Luen kirjaa ruotsalaisesta ikäisestäni naisesta, joka on viettänyt vapaaehtoisesti 16 vuotta islamistisen äärijärjestön sisällä. Kirja herättää ajatuksia monella tasolla. Toisaalta se on tavallisen naisen rakkaustarina, toisaalta tarina herännäisyyden kokemuksesta. Se on myös tarina siitä, mitä ääri-islamistisen liikkeen sisällä arjen tasolla tapahtuu sekä siitä kaikesta, miten tälläkin hetkellä diktatuurivaltioissa lojuu ihmisiä epäinhimillisissä oloissa maanalaisissa vankiloissa ilman mitään toivoa ulospääsystä.

Eniten kirjassa koskettaa kuitenkin ajatus, että se olisin voinut olla minä tai että tämä voisi tapahtua minun aikuisuuden kynnyksellä oleville tyttärilleni.

Muutin Tukholmaan 1990-luvun alussa. Kirkasotsaisena, uteliaana pohjoissuomalaisena nuorena naisena olin kuin magneetti kaiken maailman lahkolaisille. Viereeni istui tämän tästä mukavia ruotsalaisia kutsumaan mukaansa piireihin. Näkivät, kuinka ”avoimin silmin katsoin elämää” ja uskoivat, että ”juuri kaltaisiani jumala kutsuu”. Mitä vielä! Mollotin isoilla sinisillä silmilläni, tuijotin niin kuin kaikki muutkin suureen kaupunkiin tulleet tekevät. Helppo saalis jumalan läheteille!

Koin myös valon ja kirkastuksen, mistä kirjankin päähenkilö kertoo. Kirkastuksen, jota kirjan kertoja alkoi kutsua vierelle ilmaantuneen muslimin mukaan islamin jumalaksi. Minua samaisella hetkellä kutsui kristitty lahko. Onnekseni tulin sovittuun tapaamiseen niin myöhässä, ettei minuun saatu voimallisella rukouksella istutettua minkään lahkon pyhää henkeä.

Myöhemmin seurasin hyvin läheltä, kuinka läheinen ystäväni mielenterveysongelmien ja unettomuuden aikoinaan päätyi herätysliikkeen kokoukseen ja heräsi loppuelämäkseen. Heräämisen voimallisuus säikäytti koko ystäväpiirimme. Muutos muistutti kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista vaihetta ja meitä pelotti. Kirjoitin aiheesta Joensuun ylioppilaslehteen ”Saviruukku uskonto” –nimisen artikkelin ja sain paljon palautetta aiheen ajankohtaisuudesta. Meitä etsijiä ja vierestä katsojia oli ja on paljon.

Mietin, mistä oma uskoni kumpuaa ja mistä hurmoksen hetkinäni löysin turvan. Ateistikommunistin tyttärenä pahin uhmateko oli karata pyhäkouluun ja haluta isoseksi. Näin tein ja opin, että luterilainen Jumala ei vaadi ihmetekoja eikä ihmismäisyyteni kieltämistä. Suurin opettajani on kuitenkin ollut vanhoillislestadiolainen mummoni. Mummo ei ikinä tuominnut ketään ja kun sitä ihmettelin, hän sanoi, ettei tuomitseminen maan päällä kuulu ihmiselle. Sen hoitaa Jumala. Ja kun ihmettelin, miten hän on jaksanut arkensa haasteissa 13 lapsisen perheen äitinä muistaa tämän, hän katsoi minua rauhallisesti silmiin ja kysyi, tiedänkö mikä on suurin lahja, minkä Jumala on hänelle antanut.

  • Se on anteeksi antamisen lahja eikä muuta tarvita.

Aikuiseksi kasvettuani olen oppinut, kuinka vaikeaa anteeksi antaminen on. Siihen taritaan syvä ymmärrys siitä, että olemme itse oman onnemme seppiä ja vastuussa siitä, mitä meille tapahtuu ja miten annamme itseämme kohdella. Olen myös oppinut tuomitsemisen voiman ja lähdenkin politiikkaan mukaan mummoni oppeja kunnioittaen.

Jätän toisten tuomitsemisen sinne, minne se kuuluu ja yritän rakentaa siltoja siihen, että oppisimme antamaan anteeksi yhteiskunnalle, naapurille, opettajalle, oppilaalle, maahanmuuttajalle, rasistille ja muille kiihkoilijoille. Anteeksi antamisen ja ymmärtämisen kautta ei kiviä tarvitse heitellä eikä ääriryhmiin sekaantua.