Kun kadulla kävelee vastaan tuttu, jota ei ole pitkään aikaan tavannut, on ensimmäinen kysymys tavallisesti ”mitä kuuluu”. Aika harvoin siihen odotetaan muuta vastausta kuin tuo mitään sanomaton ”kiitos ihan hyvää”. Jos ihminen ei vielä huitele seitsemissäkymmenissä tai yli sen, seuraa nopeasti se varsinainen kysymys; ”mitä teet nykyisin”.
Ihminen koetaan ja määritetään tekemisen kautta. Tärkeintä on tietää mitä ihminen tekee, joko leipätyökseen tai muutoin. Jos kysymykseen ”mitä teet” vastaisi, että ” en mitään”, tulisi kysyjälle, ja ehkä vastaajallekin, outo olo. Eihän sitä voi sietää, jos joku vain olisi. Ei, vaikka ihminen olisi antanut jo työelämälle sen mitä voi. Olen ollut itse kuulemassa, kun kuusikymmentäviisi täyttäneeltä juuri eläkkeelle jääneeltä ihmiseltä kysyttiin, että ”mitä sinä nyt aiot tehdä”. Tämä henkilö vastasi hiukan selitellen, että ”no aion jatkaa Suomen punaisessa ristissä vapaaehtoistyössä ja kirjoitella. Kotona pitäisi vähän remontoida ja onhan minulla kuusi lasten lastakin …” Vastaajalla oli selvästi syyllinen olo, kun hänellä ei ollut tuon tähdellisempää tekemistä.
Myös kesälomaa aloittavilta ihmisiltä kysytään herkästi, että ”mitäs aiot tehdä lomalla”. Edes lomalla ei kai saisi olla tekemättä jotakin. Aika harvoin kukaan kysyy ”miten aiot levätä kesällä”. Tai ”miten aiot olla lomalla”.
Vuosia sitten olimme perheen kanssa lyhyellä matkalla New Yorkissa. Mieheni katsoi kummissaan kun pomppasin ylös aamuseitsemältä. ” No että ehditään suorittaa tää loma”, minä vitsailin, mutta olin kyllä ihan tosissani. Kun aikaa oli vain muutama päivä, oli oltava tarkka suunnitelma siitä mitä kunakin päivänä tehdään ja katsotaan. Tuon voi ehkä ymmärtää, mutta jos saman asenteen kuljettaa pitkillekin lomille, se tosiaan on huolestuttavaa. Kertoo juuri siitä miten ankara evankelis-luterilainen pohja ajattelussa meillä suomalaisilla on, ihan riippumatta olemmeko uskonnollisia tai uskonnottomia. Siitä käsin on ollut varsin helppoa muokata ihmiskäsitystämme niin kapeaksi, että vain ihmisen tekeminen tuntuu merkittävältä.
Tämä on suunnilleen yhtä kuin markkinatalouden ihmiskäsitys ja sen vuoksi vakava asia. Meillä Suomessa on todella laajasti hyväksytty ihmiskäsitys, jossa ihminen on arvokas vain silloin kun hän on vahva, terve ja kilpailukykyinen, tehokkuuden vaatimuksille kritiikittömästi antautunut. On ihan fuulaa laulattaa Veikko Lavin ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”- laulua markkinatalouspiireissä; siellä vain tehokkuus merkitsee. Kuitenkin ihmisen syvin ja arvokkain ominaislaatu on inhimillisyys. Sitä yhteiskunnankin tulisi suojella ja ylläpitää. Tulisi nähdä, että lapsi syntyy maailmaan kasvaakseen ja kehittyäkseen, solmiakseen ihmissuhteita, tehdäkseen aikanaan ja aikansa työtä, – elääkseen ainutkertaista elämäänsä. Hän ei synny sen vuoksi, että bruttokansantuote ja kilpailukyky kasvaisivat tai etteivät pörssikurssit romahtaisi.
Usein ennenkin olen puhunut siitä, että talous tulisi palauttaa omalle välinearvopaikalleen. Sen tulisi palvella ihmisiä, ei toisin päin. Jos emme määrittelisi itseämme ja toisiamme tehokkuutta palvovan ihmiskäsityksen kautta, osaisimme toisiamme tavatessa kysyä oikeasti, ”mitä sinulle kuuluu”. Todennäköisesti emme silloin pelkästään tapaisi vaan myös kohtaisimme.