Paavo Väyrynen oli kansanedustaja jo ennen syntymääni. Muistan Väyrysen vakavan ilmeen lapsuuteni mustavalkoisista uutislähetyksistä; hän näytti siltä miltä poliitikon kuuluikin tuohon aikaan näyttää. Paavo Väyrynen oli valtiomies jo kolmekymppisenä. Nyt minä olen 45 -vuotias, harmaantuva faija, mutta Väyrynen näyttää edelleen samalta. Paavo ei ole muuttunut, mutta maailma on. Ja kumpikin on selkeästi huono asia.

Se muuttunut maailma on kurittanut Paavoa melkoisesti. Väyrysen selästä löytyy ehkä maamme merkittävin kokoelma puukkoja, ainakin hänen omasta mielestään. Paavo on taistellut tuulimyllyjä vastaan jo kolmella vuosikymmenellä, eikä hän ole osoittanut lannistumisen merkkejä, vaikka suuri yleisö on jo lukuisia kertoja ollut heittämässä hiekkaa Väyrysen kuopassa retkottaneelle poliittiselle uralle. Paavo tietää olevansa valittu johtamaan Suomen kansaa, eikä silloin luovuteta. Mielessäni Paavo rauhoitteli usein kärsimätöntä Jeesusta: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät vain tiedä mitä he tekevät.”

Valitettavasti Paavon aika on käymässä vähiin. Eikä elämässä saa aina sitä mitä haluaa. Paavo saavutti nuoruudessaan paljon ja nyt hän muistuttaa eläköityvää nyrkkeilijää, joka kiertää lähes ruokapalkalla ottamassa turpiinsa jokaisessa turnauksessa johon hänet huolitaan, vain koska luovuttaminen sattuisi vielä enemmän. Pitääkseen poliittisen uransa hengissä, Väyrynen ei ole kaihtanut mitään keinoja; hän on tehnyt itsestään tarvittaessa pellen ja camp -hahmon. Ja hypännyt sellaisiin kyyteihin, joista vanhemmat aina lapsiaan varoittavat.

Eilen uutisoitiin, että riitaisa Suomi Ensin -joukkio on alkanut kerätä Paavo Väyrysen kannattajakortteja presidentinvaaleja varten. Vielä viime viikolla rasistinen ryhmä tuki Andorrassa istuvan presidenttiehdokkaan, Ilja Janitskinin kampanjaa. Isänmaallisen hollantilaisen, Marco de Witin, johtama ryhmä ei kaihda keinoja. Viime talvena heidän leirittämällään Helsingin Rautatientorilla uhkailtiin ja pahoinpideltiin ihmisiä, taisipa joku heilutella myös asettaan.

Paavo Väyrynen on jo aiemmin flirttaillut rasististen ryhmittymien kanssa ja ottanut maahanmuuttokritiikin osaksi agendaansa. Mitäpä Jumalan valitsema mies ei tekisi, toteuttaakseen kaikkivaltiaan suunnitelmaa. Mutta avaamalla sydämensä moraaliltaan patamustalle joukkiolle, alkaa tulla mieleen, että onko se sittenkään Jumala, jolla on suunnitelmia Väyrysen varalle. Varsinkin kun mies näyttää yli seitsemänkymppisenä edelleen samalta kuin 25-vuotiaana.

Paavo Väyrynen jakaa mielipiteitä, mutta luulen että useimpien mielissä Väyrysen energia ja periksiantamattomuus on herättänyt sympatiaa. Nyt se on kuitenkin loppu, herra Väyrynen, ainakin minun silmissäni. Elämässä joutuu tekemään joskus mahdottomiakin valintoja, eikä kaikki ole aina kovin yksinkertaista; välillä itse kukin joutuu kahlaamaan viemäreissä etsimässä tietään eteenpäin. Mutta tiukimmissakin paikoissa on pidettävä kiinni edes joistain periaatteistaan ja arvokkuuden rippeistä. Joku raja on oltava ja minulla se kulkee Marco de Witin mielenilmauksissa. Epätoivollakin on oltava tasoja. Viemärissä voi kahlata, mutta ei siinä paskavedessä tarvitse kylpemällä kylpeä.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen, Paavo, annan sinun mennä. Toivon hyvää loppuelämällesi, mutta pikaista loppua poliittiselle urallesi. Me emme tarvitse sinua enää.

Muistoasi unohtaen.