Television lempiohjelmassani Efter Niossa oli illan teemana koti. Mikä on koti, mikä sen merkitys itse kullekin. Olen pohtinut ja kirjoittanutkin paljon enemmän kodittomuudesta sekä monien kotien turvattomuudesta lastensuojelun näkökulmasta. Tässä blogissa kirjoitan kodista omasta näkökulmastani.
Laskin asuneeni tähänastisen elämäni aikana kahdessakymmenessäseitsemässä eri osoitteessa kolmessa eri kaupungissa. Itse päättämiäni aikuisiän osoitteita on yhdeksäntoista. Ensimmäiseen niistä muutin kuusitoistavuotiaana ”aikuisena”. Eduskuntavuosina osoitteita oli samaan aikaan kaksi, toinen kotikaupungissani Tampereella ja toinen työpaikkakaupungissa Helsingissä.
Kaikkia noista eri asunnoista en ole mieltänyt kodiksi, useimmat kyllä. Mainitsemassani televisio-ohjelmassa Merete Mazzarella, useissa maissa asunut diplomaattiperheen lapsi sanoi hauskasti kokevansa äitinsä tavoin kodin olevan siellä missä puretaan esiin joulukuusen koristeet. Tuohon on helppo eläytyä, joulu kun on monille nimenomaisesti perheen yhdessäolon juhla.
Silloin kun vielä asuin itsekseni tunnetta kodista määrittelivät ennen muuta kirjani. Ne tekivät kodin. Itse valittuihin, hankittuihin, nuuhkittuihin ja luettuihin kirjoihin oli, ja on, suhde. En ikinä voisi kuvitella luopuvani kirjahyllyistä, kuten tiedän joidenkin lukevienkin ihmisten tehneen. Olen toki luopunut suuresta määrästä kirjoja sitä mukaa kun koti on vuosien varrella vaihtunut pienempään. Kaksioon eivät mitenkään mahdu isossa omakotitalossa asuneet kirjat. Kuitenkin; jos olisi pakko tulla toimeen vain yhdellä huonekalulla se olisi kirjahylly. Sänkykään ei ole niin välttämätön, koska patjallakin voi nukkua. Ja lattialle voisi kattaa yhtä kauniisti kuin pöydälle, kynttilää unohtamatta. Tämä tietenkin vain elämäntilanteessa, jossa kotona ei asu lapsia.
Kodin määritelmä on mielessäni osin muuttunut sen jälkeen kun muutin yhteen elämänkumppanini kanssa, ja erityisesti sen jälkeen kun perheeseen tuli lapsi. Koti on siellä missä ovat lähimmät ihmiset. Kodikas, lämmin, hengittävä, ilmava koti voi syntyä minne vain kun ihmisten välillä on lämpöä ja keskinäistä arvostusta. Neliöiden määrä tai sijainti eivät ole ratkaisevia, joskin niillä on merkitystä. Eeva-Liisa Manner sanoo eräässä esseessään, että ”ihmisen koti on kai siellä, missä hän ymmärtää ympäristönsä”. Kiehtova lause, jonka muuten valitsin Manner-aukiolle kivitalon seinään kiinnitettyyn laattaan.
Olemme kumppanini kanssa asuneet nykyisessä keskustakaksiossamme viisi vuotta. Olimme juuri muuttaneet kun minua aikaisemminkin haastatellut toimittaja teki meistä juttua aikakausilehteen. Teemana taisi olla muutos. Siinä muuttolaatikoiden keskellä toimittaja kysyi, että miksi te muutatte koko ajan. En muista mitä vastasimme – ainakin meitä kaikkia nauratti – enkä ihan pienellä kaivamisella löydä lehteä arkistoistani (= kasoistani). Kun nyt ajattelen muuttojamme, joita on yhteiselämämme aikana ollut viisi, niin kyllä niissä aina on ollut joku tarkoituksenmukaisuus.
