Kun seurasi Saksan vaaleja ulkopuolisena netin kautta, oli tietty kohta, jossa pystyi oikeastaan arvaamaan, että AfD tulee suoriutumaan gallupeja paremmin. Se oli siinä vaiheessa, kun puolueen pienen nousun jälkeen erilaiset vasemmistopoliitikot – tai saksalaiset vasemmistokaverit – iskivät paniikkivaihteen päälle ja katsoivat parhaaksi alkaa puhua siitä, miten hirveää on, että Saksan parlamenttiin olisi nousemassa nyt äärioikeistolainen puolue. Sama paniikinomainen huolestuminen äärioikeiston noususta viime viikkoina, pointtina juuri moraalinen närkästyminen, on nähty todella monta kertaa, ja lopputulos on joka kerta sama.

Tarkoittaako tämä sitä, että fasismista ja rasismista ei pitäisi puhua? Ei. Olemme edelleen tilanteessa, jossa harva se päivä jokin taho pyrkii nakertamaan ihmisten perusoikeuksia, kuten oikeutta hakea turvapaikkaa – joko haastamalla se kokonaan tai pyrkimällä ”toteuttamaan” se niin pintapuolisesti ja näennäisesti, että kyseessä ei ole toteuttaminen ollenkaan. Samalla retoriikka, jonka tavoite ei voi olla mikään muu kuin kovuuden ja julmuuden tietoinen lisääminen yhteiskunnassa, valtaa alaa. AfD:n kehitys on kulkenut jatkuvasti oikealle, ’soinilaisesta’ euroskeptikkopuolueesta puolueeksi, jonka tunnetut poliitikot nyt haastavat koko Saksan asenteen natsivaltakuntaa kohtaan.

Rasismin ja fasismin vastainen toiminta on kuitenkin pitkäkestoisempaa ja strategisempaa. Oikeastaan voidaan kysyä, ovatko puolueet siihen paras toimija ollenkaan. Kerta toisensa jälkeen on voitu huomata, miten esimerkiksi Vasemmistoliiton mielipiteet asiassa sivuutetaan joko vetoamalla kommunistikorttiin tai siihen, että puolueet vain nahistelevat keskenään ja keksivät toisistaan erilaisia asioita. Tai sitten muut puolueet samaistetaan eliitin hyökkäykseksi kansan mielipiteitä vastaan.

1990-luvulla ja 2000-luvulla ns. uuden vasemmiston tehtäväksi tuli vetää rajaviiva sekä sosialidemokratiaan että kommunismiin. Tällöin puhuttiin paljon liikkeiden puolueista, jossa onnistuttaisiin välttämään kummankin byrokraattisuus ja jähmettyneisyys tuomalla kansalaisliikkeet mukaan puolueisiin. On syytä kysyä, onko tämä tosiasiassa koskaan onnistunut ja onko tie kuljettu loppuun; pitäisikö sittenkin puolueet pitää puolueina ja liikkeet liikkeinä. Tämä pätee myös antirasismin ja antifasismin kaltaisiin kysymyksiin.

Sinänsä minusta on aina hyödyllistä kysyä sen lisäksi, että kysyy ”Miksi nationalistit saivat näin paljon ääniä”, myös ”Miksi ne eivät saaneet enemmän”? Voimme muiden kyselyjen kannalta olla aika varmoja, että AfD:n maahanmuuttomielipiteille on enemmänkin kaikupohjaa kuin 13 %, mutta osaa on estänyt äänestämästä puoluetta esim. hajanaisuus, EU-vastaisuus tai sitten poliitikkojen keskittyminen noihin ns. historiallisiin kysymyksiin. Varmaa on kuitenkin, että emme ole vielä lähelläkään sen näkemistä, mihin oikeistopopulismi voi pystyä.