Saska Saarikoski on räjäyttänyt potin. On ällistyttävää, miten varmoin sanoin suomalaisessa mediassa voidaan esittää historiaan tai yhteiskuntaan perustuvia väitteitä unohtaen sekä konteksti että faktapohjaisuus, ja miten ne voidaan korvata puhtaalla liberaalilla itsevarmuudella.
Kirjoitus alkaa tarinalla, jossa Saska valistaa Washingtonissa orjuudesta kertovassa museossa afrikkalaisamerikkalaista naista siitä, että suomalaisiakin on otettu orjiksi. Mikä on tietysti totta. Saska kuitenkin intoutuu tästä pohtimaan, miksi Yhdysvalloissa afrikkalaisen väestön orjuudesta puhutaan niin paljon enemmän kuin suomalaisten orjuudesta Venäjällä. Viestiksi jää, että syynä on vain se, että suomalaiset ovat afrikkalaisamerikkalaisia siinä parempia, etteivät uhriudu turhista.
Jos hiemankin pohtii, keksii heti parempia selitystä. Suomalaisten historiassa isoviha on ollut muutaman vuoden ajanjakso. Orjien jälkeläiset ovat sulautuneet osaksi venäläistä kansaa, joten hekään eivät ole taipuvaisia muistelemaan tätä aikaa, tai edes tietämään siitä. Tämä liittyy kuitenkin venäläiseen historiankirjoitukseen, ei suomalaiseen. Afrikkalaisamerikkalaiset sen sijaan ovat edelleen Yhdysvaltain valkoista väestöä heikommassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa, selvästi erottuvana kansanryhmänä.
Lisäksi afrikkalaisamerikkalaisesta historiasta yli puolet sijoittuu ajalle, jossa lähes kaikki afrikkalaisamerikkalaiset olivat orjia. Nyt, kun amerikkalaisessa historiankirjoituksessa pitää ottaa myös afrikkalaisamerikkalaiset huomioon, on täysin luonnollista keskittyä orjuuteen, koska se muodostaa niin valtavan osana afrikkalaisamerikkalaista historiaa ja koska se vaikuttaa merkittävästi koko Yhdysvaltojen historiaan*.
Suomalaiset eivät tosiaan myöskään muistele niin vanhoja aikoja kuin serbit, shiat jne., mutta tämä johtuu yleisesti ottaen siitä, että suomalainen käsitys Suomen historiasta tuntuu alkavan 1900-luvulta. Itsenäisyyden aika saa siinä sellaisen roolin että se menee kaiken muun edelle, ja itsenäisyyden ajan vääryyksiä kyllä muistellaan, ennen kaikkea talvi- ja jatkosotaa ja Karjalan menetystä. Eikä tässäkään mitään väärää ole, se oli valtava tapahtuma ja siitä kärsineet ovat edelleen elossa. Tämäkään ei kuitenkaan kerro mitään suomalaisten taipumuksesta uhriutumiseen, tai sen puutteesta.
Saska vertaa Suomen sisällissotaa myös Irlantiin. Herää kysymys – tutustuiko Saska Irlannissa vieraillessaan maan historiaan edes pintapuolisesti? Irlannissa oli oma sisällissotansa, ja myös sen hävinnyt osapuoli pääsi noin kymmenessä vuodessa valta-asemaan. Ja jos ei ole huomannut, että sisällissotaa Suomessa muisteltaisiin, tämä voi johtua siitä, että nyt on vähän ehkä jopa säästelty varsinaista rysäystä varten – joka on siis ensi vuonna, jolloin siitä kyllä pääsemme epäilemättä kuulemaan vaikka mitä.
Tekstin lopussa päästään sitten taas siihen, mikä tässä tekstissä, ja kaikissa Saskan teksteissä, on varsinainen ydin. Eli siis tietysti siihen, että oikeasti vasemmiston ja oikeiston välillä ei ole eroa. Taustaviestinä on, että älkää nyt hyvät ihmiset kiinnittäkö huomiota esimerkiksi tuloeroihin tai siihen, miten ne vaikuttavat negatiivisesti yhteiskuntaan. Ja emmehän me sellaisia ole – tämähän on melkein rasismia! Samalla Saska kätevästi sivuuttaa rasismin myös pelkkänä naurettavana uhriutumisena.
Joskus olen nähnyt erilaisten maahanmuuttokriitikkojen jne. haukkuvan Saska Saarikoskea punavihreäksi. Jokaisen tällaisen kirjoituksen jälkeen ihmettelen yhä enemmän, mistä tämä tulee.