Lyhyt muuttohistoriakatsaus alkakoon siitä kun muutin eduskunnan jätettyäni koko kotini Tampereelta Helsinkiin. Helsingistä Porvooseen muutimme siksi, että meitä alkoi kiehtoa omakotitaloasuminen ja Porvoosta talo löytyi paljon edullisemmin kuin pääkaupungista. Työmatkastakaan ei tullut liian pitkä. Ensimmäisessä Porvoon talossamme asuimme kahdeksantoista vuotta. Koti oli meille täydellinen, esteettisesti ihastuttava kaiken remontin ja lisärakentamisen jälkeen. Tiesimme kuitenkin koko ajan, että jossakin vaiheessa tulemme Tampereelle. Kumppani oli sitä mieltä, että minunkin pitää saada kokea oma kaupunkini Tampere vielä vuosien etäisyyden jälkeen; saihan hänkin olla muun muassa työn vuoksi koko ajan tekemisissä Helsingin kanssa. Kun sitten tyttäremme muutti pois kotoa, me muutimme ensin pienempään taloon Porvoossa ja kun tytär muutaman vuoden kuluttua muutti (onneksi) Tampereelle, olimme mekin vapaita lähtemään tänne.
Tarkoituksenmukaisuus kussakin elämäntilanteessa on siis toki ohjannut muuttojamme, mutta en kyllä kiistä vaihtelunhaluakaan. Ehkä se on jo lapsuuden peruja, että en kiinny seiniin ja interiööreihin, olivat ne miten viehättäviä hyvänsä. Tai kiinnynhän minä, mutta en liikaa. Pystyn myös jättämään ne ja innostumaan nopeasti uuden kodin ideoinnista. Kaikki asunnot, joihin olemme muuttaneet, on pitänyt remontoida kodiksi. Olen usein sanonutkin, että elämä näyttää olevan loputonta pesänrakennusta. Minulle se sopii hyvin.
Tällä hetkellä olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa kodin vaihto ei ole itsestään selvästi häämöttämässä. Tiedossa ei ole mitään minkä vuoksi muutto olisi välttämätön. On aika mielenkiintoinen ajatus, että tämä todellakin voisi olla loppuelämän kotini. Jälleen kerran tykkään kodistamme, johon mahtuu sentään muutama kirjahylly, jonne kumppani on jo jättänyt taiteilijan kädenjälkensä, kuten jokaiseen yhteiseen kotiimme, ja josta on kävelymatka kaikkiin meille tärkeisiin paikkoihin. Huomaan silti selailevani taas lehtien asuntoilmoituksia, ja niin tekee kumppanikin. Josko sittenkin luovuttaisiin mökistä ja hankittaisiin kaupungista kolmio; olisi paremmin tilaa lapsenlapsillekin. Toisaalta mökkikin on kiva lapsille, ja ihana arjesta irrottautumisen paikka myös meille. Ainakaan toistaiseksi asuntoilmoituksia ei katsella ihan vakavissaan. Jostakin pesänrakennusvietistä kuitenkin saattaa kertoa sekin, että telkkarista tulee katsottua Efter Nion ohella muutto ja remppa-ohjelmia.
Niin, mitä koti on ja mitä se itselleni merkitsee. Merete Mazzarella kertoi kysyneensä usein kurssilaisiltaan kodin merkityksestä. Hyvin moni oli vastannut kodin merkitsevän ennen kaikkea turvallisuutta. Vastaus on hyvin ymmärrettävä, etenkin jos vastaajat ovat olleet nuoria ihmisiä. Kyllä koti minullekin merkitsee turvallisuutta, vaikka enemmän koen turvallisuudentunteen liittyvän omaan toimintakykyyn sekä ihmissuhteisiin. Jos niissä voi olla levossa on koti lepopaikka, latautumis- ja voimaantumispaikka. Paikka, jossa viihtyy, jossa voi itse määrittää olemisensa tilan.
