Kuusi- ja seitsemänkymppiset sanovat usein syntymäpäivähaastatteluissaan, että ikä on heille vain numero. Itse ajattelen Kaija Maria ja Lari Junkkarin tuoreen kirjan Muutakin kuin numeroita pohdintojen tapaan, että ikänumerolla on paljonkin merkitystä, mutta ettei se suinkaan kerro ihmisestä kaikkea, ehkä ei edes olennaisinta.

Olen nyt kuusikymmentäkahdeksan ja silloin tällöin hämmennyksen vallassa noinkin korkeasta ikänumerosta. En niinkään ystäväpiirissä, jossa valtaosa ystävistä on suurin piirtein samanikäisiä. Omassa valtuustoryhmässäni ja valtuustossa sen sijaan suurin osa on nuorempia, joukossa hyvinkin nuoria ihmisiä. Siellä koen itseni joskus Metusalemiksi ja toisaalta olen huvittunut osien vaihtumisesta. Olinhan tosi pitkään niin Tampereen valtuustossa kuin eduskunnassa harvinainen nuori ja ilman muuta se ainoa nuori nainen. Oli aika yksinäistä tuolloin, ja niin on kyllä nytkin. En useinkaan osaa samaistua ikäisiini valtuustokollegoihin. No, nuorissakin (etenkin politiikan oikealla laidalla) toki on heitä, jotka tuovat mieleen Eino Leinon säkeen ” siell ukkoina jo syntyi sylilapset”.

Ikäkysymys on kiinnostava. Joitakin vuosia sitten perustimme neljän naisen kanssa naisryhmänkin, jossa yhdistävänä lankana oli se, että olimme kaikki jättämässä tai hiljakkoin jättäneet taaksemme säännöllisen työelämän. Pohdimme yhdessä sitä miltä elämänmuutos tuntuu, ja onko muutos loppujen lopuksi kovinkaan suuri kun kaikki jatkavat jonkinlaisessa vapaaehtoistyössä tai tekevät entisissä töissään keikkoja. Allakat täyttyvät edelleen ja meillä on aina niin kiire, että yhteisiä tapaamisaikojakin on vaikea löytää. Mitä tästä pitäisi ajatella – emmekö osaa pysähtyä. Pelottaako vanheneminen, millaista se on kun haurastumme, mahdollisesti sairastumme, jäämme ehkä leskiksi. Miten me silloin osaamme koota kirjahyllyt ja asentaa laitteet kun mies on ne tehnyt vuosikymmenet. Mistä löydämme ja löydämmekö ylipäätään elämäniloa kun voimat ehtyvät. Kaikkea tuota oli ja on mielestämme tärkeää pohtia jo silloin kun olemme voimissamme.

Ja kuten ehkä hyvin monet naiset mekin vitsailimme ulkoisesta muutoksestamme. Siitä miten kamalaa on nykyisin katsoa peiliin. Epäsuhta oman peilikuvan ja toisaalta avoimen mielen, lukuisista asioista kiinnostuneen, innostuneen ja usein spontaaninkin ihmisen välillä on joskus hätkähdyttävä. Miten Merete Mazzarella kirjoittikaan parikymmentä vuotta sitten omaa ikääntymistään pohtiessaan. Kun kadulla kulkiessa yllättäen näkee kuvansa jossakin näyteikkunassa se on tyrmistyttävää kun ”ei ole ehtinyt järjestellä kasvonpiirteitään”. Toteamus nauratti minua ja naurattaa vieläkin, mutta nyt myös ymmärrän Mereteä.

Toisen edelleen kokoontuvan naisryhmän, Pitkälle ehtineiden, kanssa kokoonnumme pari kertaa vuodessa ja olipa tapaamisen teemana antiikin jumalattaret tai Kalevalan naiset tai mikä hyvänsä niin usein keskustelut sivuavat myös  ikääntymistä. Se on tietysti luonnollista; tutkimme itseämme ja ympäröivää maailmaa tämän ikäisten näkökulmasta. (Yhtenä vuonna muuten tapaamisemme otsikko oli nyt jo edesmenneen Tutta Tallgrenin ehdotuksesta ”Tulla tutuksi kuoleman kanssa”. Se on ollut yksi hauskimmista tapaamisistamme; oli paljon Baubon naurua. Kiitos, Tutta, siitäkin).

