Tanja Poutiaisen loukkasi saamelaisia käyttämällä feikki-lapinpukua. Mokasi ja suoraselkäisenä naisena pyysi anteeksi tietämättömyyttään.
Se ei riittänyt.
Nimittäin suomalaisille, jotka olivat päässeet vähemmistön haukkumisen makuun. Palstat ja lehdet täytti pyhä viha ja paskanheitto, jollaisen toivoisi jo jääneen jonnekin historian hämäriin.
Näin rasisminvastaisella viikolla katsoimme asiaksemme vähän tuuletella. Haukuimme saamelaisia huumorintajuttomiksi ankeuttajiksi ja muiden kustannuksella eleleviksi loisiksi, jotka suuttuvat siis kerrassaan aivan tyhjästä. Joutaisivat pysyä siellä jossain kivenkoloissaan, friikit.
Oikeastihan ne olimme me, jotka loukkaannuimme. Vedimme herneet nenään siitä, että joku osoitti tietämättömyytemme ja rasistisuutemme. Närkästyimme, kun pyhää oikeuttamme olla ymmärtämättä muita kuin itseämme näin loukattiin. Mehän sentään olemme se ihmisen mitta, meidän (laina)kulttuurimme ja huumorintajuksi verhottu ylemmyydentuntomme se, jolla kaikkea muuta mitataan.
En nyt mene siihen, miten on mahdollista olla tietämätön, koska siinä Poutiainen ei tosiaan ole yksin. Ikävä kyllä on aivan mahdollista asua ikänsä Lapissa tietämättä mitään saamelaisista. Vähän kuten on mahdollista asua ikänsä Suomessa tietämättä mitään Suomen romaneista.
En ole nähnyt yhtään kirjoitusta, mainintaa tai edes elettä, jossa saamelaisten reaktiota olisi ymmärretty tai pukuvalintaa kritisoitu. On ollut vain naureskelijoiden sivistymättömyyttä ilmentävää nälvintää ja syvä hiljaisuus. Tällä voi olla jotain tekemistä keskustelu- ja asenneilmapiirin muuttumisen kanssa yleensä. Toivon kovasti, että ei.
Ihan fiksujenkin ihmisten mielestä kyseessä oli ”moraalipaniikki” ja ”mitätön juttu”. Kun saamelaiset katsoivat oikeudekseen määritellä saamelaisuutta, oli se ”närkästystä”, ”paheksuntaa” ja ”itkemistä”.
Kuten tyypillistä, enemmistö katsoi oikeudekseen määritellä, mitkä vähemmistön reaktiot, suhtautumis- ja ajattelutavat ovat oikeutettuja ja kohtuullisia. Sen sijaan, että olisi pysähtynyt hetkeksi kuuntelemaan tai kyseenalaistamaan omia ajattelumallejaan. Sillä kyllähän saamelaiset esimerkiksi tekevät kivaa eksoottista musiikkia, voi kuinka kivaa tekevätkään, näin suvaitsevainen ihminen minä oikein olen että sitä kivana pidän, mutta muuten voisivat olla hiljaa.
Ymmärrän hyvin, ettei kaikkea voi ymmärtää (varsinkaan yrittämättä ymmärtää), mutta sitä en ymmärrä yhtään, miksi ymmärtämättömyyttään pitää oikein urakalla esitellä sen sijaan, että esimerkiksi kysyisi ja ottaisi selvää.
Yhdenlaiset pohjat veti Anna Perho Ilta-Sanomissa (20.3.): ”kun ajattelu viedään tappiin saakka, vastassa on Rakastetun Johtajan patsas tai kuva vaaliuurnasta, jonka äänestyslipukkeista 95,5 prosenttia sanoo kyllä, tai vaikkapa lälly elokuva presidentistä.”
Ei tarvitse olla kummoinenkaan media- ja sisälukutaitaja huomatakseen, että tässä tulevat sukkelasti käytettyä niin Pohjois-Korea- kuin Stalin-kortitkin. Tässä siis verrataan saamelaisten oikeutta määritellä saamelaisuus diktatuureihin ja henkilökultteihin.
Palataan vielä hetkeksi Poutiaiseen, jota vastaan minulla ei todellakaan ole mitään ja josta on tullut koko farssin sivuhenkilö. Aamu-tv:ssä hän pahoitteli puvun käyttöä. Tai itse asiassa sanoi, että reaktiot yllättivät ja ettei hän tarkoittanut loukata. Toimittaja vielä alleviivasi, että ”ihan hyvää tarkoitit”.
No eihän siinä sitten.
