”Murrosikä on sitä, kun vanhemmat alkavat hankaliksi”. Tämä viisaan sijaisäidin ajatus hymyillytti palatessani taannoin sijaisvanhempien koulutustilaisuudesta. Olimme puhuneet
paljon huolesta ja pelosta, jota sijais- ja adoptiokodeissa eletään, kun lapsi murrosiässä oireilee lapsuuden traumaansa. Monenlaista oireilua toki voi olla missä tahansa niin sanotusti tavallisessakin perheessä. Aika lailla toisenlaisessa tilanteessa kuitenkin ollaan sijais- ja adoptiokodeissa, joissa lapsi on tullut perheeseen leikki-ikäisenä tai kouluikäisenä ja lapsella on jo paljon sellaista kokemushistoriaa, johon sijais- tai adoptioperhe ei ole voinut vaikuttaa. Aina tuosta historiasta ei edes ole riittävästi tietoa. Ja vaikka olisikin, kipeät varhaiset kokemukset lisäävät murrosiän rajuutta ja vanhempien huolta siitä mihin lapsi tai nuori voi noissa kriiseissä ajautua. Näissä erilaisissa vanhemmuuksissa emme voi luottaa siihen, että turvalliset ensimmäiset vuodet kyllä kantavat kriiseissä.
Lapsen murrosikä on vaativa vaihe myös parisuhteelle, yksinhuoltajan tilanteesta puhumattakaan. Yleiset ohjeet kuuluvat, että kriiseissäkin, ja erityisesti niissä on tärkeää pitää huolta omasta hyvinvoinnista ja parisuhteesta. Parisuhde on lapsen koti; näinhän sitä yleensä sanotaan
Totta, mutta myöskään parisuhde ei kaikkein vaativimmissa lapsen murrosiän vaiheissa pysy samanlaisena, vaan sekin muuttaa olemustaan. Silloin on enemmänkin kyse tiimistä, joka keskittyy lapsen auttamiseen, tukemiseen, kannatteluun, on lapsen käytettävissä, antaa omien toiveittensa ja tarpeittensa odottaa. Oman kokemukseni mukaan vaikeimpina aikoina koko kysymystä omista toiveista ja tarpeista ei edes ole; ne yksinkertaisesti väistyvät. Oli vain toiveita siitä, että lapsi selviytyisi.
Uhrautuvaa vanhemmuutta? Kyllä vain. Jokainen päivä ei toki ollut yhtä vaikea, levähdyspaikkojakin oli. Mutta ennen muuta kyse on siitä, että kaikkea sitä venymistä ja omista toiveista luopumista ei ajattele uhrautumisena. Vanhemmuus vain on silloin tietynkaltaista. Allekirjoitan tunnetun ajatuksen, jonka mukaan äidin (tai isän) onnellisuus on yhtä suurta tai pientä kuin hänen onnettomimman lapsensa onnellisuus.
Murrosikäisen näkökulmasta vanhempi tietysti määräilee, kontrolloi, estää kaiken kivan, pilaa elämän. Monta kertaa kuulin itsekin syytöksen, että kyttään nuoren menemisiä, minulla kun ei ole mitään omaa elämää. Syytös naurattikin; olin sentään monessa mukana lapsen kriisivuosinakin. Mutta paradoksaalisesti tytär oli jossain määrin oikeassa. Hänen elämästään tuli minunkin elämääni. Toki olisin mieluummin viettänyt perjantai-iltaisin levollista koti-iltaa kuin kierrellyt etsimässä uhmakasta lasta todella pelottavista paikoista ja seuroista.
Parasta parisuhteen hoitamista mielestäni noissa vaiheissa on se, että vanhemmat keskustelevat paljon, vahvistavat kummankin tietoisuutta siitä, mitkä ovat arjen tärkeysjärjestykset. Mikä on juuri nyt oleellista, mikä puolestaan voi odottaa. Sanottakoon sekin, että jokaisen sijoitetunkaan lapsen murrosikä ei koettele vanhempia samalla volyymilla. Lapset ja heidän historiansa ovat erilaisia. Perusnäkemykseni kuitenkin on, että jos lapsella sijaisperheessä on oikeasti tilaa tuntea myös vaikeita tunteitaan juuri niin kuin hän kulloinkin tuntee, ei murrosikä voi lipua ohi ihan siloisesti. Lapsi väistämättä keventää menneisyyden taakkaa ja tekee sen juuri niin rajulla tavalla kuin on aikanaan tullut loukatuksi. Hän laittaa luotetuimmat läheisensä tuntemaan samat pelot ja kauhut jotka on itse aikanaan joutunut tuntemaan. Lasta voi silloin auttaa vain olemalla se hankala vanhempi, joka asettaa rajoja, joka venyy, ja rakastaa odottamatta vastarakkautta. Sen aika tulee.