Näin voi päätellä ainakin sen perusteella, miten omaa äitiäni (72 v, kesä 2017) kohdellaan, kun hän on erehtynyt hakemaan muistisairaan miehensä, isäni, edunvalvojaksi tytärtään, minua. Edunvalvontaa tarvitaan, koska äidillä on parantumaton syöpä eikä hän ole muutaman kuukauden kuluttua enää isäni asioita hoitamassa. Isä itse asuu jo palvelukodissa.

Edunvalvontaa haetaan maistraatissa, missä äidille tuli kuitenkin kylmää kyytiä heti ensimmäisellä käynnillä. Ensinnäkin maistraatti oli ilmoittamatta äidilleni ja isälleni aloittanut edunvalvontahakemuksen käsittelyn tutkimalla kuusi kuukautta takautuvasti isäni tilit ja samalla myös äitini, koska molemmat tilit ovat heidän yhteisessä käytössään. Nähtävästi tämä ”meidän käytäntö”, kuten maistraatti asiaa perusteli, oli joku varotoimenpide, jota äitini ei alkuunkaan voinut hyväksyä. Olihan äidin käsityksen mukaan tarkoitus turvata isän asioiden hoito tulevaisuudessa, kun häntä itseään ei olisi enää niitä hoitamassa, eikä menneisyydessä, jolloin hän on hoitanut niitä itse!

Seuraavaksi maistraatti ihmetteli isän tilillä tapahtuneita tilinsiirtoja ja vaati äidiltä selitystä moisten oikeustoimien tekemiseen miehensä tililtä. Oikeustoimia? Että isän ja äidin 50 vuotta kestäneestä yhteistaloudesta omille lapsille joululahjaksi siirretyt rahasummat olisivat ”oikeustoimi”, johon äidillä ei olisi ollut oikeutta ja että ihan seuraamuksia saattaisi tulla. Maistraatti tivasi äidiltä, kumpi teistä sanoi mitä? Kumpi sanoi ensin, että raha annetaan? Kumpi?!

Voi äidin järkytystä! Äidilläkö ei ole avioliitossaan oikeutta yhteiseen omaisuuteen eikä näin ollen oikeutta itsenäisiin päätöksiin perheen taloudessa? Maistraatin virkamies teki selväksi, että ei avioliitossa ole olemassa sellaista käsitystä kuin ”yhteinen omaisuus ja yhteiset rahat”. Ajatus on kuulemma vanhanaikainen eikä äidillä ylipäätään hänen selvityksensä mukaan ole osuutta isän ja äidin 50 vuotta rakentamassa taloudessa!

Sittemmin maistraatin kummallisuudet ovat jatkuneet. Virkamies halusi mm kuulustella muistisairasta isääni ilman hoitohenkilökunnan tai lähiomaisten läsnäoloa ja tekisi sen perusteella arvionsa, tuleeko äidilleni seuraamuksia perheen varojen väärinkäytöksestä vai ei! Toisekseen tässä vaiheessa on todennäköistä, että minua ei tyttärenä kelpuuteta edunvalvojaksi, vaan maistraatti katsoo velvollisuudekseen määrätä jonkun ulkopuolisen ”suojelemaan” isääni äidiltä, minulta ja veljiltäni ja lisäksi vielä todettiin, että äitini ei enää tässä vaiheessa ole mitenkään asianosainen oman miehensä itse alullepanemassaan edunvalvonta-asiassa eikä hän näin ollen saa tietoa asian käsittelyyn liittyvistä miestään koskevissa asioissa.

Kun suuttumukseltani kykenin, aloin selvittää, mistä maistraatin lausahdus äidin varattomuudesta oli peräisin. Selvisi, että nämä ”vanhan kansan” avioparit ovat tosiaankin eläneet harhaisessa luulossa yhteisistä varoista, kun itse asiassa vain toisen, yleensä miehen, nimi on kirjoitettu papereihin. Tämä monesti ihan käytännön syistäkin sekä siksi, ettei ajateltu sillä olevan mitään väliä, koska on yhteistalous. Äidin ja isän tapauksessa ratkaisevaa oli, lukeeko isän kiinteistöverotodistuksessa omakotitalon kohdalla 1/1 vai ½, eli onko talo isän vai yhteinen. Isähän ne verot on maksanut eli hän onkin ”omistaja” ja maistraatti oikeassa siinä, että äiti onkin omassa avioliitossaan vain ”sihteeri” ja asuu muistisairaan miehensä omistamassa talossa vähän niin kuin vuokralla tai armosta.

Maanmittauslaitoksen ja oikeusaputoimiston virkailijat valaisivat, että omistajuutta ei voi muuttaa pelkällä ilmoituksella, vaan asiassa tarvitaan lakimiestä. Isäni pitäisi joko lahjoittaa tai myydä puolet omaisuudestaan äidille ja äitini puolestaan maksaa lahjoituksesta lahjavero tai myynnistä käypä hinta! On kuulemma paljon tällaisia pariskuntia käyneet kyselemässä, sanottiin ja toivotettiin onnea taistelussa tuulimyllyjä vastaan ja kiiteltiin vielä, että ”onneksi äidilläsi on kuitenkin teidät lapset turvanaan”.

