Kahdeksan vuoden mittainen syväsukellus ikääntyneiden vanhempieni elämään on näyttänyt hyvinvointiyhteiskunnan katvekohdan – ikääntymisen. Se ei olekaan kaikille hoivakodin mainoskuva hymyilevästä hyvinvoivasta vanhuksesta tai harmaahapsisen kansan kauan odotettua suvantoa ennen elon taipaleen päättymistä. Se vaikuttaa olevan sitä vain niille, jotka ovat terveitä, joiden puolisotkin ovat terveitä tai jotka voivat itse maksaa hoitonsa, mikäli näin ei ole. Muut hoitavat itse itsensä ja toisen puoliskonsa, oli tämä toinen kuinka sairas tahansa ja oli hoitaja kuinka vanha tahansa. Hoitaja on myös usein oma tytär, joka kaahaa edestakaisin kolmen elämän väliä hoivavelkaloukussaan ja ihmettelee, miksi uupuu.
Kyllähän, ja onhan ja eihän se nyt ihan noin ole, sanotaan, mutta on se. Vanhuspalvelulain muutoksesta vuodesta 2014 lähtien on valtiovallan tavoitteena ollut se, että kaikki ikääntyneet asuisivat elämänsä loppuun asti joko kotonaan tai kodinomaisessa palvelutalossa. Kodinomaisiin palvelutaloihin julkisella rahoituksella pääsee vasta, kun vanhus on niin sairas, ettei enää selviä kotonaan, vaikka kotipalvelu kävisi hoitamassa maksimimäärän eli neljä kertaa päivässä. Palvelukotien asukkaista kolme neljäsosaa on muistisairaita, mistä voi päätellä, että muuten sairaat tosiaankin kituuttavat kodeissaan ilman toivoakaan pääsystä sinne, minne kuuluisivat. Moni toki omasta halustaan, mutta moni myös siksi, että muuta vaihtoehtoa ei ole.
Muistisairauteen sairastuu noin 14 500 vuodessa, mutta hoitamaan tautia aletaan vasta palvelukodissa, kun kunto on tarpeeksi huono sinne päästäkseen. Kotipotilas saa diagnoosinsa jälkeen reseptin kouraan ja neljän vuoden päähän kontrollikäynnin, jos ei mitään erikoista ilmene. Mikä on erikoista? ”Ei meillä liikkuvalle potilaalle mitään ole, eihän heitä voi rauhoittavillakaan hoitaa”, sanottiin. ”Onhan se raskasta tietenkin omaisille ja olisihan se vertaistuki tietenkin.” ”Niin, se on se väkivaltaisuuskin ikävä kyllä oire sairaudesta, pitäisi vain omaisen oppia suhtautumaan siihen väkivallan pelkoon osana uutta arkea. Eihän se potilas pahuuttaan niin aggressiivinen ole”. Ei niin ole eikä varmasti pahuuttaan kukaan, mutta jotakin jonkun kyllä pitäisi, koska onhan sillä toisellakin kotona asuvalla oikeus arvokkaaseen omaan elämään. Hänelläkään niitä ei ole kuin yksi elettävään ja sekin jo hyvän matkaa ehtoopuolella.
Vanhainkoteja, kuten ne ennen ymmärrettiin, ei enää 2014 lakimuutoksen jälkeen kustannetta verorahoilla ja laitoshoito ajettiin alas. Laitoksissa makuuttaminen haluttiin lopettaa ja vaikuttaa siltä, että se siirrettiin koteihin. Kotona asumisen tueksi piti lakimuutoksen mukaan tulla palvelujärjestelmä ja/tai omaisten ja läheisten apu. Siis minunkin?
Kyllä, meitä on arviolta 300 000 työssäkäyvää, jotka hoidamme tällä hetkellä omien ikääntyneiden vanhempiemme asioita ja se on meidän mielestämme itsestään selvyys. Tietenkin on, mutta se ei ole itsestään selvyys, että meidän tulisi hoitaa vanhempamme myös sitten, kun he oikeasti tarvitsevat ammattilaisen apua ja ympärivuorokautista huolenpitoa.
Onhan omaishoito, sanotaan, mutta mitä se auttaa, että kuukaudessa saa 413, 45 euroa kuukaudessa rahaa, jos on niin sidottu hoitotyöhönsä, ettei voi ovestaan ulos astua pelkäämättä, että hoidettava sillä aikaa vahingoittaa itseään. Siksihän hoivamitoituslakikin säädettiin, että hoitoa tarvitsevien perään joku ammattilainen katsoisi vuorokauden jokaisena tuntina. Miten se olisi eriä kotona?
Lisäksi moni ikäihminen pelkää syystä, että solmimalla omaishoitosopimuksen sitoutuu ottamaan vastuun puolisonsa hoidosta ja hengestä. Vaikka valalla on vannottu myötä- ja vastoinkäymisen nimeen, on aika kohtuutonta vaatia eläkeläiseltä loppuelämänsä ajan ympäripyöreitä työvuosia. Miksi meillä on ylipäätään säädetty eläkeikä, jos se ei päde myös niihin, joiden puoliso sairastuu muistisairauteen?