Efter Niossa Merete Mazzarella pohti myös sitä mikä hänelle on kodin tärkein paikka. Sekin on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Meretelle tärkein paikka on hänen työpöytänsä, jonka äärellä hän kirjoittaa kirjansa. (Toivottavasti vielä monta kirjaa). Minä vastaan kysymykseen spontaanisti, että kotini tärkein paikka on keittiössä oleva lukutuoli. En osaa selittää miksi, mutta on nimenomaan tärkeää, että lukutuoli on keittiössä. Ehkä minun pitää tehdä itselleni jatkokysymys mitä keittiö minulle merkitsee. Keittiö on kodin sydän. Se ei olekaan vanha klisee, vaan aivan totta. Keittiössä vietetään paljon yhteistä aikaa ruoan valmistamisen, keskusteluiden, jakamisen merkeissä. Minulle se on huippua. En tarvitse huippukokemuksiin hienoja, elokuvallisia ympäristöjä. Enkä muuten usko, että moni muukaan tarvitsee, vaikka meille niin markkinamaailmassa uskotellaan.
Ja vielä; keittiössä ollaan ehkä muuta huushollia enemmän tekemisissä kodin siivoamisen ja muun huollon kanssa. Minussa asuu jonkinsorttinen puhdistusintoilija. Puhtaan pyykin silittäminen ja mankelointi kuuluvat mielipuuhiini. Ja kiiltäväkylkisiä suppilovahveropurkkeja voi ihailla juuri keittiössä.
Ystävät ovat tärkeitä ja koti on mökin ohella paras paikka tavata heitä. Emännöinti on mukavaa ja ihan erityisesti pidän naisryhmien tapaamisissa siitä kun myös toiset naiset aukovat kaappeja, tarttuvat kauhan varteen, valloittavat keittiöni. Jättävät myös siten jälkensä kotiini.
On kiva vierailla myös ystävien kodeissa ja mökeillä; kodit ylipäätään ovat kiinnostavia, kertovat paljon asujistaan. ( Sen ne tekevät myös surullisissa elämänkohtaloissa, mutta siitä kirjoitan toisaalla). Anja Snellman kertoi jossakin lukupiirien tapaamisessa, että kiinnostavimpia lukupiirivierailuja ovat ne, jotka järjestetään ihmisten kodeissa. Paitsi ihmisten kirjahyllyt ja keittiöt, myös kuulemma kylpyhuoneet antavat kirjailijan mielikuvitukselle aineksia. En muista enää perusteluja, mutta ovathan kylppärit varsin henkilökohtaisia paikkoja.
Oma lukupiirini, Hellahuone nimeltään, kutsuttiin jokunen vuosi sitten Helsingin design-museoon pitämään museoyleisölle avointa lukupiiriä. Museossa oli meneillään kotiaiheinen näyttely. Sekin on unohtunut mitä kirjaa tuolloin käsittelimme, mutta meidät kutsuttiin museoon lukupiirimme kotiaiheeseen liittyvän nimen vuoksi. Nimen historia piti tietysti kertoa kuulijoille. Olimme halunneet lukupiirin nimeen sekä viittauksen johonkin edistykselliseen naiskirjailijaan, että viittaukseen naisen omaan tilaan Wirginia Woolf-merkityksessä. Ja vielä halusimme nimen viittaavan kodinomaiseen paikkaan, jossa meitä ennen eläneet vaatimattomien olojen naiset ovat eläneet ilojaan ja kantaneet taakkojaan.
Koti on minullekin tärkeä paikka, vaikka olen aina elänyt kodista ulospäin suuntautuvaa arkea myös töiden ulkopuolella. Edelleen tässäkin elämänvaiheessa kalenterini sisältää paljon menoja ja suljen siis hyvin usein kotioven takanani. Hiukan minua hykerryttää ajatus siitä avaanko kahden tai viiden vuoden kuluttua kotiin palatessani tämän nykyisen kotini oven, vai avaanko jonkun toisen oven, jonka takaa löytyvän ympäristön ymmärrän.