Hyvinvointivaltion ja -kuntien asteittaisessa rapautumisessa ei ole kyse vain rahasta. Kyse on tapahtuneesta syvästä arvomuutoksesta, joka on voinut läpäistä yhteiskunnan, koska lyhytnäköiselle tehokkuusajattelulle ei ole pitkään aikaan ollut riittävää vastavoimaa. Ehkä viimeistään Sipilän – Stubbin – Soinin hallituksen politiikka saa myös vastavoimat riittävän vahvasti liikkeelle. Ehkä nyt saa enemmän pontta se näkemys, että ihmisellä on oikeuksia muulloinkin kuin hänen ollessaan vahva, terve, kilpailukykyinen, tehokkuuden vaatimuksille antautunut.

Jo pitkäänhän ihmisten on täytynyt todistella taloudelle omaa tehokkuuttaan sen sijaan että talous olisi todistanut oman toimivuutensa meille. Talouden ihmiskäsitys on järkyttävällä tavalla läpäissyt yleisen todellisuudentajun. Täytyisi uudelleen uskoa siihen, että ihmisellä on oikeus olla myös heikko, sairas, avuton ja elää silti inhimillisesti tyydyttävää elämää, ja että koko yhteiskunnalla on siinä oma vastuunsa. Täytyisi nähdä myös se, että lyhytjänteisesti taloustaantumaan vastaava toimintatapa on itse asiassa traaginen.

Kun ongelmat ovat pitkävaikutteisia, on niihin myös vastattava pitkäjänteisellä, tavoitteellisella toiminnalla, ei paniikkiratkaisuilla, jotka vain syventävät ongelmia. Hyvinvoinnin tärkeä osa, hyvinvointipalvelut on nähtävä vähintään viiden vuoden, mieluummin pidemmälläkin tähtäimellä. Esimerkiksi lastensuojelu on aivan tyypillisesti alue, joka tuottaisi päättäjille arvokasta syy-seurausinformaatiota, jos sen realisoitumista maltettaisiin odottaa. Sama koskee terveyspalveluita ja vanhuspalveluita.

Jo toistakymmentä vuotta sitten tehdyn kuntaselvityksen yhteydessä tehtiin tutkija Anna Metterin johtamana kohtuuttomuuskysely, johon vastasivat sekä palvelujärjestelmien asiakkaat että niiden työntekijät. On hämmästyttävää, ja hyvin surullista, miten ajankohtainen kyselyn tulos on tänäänkin. Kohtuuttomiksi koetut tilanteet nähdään asiakkaan kannalta kohtuuttomina myös hyvinvointityön ammattilaisten, kuten sosiaaliasiamiesten vuosittaisissa arvioinneissa. Niitä ei siis tänäänkään voida leimata pettyneiden tai katkeroituneiden asiakkaiden subjektiivisiksi kokemuksiksi, jotka voitaisiin piittaamattomasti ohittaa.

Mitä sitten oli ja on koettu kohtuuttomuus? Ensinnäkin tavallisen kansalaisen on erittäin vaikeaa saada selville mihin etuihin ja tukiin hän on lain mukaan oikeutettu. Monimutkainen pykäläviidakko on vaativa ammattilaistenkin hallita. Toiseksi tuki voi olla täysin riittämätöntä. Esim. pitkäaikainen sairastaminen voi ajaa kohtuuttomaan tilanteeseen normaalituloisenkin ihmisen. 1990-luvulla alkaneella ja viime vuosina kiihtyneellä säästöpolitiikalla sosiaaliturvaa on heikennetty niin, että marginaalisen toimeentuloturvan rooli on korostunut. Jopa leipäjonot ovat jääneet osaksi sitä. Lisäksi tilkkutäkkimäisesti muotoutuneeseen sosiaaliturvaan on syntynyt myös sellaisia aukkoja, joita ei ole tavoiteltu, mutta joiden vuoksi väliinputoamisia tapahtuu.

Kohtuuttomuuden kokemukset liittyivät Metterin tutkimuksessa saamatta jääneiden etuuksien ja palvelujen ohella myös viranomaisten asenteisiin ja toimintatapaan, kokemukseen sivuuttamisesta tai muusta kaltoin kohtelusta. Kun kukaan viranomainen tai organisaatio ei selvitä asiakkaan kokonaistilannetta, tulee hänestä ikään kuin järjestelmän ”kiertolainen”, jonka tilanteesta ei kukaan ota vastuuta. Tänä päivänä kyse voi yhtä lailla olla hyvinvointityöläisten kiireestä; myös heidät on järjestelmä ajanut ahtaalle ja myös he kärsivät siitä etteivät voi tehdä työtään niin hyvin kuin haluaisivat ja osaisivat tehdä.

Merkittävin syy kohtuuttomien tilanteiden taustalla onkin säästäminen sosiaali- ja terveydenhuollossa. Kun sitä ei useinkaan ole tehty mietitysti, vaan juustohöyläperiaatteella, muodostuvat ”säästöt” tosiasiassa yhteiskunnalle lisäkustannuksiksi. Olisi huomattavasti edullisempaa, ja tietysti inhimillisempää, satsata ennaltaehkäisevään työhön kuin syntyneiden ongelmien korjailuun. Syrjäytymiskierteeseen joutunutta ihmistä on sitä paitsi hyvin vaikeaa kuntouttaa omaa elämäänsä hallitsevaksi veronmaksajaksi. Tampereella minua huolestuttaa erityisesti se, että pitkäaikaisen toimeentulotuen saajista kasvava osa on nuoria ihmisiä.

Tilannetta ei paranna se, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on julkisella sektorillakin monin paikoin tavoiteltu yritysmaailmaan kehitettyä tulosjohtamista, mikä soveltuu esim. sosiaali- ja terveydenhuoltoon erittäin huonosti. Tutkija Sakari Hänninen on sanonut tästä kehityksestä osuvasti: ” Kaikkein vaikeimmissa asemissa olevien ihmisten kohtelu kovenee, kun kaikenlaisia inhimillisiä tilanteita aletaan lähestyä yritystoiminnan käsikirjan näkökulmasta antamatta kuitenkaan vaikeuksissa oleville ihmisille mahdollisuutta tehdä konkurssia vastoinkäymisten sattuessa”.

Taloudesta on todellakin tehty itseisarvo. Se tulisi palauttaa omalle välinearvopaikalleen. Tämä voisi olla lähtökohta muutokselle, jossa kansalaiset voisivat saada kohtuuttomuuden kokemusten sijaan osallisuuden kokemuksia ja näin vahvistaa hyvinvointivaltiota ja demokratiaa sen tärkeänä osana.