Ylipäätään kokoontumiset ja ikäpohdinnat tapahtuvat positiivisessa hengessä; on aika ihanaa kun on jo paljon elämänkokemuksen tuomaa ymmärrystä ja toisaalta uteliaisuus uuteen. Opittavaa on yhä paljon. Nythän me vasta olemme oppineet hauskanpidonkin! Tämä on ihan totta; niin minä kuin aika monet naisystävistäni ovat nuorina olleet vakavikkoja (joka on eri asia kuin tosikko), jotka ovat ottaneet niin työnsä kuin muutkin tehtävänsä äärimmäisen vakavissaan, velvollisuudentuntoisesti. Yhtä ”pitkälle ehtinyttä” ystävääni olikin nuorena työpaikallaan kuvailtu täsmälleen  samoin sanoin kuin minua omallani: se on se nuori nainen, jolla on kaikki maailman murheet kannettavanaan.

Kaija Maria ja Lari Junkkarin kirjasta löytyy tunnettu lause, jonka mukaan vanheneminen on tunnetusti ainoa tapa elää kauemmin. Mutta määritteleekö ikä minua vai annanko itse iälleni merkityksen? Luulenpa että yhä useampi iäkäs ihminen antaa tänä päivänä merkityksen itse jos hän on riittävän terve ja voimissaan. Ehkä myös silloin jos on huonokuntoinen ja hoivan tarpeessa. Silloin vain mahdollisuudet merkityksien elämiseen ovat vähäisemmät. Koko ajan heikkenevä vanhushoiva onkin yksi asia, joka huolestuttaa luultavasti suurta osaa ikääntyvistä. Eipä ihme, että jo kuusikymppiset virittelevät erilaisia yhteisöasumisen muotoja.

Junkkarit käyvät kirjassaan mielenkiintoisella tavalla läpi hyvin monia ikääntymiseen liittyviä asioita ja tekevät sen sekä henkilökohtaisesti, ikätovereitaan haastatellen että kirjallisuuden ja elokuvien tarinoiden kautta. Katse tarkentuu muun muassa moninaisten ihmissuhteiden merkityksiin ja vaikutuksiin, turvattomuuden kokemuksiin, siihen miten ikääntyvät ihmiset suhtautuvat tulevaisuuteensa. Onko tietoisuus elämän rajallisuudesta muuttanut heidän arvojaan ja toimintaansa. Itselleni kirjan tärkein lause kuuluu näin: ” Voimakkain ihmistä motivoiva asia elämässä on yhteys”. Ilman yhteyttä toisiin ihmisiin on vaikea kuvitella ihmisenä kasvamista ja löytöretkiä ympäröivään maailmaan.

Kävin jo nuorena kansanedustajana usein eläkeläisten tilaisuuksissa puhumassa. Jo silloin ja yhä minua liikuttavat nämä tilaisuudet ja syynkin uskon tietäväni. Vaikka monet noissa tilaisuuksissa tapaamani ihmiset ovat hyvin pienituloisia ja ovat aina joutuneet tulemaan toimeen taloudellisesti niukoin eväin, heissä tapaa harvoin katkeria ihmisiä. He ovat aina tehneet jotakin myös muiden puolesta, heillä on yhteys toisiin ihmisiin ja sen vuoksi uskon heidän pysyneen elämänmyönteisinä ja aktiivisina. Elämästä todella tulee syvemmin tyydyttävää kun katse ei pysähdy itseen vaan näkee kauemmaksi.

Luulen että vielä kahdeksankymppisinä kokoonnumme naispiirieni kanssa ihmettelemään elämää ja oppimaan uutta – jos olemme hengissä. Tuo pieni varaus toki pitää jättää. Elämänkumppanini on sosiaalinen ollessaan seurassa, mutta ei itse juuri hakeudu seuroihin.  Hän sanookin, että sosiaalisen piirin kaventuminen ei haittaa häntä.  ”Ympäröivä hälinä on vähentynyt ja merkittävä erottuu paremmin”.  Ymmärrän tuonkin, me ihmiset olemme erilaisia. Ja todellakin; ikänumero on merkityksellinen, mutta paljon vivahteikkaammin kuin perinteisesti on nähty.