Minna Sumelius
Intersektionaalisen feministin matka kuntavaaleihin
Kuukausi sitten olin öisellä baarin jälkeisellä pizzalla kaverini kanssa. Syötyämme invataksi tuli hakemaan pyörätuolia käyttävää kaveriani, ja olin itse lähdössä pizzerian edestä kävelemään kotiin, kun eteeni kurvasi auto. Kuskina oleva mies tarjoutui heittämään minut otiin. Kieltäydyin kohteliaasti, sillä minulla on huonoja kokemuksia vastaavista tilanteista. Tämä johti miehen hermostumiseen; hän piti minua rasistina, sillä valitsin mieluummin hänen mielestään vaarallisen kävelemisen kuin arabitaustaisen miehen tarjoaman kyydin. Yritin selittää, että en pelkää, koska hän on maahanmuuttajamies, vaan koska hän on mies (kaikki aiemmat ahdistelukokemukseni ovat tapahtuneet kantasuomalaisen miehen toimesta). Tilanne kuitenkin kulminoitui siihen, että paiskatessaan ovea kiinni mies huusi: ”En ole valinnut olla pakolainen!” Minä vastasin, hiljaa jo sulkeutuneelle ovelle: ”En ole valinnut olla nainen.”
Olo oli raskas ja turhautunut. Miehen kohtaama rasismi ja minun kohtaamani seksuaalinen häirintä kohtasivat surullisella tavalla ja estivät ymmärtämästä toista ja luottamasta toiseen. Kaksi epäetuoikeutettua ihmistä törmäsivät omiin pelkoihinsa pimeässä. Joskus ihmiset kokevat myös yhtäaikaisesti rasismia ja seksuaalista häirintää, tai esimerkiksi vähemmistöön kuulumisen aiheuttamaa syrjintää. Valkoisena, suhteellisen normaalilla toimintakyvyllä varustettuna cis*naisena minun kokemukseni ei ole lähelläkään niitä osattomuuden tunteita, joita kokee vaikkapa rodullistettu transnainen tai vammainen homoseksuaalinainen. Tämän tiedostamista kutsutaan intersektionaaliseksi feminismiksi, ja en itse osaa kuvitella olevani muunlainen feministi.
Olen tuonut esille intersektionaalisen feminismin myös kuntavaalikampanjassani. Tämä tie ei ole ollut se kaikista helpoin kulkea, ja viime päivinä tie on tuntunut yksinäiseltä, raskaalta ja pimeältä. Vaadin julkisesti feminismin perinteisten tavoitteiden kuten lasikattojen purkamisen ja paremman perheväkivaltaan puuttumisen lisäksi nollatoleranssia rasismille, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia ja parempaa esteettömyyttä. Minua haukuttiin pelleksi ja käskettiin menemään takaisin keittiöön, minua haukuttiin ”persoonallisesti” suvakkihuoraksi ja kerran, sivulauseessa, uhkattiin raiskata. Sain yli-intensiivisen fanin, joka kuvasi minua ilman lupaa, selvitti numeroni, soitti minulle, ja teki seksivihjailuja.
Tämän kaiken olisin kestänyt. Jaksamiseni kuitenkin loppui sillä hetkellä, kun feministiksi itsensä määrittelevä ihminen reagoi minun transihmisten oikeuksien ajamiseeni sanomalla olevani liian tosikko. Kamelin selkä oli katketa. Olin jo kokenut muutenkin olevani yksin. Teki mieli luovuttaa, tuntui ettei ajatuksilleni ollut kaikupohjaa ja pelkäsin jo itseni ja vielä enemmän lapseni turvallisuuden puolesta. Halusin jättää kuntavaalit kesken, ja oikeastaan koko puoluepolitiikan.
Seuraavana aamupäivänä itkettyäni itseni uneen ja nukuttuani 12 tuntia, heräsin ovikellon soittoon. Puolituttu ihminen toi ovelleni kermamunkin, jonka laatikkoon hän oli kirjoittanut ”Sinä olet tärkeällä asialla! Keep up the good work!”. Mussutin zombimaisesti munkkiani ja katsoin FB-feediini ilmestynyttä videota, jossa rodullistettu Yhdysvaltain kongressin Maxine Waters vastaa häntä pilkanneelle republikaanihenkiselle tv-juontaja Bill O’Reillylle: ” I am a strong black woman! I will not be intimidated!”. Yhtäkkiä tunsin voimaantumisen aallon sisälläni. Jos Maxine jaksaa, jaksan minäkin. Juuri nämä kokemukset ovat syy, miksi pitää jatkaa. Vaikka tie onkin pimeä ja raskas.
Minä päätin palata tälle raskaalle ja pimeälle tielle; päätin, ettei minua hiljennetä. Puhun kuitenkin monella tapaa etuoikeutetusta roolista käsin; olen terveydentilaltani melko hyvä, valkoihoinen cisnainen. Siksi minun on helpompi puhua monien vähemmistöjen puolesta kuin heidän itsensä. Minun päätökseni on kuitenkin vain toistaiseksi; kun poliittinen toiminta alkaa nakertamaan omaa tai perheen turvallisuutta ja mielenterveyttä liikaa, on aika väistyä.
Tuella on massiivinen merkitys. On aivan erilaista ottaa vastaan vihapuhetta ja haukkuja, kun on omien tuki takana. Siispä; sinä suvaitsevainen, vasemmistolainen feministi, mies, nainen tai muu; tue intersektionaalisesta feminismistä rohkeasti puhuvaa tyyppiä. Tue erityisesti, jos siitä puhuu joku, jota aihe koskettaa; jos transihmisten asioista puhuu transihminen, vammaisten kysymyksistä vammainen tai rasismista rodullistettu ihminen. Älä suostu katselemaan sivusta vihapuhetta.
Vasemmistofeministipiireissä on klassisesti kehotettu äänestämään naista. Minä vien ajatuksen astetta pidemmälle; Äänestä rodullistettua naista, vammaista naista tai transihmistä. Jos et löydä ketään näistä, äänestä naista joka uskaltaa tunnustautua intersektionaaliseksi feministiksi tai edes feministiksi. Se vaatii uskomatonta rohkeutta, joka ei aina näy päällepäin. Palaten kirjoitukseni alun tilaisuuteen; minä en valinnut olla seksuaalista väkivaltaa ja häirintää kokenut nainen, ja sen vaikuttavan kokemukseeni. Samalla tavalla transnainen, rodullistettu tai vammainen nainen ei ole valinnut omaa osaansa. Silti me kaikki haluamme meille kuuluvan oikeuden vaikuttaa yhteiskunnallisesti ilman häirintää. Jos me yhdenvertaisuuden kannattajat opimme tukemaan toisiamme, ehkä tulevaisuudessa kenenkään kuntavaalikampanjan ei tarvitse olla pimeä ja raskas, yksinäinen tie.
*Cis-etuliite on trans-etuliitteen vastakohta; se tarkoittaa ihmistä, jonka todellinen sukupuoli vastaa hänen syntymässä määriteltyä sukupuoltaan.
Minna Sumelius
Kirjoittaja on turkulaistunut stadilainen aktivisti ja poliitiikkaharrastaja. Hän tulee aina olemaan pipo tiukalla oleva tosikko kun yhdenvertaisuus ei toteudu, mutta ei ole tippaakaan tosikko mitä tulee elämään ja kissavideoihin.