Pandemia on aiheuttanut suurta kärsimystä, kylvänyt kuolemaa, horjuttanut terveyttämme ja mieliämme. Sen johdosta myös talous on ajautunut kriisiin ja satojatuhansia työpaikkoja on menetetty halki maailman. Toisaalta se on näyttänyt yhteiskuntiemme vahvuuden. Esimerkiksi vuonna 1918 alkanut pandemia vei ainakin noin 50 miljoonan ihmisen hengen. Lääketieteen kehitys ja ihmisten yhteisvastuu on kuitenkin taannut sen, että nyt on nähty ”vain” noin kaksi miljoonaa kuolemaa.
Joka tapauksessa en halua toistaa kaikkialla kerrottavia koronavirusuutisia blogissani. Ennemmin haluan keskittyä siihen, mitä voimme oppia sen myötä, kun pandemia on laittanut elämämme pysähdyksiin. Kriisi on oiva tilaisuus rakentaa uutta ihmisyyttä. Siksi nyt on oikea aika haaveilla.
Ennen pandemiaa fasismin aalto hyökkäsi jaettua ihmisyyttä vastaan mitä moninaisimmin tavoin lähes kaikkialla maailmassa. Essentialismistä eli ihmisten erilaisuuden luonnollistavasta ideologiasta saa voimansa rasistinen ajattelu. Fasismille ja rasismille on uskallettava laittaa päätepiste.
Mikään, kuten kansalaisuus, etninen tausta, syntyperä, ihonväri tai puhuttu kieli, ei mene ihmisarvon edelle. Ei ole mitään, mikä tekisi yhdestä ihmisestä toista arvokkaamman tai vähemmän arvokkaan. Kenellekään ei myöskään ole etuoikeuksia toista parempiin elinolosuhteisiin.
Koronavirus näyttää meille luonnon keinoin, kuinka me kaikki olemme yhdenvertaisia. Kaikki voivat sairastua samaan tautiin, niin kuin me kaikki voimme muutoinkin elämässä luoda ja tehdä samoja asioita. Ihmisten arvoa eivät määritä erilaisuuden attribuutiot, vaan tekojemme laatu ja seuraukset.
Otan tästä yhden esimerkin. Niin sanotuksi ”edustavuuserheeksi” kutsutaan ihmisten taipumusta luoda kattavia yleistyksiä yksittäisten tapausten perusteella. Ihmisten käyttäytymisen syyt eivät ole välttämättä luonteeltaan sisäisiä, pysyviä tai eri elämän osa-alueet kattavia. Päinvastoin ne määrittyvät usein juurikin ulkoisten olosuhteiden vuoksi. Ihminen ei ole lähtökohtaisesti hyvä tai paha, eikä näitä piirteitä voi todellakaan määritellä syntyperän, ihonvärin tai kansalaisuuden perusteella. Yleistyksiä ei voida luoda yksittäistapauksiin vedoten eikä myöskään voida uskotella, että vain yksi piirre kuvaisi yksilöä tai ihmisryhmää. Tässä kohtaa on kyse vain ajatteluvirheistä, jotka rakentavat maaperää tietämättömyydelle.
Tietämättömyys ja osattomuus, kuten myös kateus, ovat ihmisten sisäisiä kokemuksia, jotka mahdollistavat vihan tunteiden kehittymisen. Synnyttyään omista kokemuksistamme, viha kaipaa kohteita toteutuakseen. Raukkaumaisinta on kohdistaa viha niihin, jotka ovat jo muutoinkin heikoimmassa asemassa. Ei ole sattumaa, miten rasistinen viha kohdistetaan lähes oppikirjamaisesti köyhimpiin värillisiin ihmisryhmiin tai sorretummassa asemassa oleviin naisiin, jopa täysin viattomiin lapseen. Tässä on kyse vallan väärinkäytön muodosta. Kuitenkaan rasistista vihaa harvoin kohdistetaan esimerkiksi valkoisiin keski-ikäisiin ja keskiluokkaisiin miehiin.
Jotta rasismista ja fasismista voi vapautua, tulee kyetä samastumaan toisiin ihmisiin, heidän kokemuksiinsa, taustaansa, tunteihinsa ja tekoihinsa. Emmanuel Levinas puhuu ”toiseuden kasvoista”. Meidän on osattava ja uskallettava katsoa toiseutta suoraan silmiin, niin itsessämme kuin muissakin. Jos emme uskalla kohdata tätä sisäistä erilaisuutta, toiseutta tai moninaisuutta itsessämme, emme myöskään kykene kohtaamaan sitä toisissa ihmisissä. Silloin tietämättömyys voi kasvaa vihaksi, joka voi pahimmillaan johtaa fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan, herättäen kolonialismin aaveet henkiin.
