Anna Kontula

Kun uusi eduskuntatalo otettiin käyttöön vuonna 1931, löytyi sieltä kolme vain naisedustajille tarkoitettua kokous- ja oleskelutilaa. Tuohon aikaan ajateltiin, että koska muissa tiloissa mennään miesten ehdoilla, on kohtuullista varata erikseen joitakin tiloja naistapaiselle olemiselle. Huoneista suurin oli sijoitettu huomaavaisesti täysistuntosalin tuntumaan, jotta kureliiveissään pyörtyilevät naiset saivat vetäytyä lepäämään.

Uuden rakennuksen seurusteluhuoneet olivat tuolloisten naisedustajien aktiivisen vaikuttamistyön tulos. Siitä iloittiin nimenomaan naisasian voittona, askelena kohti tasa-arvoisempia työskentelymahdollisuuksia. Samalla nämä huoneet kuitenkin manifestoivat naisen paikkaa politiikan marginaalissa. Kenellekään ei tullut mieleen, että naisillakin tulisi olla yhtäläinen oikeus oleskella yhteistiloissa ilman kohtuutonta epämukavuutta.

Olen miettinyt tätä historiaa paljon viime aikoina seuratessani keskustelua turvallisista tiloista. Se alkoi vaatimuksista, että jokaisen tulisi voida tuntea olonsa turvalliseksi yhteisissä tiloissa. Että rasismille, sovinismille, seksismille ja kaikelle muulle kiusaamiselle tulisi olla aidosti nollatoleranssi. Edistyksellisissä piireissä kehiteltiin käytäntöjä ja laadittiin pelisääntöjä.

Sittemmin turvallisilla tiloilla on alettu tarkoittaa erityisiä tiloja, joihin arjessaan jatkuvaa syrjintää kokevien ryhmien edustajat voivat vetäytyä ikään kuin suojaan. Tällaisia huoneita ovat vähemmistöjen edustajat vaatineet esimerkiksi yliopistoille. Tiloja, joissa heidän ulkonäköönsä, alkuperäänsä, seksuaaliseen suuntautumiseensa tai muihin ominaisuuksiinsa ei kohdistu jatkuvaa mikroaggressiota.

Vaatimus saada olla rauhassa on erinomaisen kohtuullinen. Silti se saa minut surulliseksi: kun ei enemmistöä saada olemaan ihmisiksi, vetäytyvät vähemmistöt omiin huoneisiinsa. Se on käytännöllistä, ehkä välttämätöntäkin, mutta reilua se ei ole. Eikö todella ole muuta tietä?

Eduskunnassa naisten seurusteluhuoneita on vähennetty sitä myöten, kun naisedustajien osuuden ja vallan kasvu ovat muuttaneet yleistä kulttuuria vähemmän miestapaiseksi. Siinä missä 1930-luvun naiset juhlivat omia huoneitaan tasa-arvon merkkinä, voidaan sellaisena pitää myös niistä luopumista. Viimeistään yhtenäisen peruskoulun kasvattamat sukupolvet kokevat jo luontevana yhteisen tilan jakamista.

Eikä siihen mennyt kuin 86 vuotta.

 

Anna Kontula

Kirjoittaja on kansanedustaja, sosiologi ja kirjailija.