Ajatellaanpas hetki, että Poutiaisen naama olisi karnevalistisesti sudittu kenkälankilla. Tai että hän olisi pukeutunut perinteistä romanipukua mallaavaan pukuun. Tai ihan läbäl jätesäkkiin, että niinq burka öhö höö.
Että hyvää tarkoitit, no eihän siinä sitten.
Miten tätä nyt vielä selkeämmin avaisi. Naamiaispuvun käyttäminen lapinpukuna on vähän kuin huutelisi ”VITUN HOMO” ja perustelisi sitä karnevalistisena kunnianosoituksena seksuaalivähemmistöille.
”Kaikella kunnioituksella uskon, että suurimmalla osalla suomalaisista ei ole ylipäätään mitään kuvaa saamelaisesta käsityöstä, hyvää tai huonoa”, kirjoittaa Perho.
Ja osuu siinä aivan oikeaan. Suurimmalla osalla suomalaisista ei ole ylipäätään minkäänlaista kuvaa mistään saamelaisuuteen liittyvästä. Suurimmalle osalle tulevat edelleenkin mieleen nunnuka-ukot. Suurimman osan mielestä ne ovat edelleenkin hauskoja.
Tämä on se piste, jossa cityliberaali ja punaniska paiskaavat kättä. Löytyy yhteinen vihollinen.
Kieltämättä ällistyin siitä, miten monien muiden vähemmistöjen äänekkäiltä puolestapuhujilta ei liiennyt minkäänlaista ymmärrystä saamelaisia kohtaan. Vaikka toisaalta, liberaalien rasismisympatioiden ei pitäisi olla mikään yllätys. Kunhan rasismi vain toteutetaan siististi ja kliinisti kabineteissa ja pikkunäppärästi lehdissä, se on okei (ellei peräti suotavaa).
Kiljunatsien (joka kuva ei vastaa nykyistä äärioikeistoa kovinkaan hyvin) paheksunta ei kummoinen kannanotto ole ja tulee sitä paitsi liberaalilta porvarilta aivan luonnostaan – kaikki, minkä voi missään määrin laskea työväenluokkaiseksi tai kuvitella pimeille kaduille on tasavertaisen ällöttävää, natsi tai natsin vastustaja.
Mikä minä sitten olen sanomaan mitään saamelaisuudesta? No en olekaan. En ole saamelainen, vaikka esi-isissäni saamelaisia onkin. Se ei ole kovin tavatonta pohjoisesta kotoisin oleville. En puhu saamea enkä ole muutenkaan inessä skenessä. En siis voi millään mittarilla väittää olevani missän määrin saamelainen, enkä voi siten sanoa mitään siitä, miltä saamelaisista tuntuu.
Koska en ole saamelainen, yritin kuvitella asiaa jonkin minulle läheisen, osa identiteettiäni olevan asian kanssa. Otetaan esimerkiksi köyhyys tai työväenluokkaisuus, vaikkeivät ne vähemmistöidentiteettejä olekaan eikä rinnastus muutenkaan pätevä. Se on kuitenkin ainoa tapa minulle yrittää saada minkäänlaista käryä siitä, miltä tällainen asia mahtaa tuntua.
On tuhanteen kertaan todettu ja tutkittu, että yläluokat ovat aina hyödyntäneet työväenluokan kulttuuria, imeneet sen elinvoimaa. Tehneet siitä tuotteen ja myyneet työväenluokalle takaisin. Sitten joku, jolla ei ole osaa eikä arpaa siihen, mistä kaikki lähti, esittää sen idean, kulttuurin, elämäntavan ja taiteen omanaan. Kuorii kermat päältä ymmärtämättä kakusta hevon kukkua. Tai vielä pahempaa, tekee alakulttuurin yhteisestä omaisuudesta alkuperäisen idean vääristyneen irvikuvan, jota sitten esittelee originaalina, käyttää sumeilematta omiin tarkoituksiinsa.
Niin vituttaahan se.
Sen sijaan, että ilakoisin ”kulttuurini” (sic) näkyvyydestä, tulen helvetin vihaiseksi. Ja se on, utan tvivel, terveempi reaktio kuin taputtaa ja hymyillä riistolleen.
Kuluneen viikon aikana olemme käyttäneet hirveän määrän aikaa, energiaa ja valtakunnanmedioiden palstatilaa nälviäksemme ainoaa alkuperäiskansaamme. (Huomatkaa sujuva omistusliitteen käyttö aina, kun asialla tarvitsee leuhottaa.) Euroopan ainoaa alkuperäiskansaa. Hieno juttu.
Vittu, että hävettää.