Mitä jos pandemia onkin mahdollisuus vihdoin vapautua näistä fasismin, rasismin, imperialismin ja kolonialismin peikoista, jotka kylvävät niin paljon tuhoa yhteiseen ihmisyyteemme. Olisiko aikaa antaa lisää tilaa radikaalille humanismille, aidolle lähimmäisenrakkaudelle, kaikkien kansojen veljelliselle yhteiselolle? Tämä voi kuulostaa utopistiselta, mutta unelmat ovat kuin tavoitteita joita kohden kuljemme parempaan huomiseen uskoen. Toinen todellisuus kuten myös parempi maailma ovat mahdollisuuksia, joita kohden käymme virheistämme oppien, ymmärrystämme jatkuvasti laajentaen. Meitä rajoittavat vain omat — liian usein rajalliset — uskomuksemme.
Kuten koronavirus todistaa, olemme kaikki samaa biomassaa. Rotuja ei ole olemassa ihmisten keskuudessa, kuten tiede on todistanut yhä uudelleen. Nyt tämän todistaa meille uudelleen yksi viruksen rääpäle. Olisiko siis aika uskoa ja oppia? Meidän geenimme ovat niin samankaltaisia, ettei rotuja voida määritellä. Me kaikki olemme tehdyt tismalleen samoista palikoista (ainakin 99,9 prosenttisesti), joten olemme yhtä ihmisyyden jatkumoa. Fenotyypeissämme eli ulkoisissa ominaisuuksissamme on havaittavissa eroja, mutta erojahan on kaikessa mitä teemme, valinnoissamme ja uskomuksissamme.
Ihmisyyden ainut henkinen yhteinen ominaisuus tietoisuuden, ajattelukyvyn, henkisyyden, tunne-elämän ja muutaman muun ohella on se, että meitä yhdistää erilaisuutemme. Yhteistä on juuri se, kuinka niin sinä kuin minä kuin kaikki muutkin ovat keskenään erilaisia, moninaisia, aina kokonaisia toiseuksien maailmoja. Samankaltaisuuteen ei siis ole syytä takertua edes itsessämme, koska emme ole enää tänään sitä, mitä olemme jo huomenna. Muutos on sekin pysyvää kaikelle elämälle.
Kerrataanpa siis vielä se avainviesti. Ihmisarvossamme ei ole eroja sen mukaan, oletko rikas tai köyhä, valkoinen tai musta, koulutettu vai kouluttautumaton, mies, nainen tai trans. Koska ihmisyytemme on yhteinen, yhtä vahva ja heikko, olemme kaikki täysin tasavertaisia olentoja.
Pandemian olosuhteissa on myös suljettu rajoja ilman vuosikymmenten tieteellistä näyttöä ja vastoin vuonna 2005 julkaistua kansainvälistä terveyssäännöstöä (IHR) ja vastoin WHO:n suosituksia. Tämä ei ole voinut estää viruksen leviämistä, mutta se on luonut kasvualustaa rasismille ja muille sokeille vihan muodoille. Onpa eräs valtionpäämies syyttänyt Kiinaakin pandemiasta, vaikka kuten historia on näyttänyt, uudet taudit syntyvät jatkuvasti milloin missäkin. Juurikin kriisissä ihminen voi takertua pahemmin näihin fasismin verkkoihin uskoakseen enemmän omaan tuttuun maahansa samalla, kun hän kohdistaa vihansa muihin hänelle vieraisiin maihin. Siksi rajansa panikkinappulaa painamalla sulkeneet kansakunnat ovat tässä mielessä valitettavasti näyttäneet populistisen karhunpalveluksia ihmiskunnalle tekevän luonteensa. Sama on toki nähty muidenkin ilmiöiden kuten liikkumarajoitusten suhteen. Ei ole esimerkiksi sattumaa, että Espanjassa Francisco Francon aikakauden fasistinen perintö on herännyt prinsessan unestaan juuri keskellä pahinta pandemiaa sataan vuoteen.
Kaikesta huolimatta pandemia on uskomaton mahdollisuus oppia, rakentaa uutta ihmisyyttä. Siksi uskallan toivoa, että yhteinen kärsimyksemme lähentää meitä ihmiskuntana. Ehkei rajojen häviäminen, fasismin ja rasismin pysyvä katoaminen tai todellinen globaali kaikkien ihmisryhmien välinen tasa-arvo ole enää niin kaukana kuin uskomme. Uskallan haaveilla uljaammasta ihmisyydestä. Olkoon oppi ja toivo valonamme matkalla huomiseen. Ihminen voi voittaa pandemian, mutta ennen kaikkea hän voi luoda maailmasta paremman paikan meille kaikille lajitovereille.