Tutkimusten mukaan noin 80 % omaishoitotuetuista tarvitsisi intensiivistä kotipalvelua tai tehostettua palvelukotipaikkaa, jos ei heitä joku omainen hoitaisi kotona. Hoitajista suurin osa on 68 – 87 vuotiaita naisia. Kyllä, Suomessa yli 80 – vuotiaat ihmiset hoitavat siinä kunnossa olevia ihmisiä, joiden hoitamista varten palvelutaloissa ovat ammattilaisten kahdeksan tuntiset työvuorot. Jotakin suuntaa hoitoa tarvitsevien lukumäärästä saa THL tilastosta vuodelta 2019, jolloin kotihoidon asiakkaita oli 200 000. Kotihoidon asiakkaista 58 % sai kotihoidon palveluja säännöllisesti ja 44 % eli 88 000 henkilöä oli paljon palveluja käyttäviä, ns. intensiivisiä kotihoidon asiakkaita. Niin valtavasta määrästä ihmisiä ei siis ole kyse, etteikö asiaa pystyttäisi halutessaan hoitamaan. Tutkimusten mukaan kotiin hoitaminen ei välttämättä tule kunnalle edes edullisemmaksi kuin palvelukoti, koska kotona asuvat joutuvat usein käyttämään akuuttia terveydenhuoltoa kaatuillessaan ja loukatessaan itseään muutoin.
Vanhusten hoidosta ja kaltoinkohtelusta puhutaan tiedotusvälineissä niin paljon, että jokainen kuntavaaleissa äänestävä kyllä asiasta tietää, mutta välittääkö tarpeeksi. Haastaako kuntavaaliehdokkaita vastaamaan kysymyksiin: miten sinä aiot omassa kunnassasi edistää kotona asuvien vanhusten jaksamista? Aiotko järjestää kuntasi nuorille kesätöitä kotivanhusten omaishoitovapaiden toteuttamiseksi? Aiotko järjestää päivätoimintapaikkoja kotona asuville muistisairaille? Aiotko ottaa kunnassa käyttöön eksyneiden muistisairaiden noutopalvelun? Miten aiot edistää välimuotoasumisen kaavoittamista niin, että myös vähempi varaisilla kuntalaisilla olisi mahdollisuus hakeutua ajoissa lähemmäs turvaa? Aiotko ensi töiksesi valituksi tultuasi kutsua kuntaasi Muistiliiton ja THL edustajat kertomaan, mihin vanhusasioissa kannattaisi ryhtyä? Kunnan valtuuston istuvilta jäseniltä kannattaa kysyä, tietävätkö he, mikä RAI on ja kysyä ovatko sitoutuneet sen käyttöön. RAI on valtakunnallinen arviointivälineistö kotona ja palvelutalossa tapahtuvaan asiakasohjaukseen. Tullessaan käyttöön viimeistään vuonna 2023 (vanhuspalvelulaki 2020) työkalun avulla voidaan kartoittaa nykyistä paremmin tosiasiallinen palvelujen tarve, tunnistaa kaltoinkohtelu ym. Vuoden 2015 selvityksen mukaan (THL, Finne-Sorvali) RAI-arviointia ei vielä käytetty kattavasti eikä siten päättäjillä ole ollut edes vertailukelpoista tietoa palvelutarpeesta.
Virossa aikuisten lasten lakisääteinen velvollisuus on maksaa vanhempiensa hoivakotimaksut, mikäli maksuvaraa löytyy. Suomessa hoidon maksamista ei odoteta meiltä 1950 – 70 –luvuilla syntyneiltä. Pitäisikö? Viime eduskuntavaaleissa vaalikonekysymyksenä oli, pitäisikö vanhusten itse maksaa hoitonsa. Se tuntui minusta silloin irvokkaalta: kysyä nyt eläkeläisiltä, joilla ei enää ole mahdollisuutta itse vaikuttaa tuloihinsa, alkaisivatko he sittenkin itsemaksaviksi kansalaisiksi. Eikö sen sijaan pitäisi tiedustella tulevilta päätöksen tekijöiltä, olisivatko he itse valmiita hoitamaan omia vanhempiaan jäämällä pois työelämästä, muuttamalla heidän kanssaan saman katon alle ja työn ohessa hoitamaan tai maksamaan vanhempiensa hoidon itse. Voisi myös kysyä, onko päättäjä sitä mieltä, että vanhempien varallisuus tulisi käyttää näiden omiin ikääntymisestä aiheutuviin hoitokuluihin vai sitä mieltä, että perintö kuuluisi jälkipolvelle ja vanhemmat voisivat hyvin odottaa kotonaan, että kunta myöntäisi heille palvelusetelin verorahoilla kustannettavaan hoitoon. Kyllä, on törkeä kysymys, mutta ikävä kyllä aiheellinen sekin.
Vaikuttaa siltä, että ikääntymiseen liittyvä päätöksenteko asioiden parantamiseksi on jäänyt vuosikymmeniksi odottamaan SOTE-uudistusta, vaikka kyseessä on asiakokonaisuus, johon liittyy paljon muutakin kuin taipaleen viimeiset kilometrit hoidon näkökulmasta. Jokaisen kunnan velvollisuus on huolehtia kuntalaisistaan ihan joka päivä, ei vasta sitten kun. Tämä on hyvä muistaa, kun miettii, kenelle äänensä antaa.