Miten kirjoittaisi omasta työttömyydestään niin, ettei piehtaroisi itsesäälissä ja marttyyrin roolissa? Miten puhuisi työttömän kokemuksistaan niin, ettei joutuisi syyllisyyden ja häpeän valtaan eikä kokisi itseään luuseriksi tai kyyniseksi luovuttajaksi?
Monien opiskelu- ja työvuosien jälkeen on vaikeaa opetella turhan osaan, mutta ei hätää. On otettava oikea asenne. Nähtävä tilanteen valoisat puolet, nähtävä mahdollisuudet, hankittava harrastus, hankittava Elämä. Kaikki on itsestä kiinni. Siinä turhautuneen työttömän mielialalääke.
Asenteesta puhuu myös Anne Huotari kuvatessaan yhteiskunnan asenteita työttömiä kohtaan: ”Jos pitää työttömiä ne-ihmisinä, on vaikea ymmärtää heidän palvelutarpeitaan.” Mutta tosiasiassa kukaan ei ymmärrä työttömien tarpeita. Me olemme hävinneitä, ja kilpailuyhteiskunnassa kuuluu voittaa, ei hävitä. Jos häviät, häpeät ja häviät!
Raija Kerättären tuore väitöstutkimus kertoo, että useilla pitkäaikaistyöttömillä työkyky on merkittävästi heikentynyt hoitamattomien mielenterveyden häiriöiden vuoksi. Enkä yhtään ihmettele. Yhteiskunnasta ulos heittäminen heikentää kenen tahansa mielenterveyttä.
Mutta ’ne-ihmisiäkin’ pitäisi silloin tällöin työllistää, muuten kunta joutuu maksamaan sakkoja. Anne Huotari kiteyttää kuntien toiveen ehdottaessaan, että lopetettaisiin työttömyyssakkojen perintä kunnilta valtiolle ja käytettäisiin rahat kunnissa ja sote-alueilla työttömien oikea-aikaisiin palveluihin ja työtä jakamalla työllistämiseen. Se olisi Huotarin mukaan ”todellinen Suomi 100 vuotta -teko”.
Niin varmasti olisi. Rahaa pitää käyttää järkevästi eikä pyöritellä viranomaisissa. Mutta silti, paljonko mikään keinotekoinen ja lyhytaikainen työllistämisratkaisu auttaisi minua kokemaan itseni oikeasti arvokkaaksi ja tarpeelliseksi, jos minua ei oikeasti kuitenkaan tarvita? Se kun nyt olisi pitkäaikaistyöttömänkin inhimillinen tarve, olla tarpeellinen.
Muistan, kuinka 1980-luvulla eräässä valtion oppilaitoksessa opettaessani sinne yllättäen tulla tupsahti apulainen. Kukaan ei häntä esitellyt, mutta jollain tavoin hän keplotteli itsensä joukkoomme ja alkoi avustaa opettajia monistamisessa, piirtoheittimen lamppujen vaihtamisessa ja postin noutamisessa. Perjantaisin hän katosi opiskelijoiden rantasaunan lämmitykseen, ja noina iltapäivinä hän oli erityisen hilpeällä tuulella. Kun hilpeyden syyksi ilmeni aivan jotain muuta kuin saunan lämmityksen suoma nautinto, mies sai lähteä yhtä yllättäen kuin oli tullutkin. Biologian maisterin papereilla hän oli päätynyt tukityöllistetyksi juoksupojaksi opistotasoisille työtovereilleen, mutta kun ei kyennyt riittävällä vakavuudella ’mahdollisuuteensa’ tarttumaan, jouti mennä. Hävetköön ja vieköön heikkoutensa mukanaan.
Vuosien 2008 ja 2009 aikana tutustuin Pohjois-Lapin syrjäseutujen työllistämiskoulutuksiin, joista yhtä lailla puuttui järki. Eikä se ollut tavoitekaan. Miten uskotella edes kouluttajalle, että yrittäjyyskurssi on avain maailman laidalla asuvan pelkän peruskoulun käyneen viisikymppisen työllistymiseen? Tai että unelmakarttaa ja vahvuusanalyyseja rustaamalla elämä taas alkaa – edes niille meistä, joilla ei ollut kroonista sairautta eikä alkoholiongelmaa?
Työllistämistoimiin vain on pakko osallistua, jottei tule karenssia työttömyysetuuteen. Työttömien tuki-, rajoitus- ja vaatimusviidakko on niin sekavaa silppua, ettei siitä työtön muuta ymmärrä, kuin että tehtävä on niin kuin työkkäri käskee. On työnhaku-, ura- ja työhönvalmennuksia, osaamis- ja ammattikartoituksia, työnhaun infoja, ammatillista, lääkinnällistä ja psykososiaalista kuntoutusta. Mutta ei ole töitä.
En usko, että keinotekoiset väkisin työllistämiset nostavat kenenkään työmarkkinoiden ulkopuolelle tipahtaneen luottamusta yhteiskuntaan, elämään tai itseensä. Ne eivät ole sitä, mitä työttömät oikeasti tarvitsevat. Nuorille ne saattavat olla ponnahduslauta eteenpäin, mutta useimmat heistäkin putoavat takaisin syrjälauteille. Usein se aika, minkä vietät tilapäisesti työllistettynä vakiotyöporukan joukossa, on enemmän mieltä alentavaa kuin ylentävää: et ole omine ansioinesi työtä saanut ja se sinun pitää tukityöllistettynä kaikelle kansalle nöyrästi todistaa.
Pitkäaikaistyöttömyys on epäinhimillistä. Jokaisen tulee saada kokea olevansa tärkeä osa yhteiskuntaa. Parasta työkyvyn tukemista on päästä pysyvästi osalliseksi työnteosta eikä joutua osattomaksi – mistään syystä. Työttömien nöyryyttäminen loppuu vain sillä, että luodaan yhteiskunta, jossa kaikilla on töitä, niitä oikeita ja tarpeellisia.
Muutoksen kohti inhimillistä yhteiskuntaa voimme aloittaa siirtymällä kuusituntiseen työpäivään ja mitoittamalla kaiken työn inhimillisin mittarein, erityisesti opetus-, hoito- ja hoivatyön, mutta myös kaiken muun tulosmitoitetun palkkatyön. Tämä se olisi todellinen tekojen teko, mutta ennustan, että näin radikaalit muutokset eivät ehdi näihin synttärijuhliin.
Viittaukset:
Anne Huotari: Suomi 100 vuotta -juhlapäätös – päästetään työttömät töihin. KU 31.1.2016
Raija Kerätär 2016: Kun katsoo kauempaa, näkee enemmän. Monialainen työkyvyn ja kuntoutustarpeen arviointi pitkäaikaistyöttömillä. Väitöskirja. Oulun yliopisto.