Keskustelu ääripäistä ja tolkun ihmisistä on päässyt taas vauhtiinsa Pekka Haaviston puhuttua asiasta. Haavisto itse toki on tehnyt asian mahdollisimman epäselvästi jakamalla ensin toimittajille puheista version, jossa puhutaan ääripäistä, ja sitten korjailemalla itseään. Joka tapauksessa kuitenkin Haaviston on ainakin jossain vaiheessa ollut tarkoitus pitää vihreiden puoluekokoukselle puhe, jossa asiaa käsitellään samalla tavalla kuin mm. istuvan presidentin toimesta aiemmin. Maahanmuuttokeskustelussa on kaksi ääripäätä ja keskitietä edustavat tolkun ihmiset jäävät näiden jalkoihin.

Siirrytäänpä aikaan, jolloin maailman (ainakin nykyään) mahtavimmassa valtiossa oli myös kaksi ääripäätä, jotka ottivat yhteen rajustikin liittyen kysymykseen, joka lopulta paisui niin suureksi, että kaikki muu poliitikka kyseisessä maassa työnnettiin sivuun, eli orjuuteen. Kyseessä ovat siis Yhdysvallat 1830-1850-luvulla, ennen sisällissotaa. Ääripäistä toinen oli sitä mieltä, että afrikkalaistaustaisten orjuus oli paras tapa työvoimakysymyksen järjestämiseen ja oli lopulta valmis kapinaan ja sotaan puolustaakseen sitä. Toinen ääripää taas oli sitä mieltä, että orjuus on yksiselitteisesti väärin, ja radikaaleimmat olivat jopa valmiita tarjoamaan afrikkalaistaustaisille tasaveroiset kansalaisoikeudet.

Orjuuden vastustajat todellakin olivat kyseisessä yhteiskunnassa ääripää. Abolitionismi – orjuuden kieltämisen kannattaminen – oli aina sodan keskivaiheille asti todella radikaali kanta, joka sai taakseen vain uskonnollisista näkemyksistään tai jostain muusta syystä idealistisia ihmisiä ja jonka kannattamista vastustettiin pohjoisvaltioissakin mellakoilla. Suurin osa pohjoisvaltiolaisista oli tolkun ihmisiä, jotka eivät pitäneet orjanomistajien ylivallasta amerikkalaisessa järjestelmässä, mutta eivät myöskään olleet valmiita orjien vapauttamiseen etelässä.

Esimerkiksi republikaaneja edeltäneelle vapaan maan puolueelle (Free Soil Party) riitti se, että orjuus ei leviäisi alkuperäisamerikkalaisilta viedyille uudisasutettaville maille – etelävaltioiden orjuusjärjestelmään ei tarvinnut koskea, ja itse asiassa monien mielestä olisi ollut hyvä jos afrikkalaistaustaisia ei pääsisi kyseisille alueille ollenkaan. Sitä edeltänyt radikaalimpi vapauspuolue (Liberty Party) kannatti orjuuden välitöntä lakkauttamista, mutta sai vain prosentteja äänistä.

Orjuuden vastustajat kuitenkin olivat myös todella jyrkkiä puhetavaltaan ja toiminnaltaan, selkeitä radikaaleja. Tunnetuin valkoihoinen orjuuden vastustaja William Lloyd Garrison, jolle vapauspuoluekin oli ollut liian maltillinen, piti koko Yhdysvaltojen perustuslakia pelkkänä orjuusasiakirjana. Entinen orja Harriet Tubman rikkoi toistuvasti lakia pelastaessaan orjia orjuudelta ja toimittaessaan näitä vapauteen. Lopulta jo aiemmin Kansasissa sissisotinut John Brown yritti saada aikaan koko Etelän laajuista orjien kapinaa ja teloitettiin, vain vuosi ennen sisällissodan syttymistä.

Lopulta Yhdysvallat suistui sisällissotaan, jonka aiheutti sitten se toinen ääripää, ”tulensyöjät”, ne etelävaltioiden orjuuden kannattajat, jotka olivat puhkuneet sotaa ja eroamista jo vuosia ennen vuotta 1861. Nämä pelästyivät lopulta sitä, että presidentiksi valittiin maltillinen tolkun republikaani Abraham Lincoln, joka hänkin oli korostanut että vaikka hän vastusti orjuutta henkilökohtaisesti, ei hän halunnut rikkoa unionia. Tulensyöjien vietyä etelävaltiot eron ja sodan tielle tilanne sitten alkoi elää, niin että lopulta Lincoln päätyi lopettamaan orjuuden. Äärimielipiteestä oli tullut uusi normaali.

Tärkein pointti nykyisen keskustelun kannalta on tämä: vaikka meillä oli kaksi ääripäätä, tarkoittiko se että molemmat näistä olivat väärässä? Oliko oikea kanta niillä, jotka edustivat maltillista keskilinjaa? Tuskin kukaan ajattelisi nykyään näin. Nykyisin lähes kaikki jakavat, ainakin teoriassa, entisajan amerikkalaisten ääriajattelijoiden kannan, sen että orjuus on yksiselitteisesti väärin ja pitää kieltää ehdottomasti. Ainakaan poliittisessa keskustelussa ei enää esiinny puheenvuoroja orjuuden palauttamisen puolesta! Ymmärrämme myös hyvin, että orjuuden vääryyteen tai oikeellisuuteen ei vaikuta se, miten radikaaleja sen vastustamisessa on joskus oltu.

Miten tämä peilautuu nykyiseen keskusteluun? Onko jokin asia väärä tai oikea siksi, että se edustaa maltillista keskilinjaa? Entä siksi, että se on äärimielipide? Ei kumminkaan päin, mutta on keskustelun kannalta laiskaa turvautua niin sanottuun keskitieharhaan – siihen, että koska nyky-yhteiskunnassa jossain keskustelussa on havaittavissa kaksi ääripäätä, totuus on jossain näiden välissä tai että molemmat ääripäät ovat yhtä lailla tuomittavia. Joskus keskellä tietä on vain kuolleita pieneläimiä.