Eihän tässä voi uskoa korviaan! Vanhuksia viedään kuin pässejä narussa eikä maalaisjärjen hiventä missään. Jos jompikumpi vanhemmistani olisi kuollut tai olisi tullut avioero, omaisuus jaettaisiin avio-oikeuden mukaan, mutta kun toinen onkin sairastunut muistisairauteen ja erehdyttiin hakemaan edunvalvontaa maistraatista, voi maistraatti isän edun nimissä määrätä koko isän ja äidin yhteisen omaisuuden, joka yllättäen onkin vain isäni nimissä ”hukkaamis-” eli käyttökieltoon. Niin saakin tietenkin olla, sitten kun edunvalvonta alkaa. Siihenhän koko edunvalvonta perustuu, että suojellaan muistamatonta, mutta mihin perustuu se, että hukkaamiskielto olikin voimassa jo takautuvasti avioliiton sisällä ja että äitini ei omista mitään eikä enää ole asianosainen oman taloutensa hoidossa? Käytännössä tämä maistraatin kanta tarkoittaa tässä vaiheessa sitä, että äidilläni ei olisi sananvaltaa mihinkään yhteisenä pitämäänsä loppuelämänsä aikana.

Periaatteestakaan äiti ei siihen suostu, vaan kävi vihan vimmalla läpi kaikki vanhat asiakirja-arkistot laatikoiden pohjilta ja löysi lopulta etsimänsä: omakotitalon alkuperäinen kauppakirja vuodelta 1975 ja siinä molempien nimet ja allekirjoitukset! Soitin heti verotoimistoon ja sieltä neuvottiin tekemään kiinteistöverotukseen oikaisuvaatimus ja toivomaan parasta. Käsittelyaika on pitkä eikä äiti todennäköisesti ehdi elää päätöksen tuloon saakka, mutta henkisesti asia on tärkeä. Äitiä ei nöyryytetä eikä toivottavasti ketään muitakaan samaan tilanteeseen joutuvia vanhoja naisia!

Maistraatin edunvalvontaprosessiin kuuluu myös minun henkilökohtaisten tilieni perusteella minun kelpoisuuteni selvittäminen. Minusta aikuiselta mahdolliselta isänsä edunvalvojalta pitäisi riittää vakuutus siitä, että aikoo toimia edunvalvonnassa rehellisesti ja sääntöjä noudattaen sekä vakuutus rikkeettömyydestä, jonka voi rikosrekisteristä tarkistaa. Nyt minun ”pätevyyttäni” arvioi virkamies. En tiedä, mikä hänen mielestään osoittaa, että ”kykenen huolehtimaan isäni palvelukotilaskuista” ja jännityksellä odotan, miten minun käy. En tiedä, kuinka kauas hän menee minun historiassani enkä sitä, mitä hän löytämästään kirjaa viranomaistietoihin. Koen sen nöyryyttävänä, mutta suostun, koska maistraatti ei suostu enää keskeyttämään tätä prosessia enkä halua, että joku ulkopuolinen tulee vielä lisää äitiäni nöyryyttämään hänen omaan kotiinsa.

Maistraatin antamat vastaukset kritisoidessani koko prosessia sotivat omaa oikeustajuani vastaan. Olen pöyristynyt ja kadun, että koko edunvalvojuutta ikinä lähdettiin hakemaan. En suosittele sitä kelleen. Olen oppinut, miltä tuntuu, kun yksityisyyttä loukataan ja nähnyt äitiäni katsomalla, miltä kunnianloukkaus näyttää. Tiedän nyt, miltä tuntuu, kun viranomainen mielivaltaiselta tuntuvalla tavalla änkeää ihmisen yksityisiin asioihin ja miltä tuntuu olla se pieni kansalainen, jonka yli voi kävellä pelkällä statuksella. Ymmärrän, miksi on säädetty laki yksityisyyden suojasta viranomaisia vastaan.

Minusta on käsittämätöntä, että 50 vuoden avioliitossa omaisuuden omistajuus määräytyy sen perusteella, kumman nimi sattuu jossakin verotodistuksessa olemaan ja että asian oikaisemiseen vanhus tarvitsee lakimiestä. Näin merkittävissä omistukseen ja vanhenemiseen liittyvissä asioissa tulisi viranomaistaholta yksiselitteisesti ja selkeästi tiedottaa väestöä siitä, mitä mitkäkin merkinnät, avioliitot, yhteistilit ja testamentit tarkoittavat käytännössä sekä myös siitä, miten parhaiten voisi välttyä äitini tilanteelta. Minusta on myös käsittämätöntä, millä oikeudella maistraatti katsoo tarpeelliseksi perehtyä mahdollisen tulevan edunvalvonta-asiakkaan henkilökohtaisiin tileihin ennen kuin käräjäoikeus on tehnyt päätöksen asiassa, kun kuitenkin edunvalvontaohjeissa sanotaan, että edunvalvojan tulee tehdä päätöksen jälkeen omaisuusselvitys valvottavan omaisuudesta. Mistä tulee ”kuuden kuukauden takautuva selvitys tarpeen mukaan”? Kuka tarpeen määrittää ja mihin se perustuu?

Toivoisin viranomaisilta edunvalvontaa ja maistraattia kevyemmän vaihtoehdon siihen, että lähiomaiset saisivat muistisairaan Internet-pankkitunnukset ja voisivat hoitaa tämän juoksevat asiat, kun sen aika koittaa. Tässä prosessissa ammutaan minusta kärpästä tykillä ja veronmaksajien rahoja palaa surutta. Jos tilanne tulisi uudestaan eteen valitsisin yhtä surutta lain kiertämisen ja isäni asioiden hoitamisen kaikessa hiljaisuudessa ja sekavuudessaan lyijykynä- ja ruutupaperimuistiinpanoilla niin kuin äiti on niitä tähänkin saakka hoitanut.