Kansannousut yksinvaltiaita vastaan monissa maissa joulukuussa 2010 ja keväällä 2011 tunnetaan myös nimellä ”Arabikevät”. Se on tämän vuosikymmenen tärkeimpiä tapahtumia ja monessa mielessä myös käännekohta, johon liittyy tietoisesti, ja välillä myös tahattomasti, luotuja erilaisia käsityksiä. On siis syytä käydä tarkemmin läpi tapahtumien syitä ja seurauksia.

Tunisiassa nuori opiskelija, joka päivittäin opintojen päätteeksi myi kärryllään vihanneksia taatakseen toimeentulonsa. Poliisi esti hänen työnsä. Vihaisena ja toivottomana hän poltti itsensä ja raa’at kuvat levisivät nopeasti maassa. Asukkaat, jotka olivat muutenkin tyytymättömiä ja vihaisia hallinnolleen, lähtivät suurin joukoin protestoimaan hallitusta vastaan. Tunisian presidentti Ben Ali luovutti, kun huomasi ettei yhtenäisten ihmisten voimalle mahda mitään. Suuri saavutus, jonka asukkaat olivat itse omin voimin saaneet aikaan, levisi myös naapurimaihin ja laajemminkin alueelle. Tästä arabikevät sai alkunsa.

Tammikuun viimeisellä viikolla Egyptissä kymmenet tuhannet ihmiset alkoivat päivästä toiseen kokoontua pääkaupungin Kairon Tahrir-aukiolla vaatimassa presidentti Hosni Mubarakin eroamista. Pitkään Mubarak sinnitteli, välillä uudistuslupauksilla ja välillä väkivaltaisin voimakeinoin, mutta niistä ei ollut apua ja länsimaiden pitkäaikaisen kumppanin tilanne näytti erittäin hankalalta. Hänen myönnytyksensä, perääntyminen monissa asioissa ja monet lupaukset, muun muassa olla asettumatta ehdolle tulevissa vaaleissa, eivät riittäneet miljoonille tyytymättömille mielenosoittajille eri puolilla maata. Kun viimein työläiset alkoivat lakkoilla ja siirtyivät mielenosoittajien joukkoon, ei Mubarakille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin luopua vallasta 11.2.2011. Presidentin lähes kolmenkymmenen vuoden taival päättyi 20 päivässä vallankumouksellisten vaatimuksiin.

Vallankumous oli ainutlaatuinen ja toivoa herättävä Egyptissä ja arabimaailmassa. Järjestäytymällä tavalliset ihmiset onnistuivat kaatamaan Mubarakin kaltaisen pitkänaikaisen itsevaltiaan, mikä oli aiemmin kuulostanut lähinnä unelmalta. Kahden suuren saavutuksen jälkeen ihmiset uhkuivat uskoa ja itseluottamusta. Samalla muiden alueen maiden asukkaiden mielessä vahvistui ajatus, että diktatuurin syrjäyttäminen ei ole mahdotonta.

Mielenosoitukset ja katujen valtaukset monissa muissa maissa lisääntyivät. Ihmiset olivat tulleet sillä asenteella kaduille, ettei vähäisiin hallitsijoiden myönnytyksiin tyydytty. Heille oli selvää, mitä he haluavat, ja mitä he vaativat. Tavoite oli hyvin kirkas ja askeleet johdonmukaisia. He uskoivat itseensä, järjestäytyivät ja eivät epäröineet hankkiutua eroon maansa hallitsijoista ja tavoitella vapautta ja tasa-arvoa. Suuria mielenosoituksia, lakkoja ja kansannousuja syntyi esimerkiksi Algeriassa, Bahrainissa, Irakissa (myös Kurdistanin itsehallintoalueella), Jemenissä, Jordaniassa, Libyassa ja Syyriassa sekä pienimmissä määrin myös alueen muissa maissa. Vaikka moni hallitsija käytti hyvin kovia otteitta mielenosoittajia kohtaan, ne eivät saaneet ihmisiä perääntymään, sillä heillä oli päämääränsä.

Edellä mainittujen mainden hallitsijoiden lisäksi myös länsimaat olivat hätää kärsimässä. Näiden pitkäaikaiset ja yhteistyökykyiset kumppanit olivat väistymässä ja tilalle nousemassa ihmisten tahto, johon kuului vapaus, tasa-arvo, demokratia, perusoikeudet ja niin edelleen. Lisäksi ”pahinta” oli se, että työläiset, joita oli vuosikymmeniä sorrettu ja vaimennettu, olivat koko ajan saamassa suurempaa roolia ja jalansijaa liikkeessä.

Painajainen oli alkamassa, varsinkin öljytuotannossa, siinä halpa työvoima ja heikot työehdot ovat järjestelmälle ehdottomia! Poliittisten suhteiden lisäksi, myös talous länsimaissa olisi kärsinyt, mikäli öljytuotannon työntekijät olisivat päässeet parempiin asemiin. Täten länsimaat eivät voineet olla hiljaa ja katsoa sivusta tärkeimpien kumppaneidensa kaatumista.
Mielenosoittajien vaimentaminen ja trendin pysäyttäminen oli väistämätöntä. Piti säilyttää kumppaneiden vaikutusvalta-asema ja samalla suojella rahavirtoja. Alueen ihmisille piti näyttää, että muutokset eivät ole heidän etujen mukaista ja kannattaa suosiolla tyytyä nykyisiin hallitsijoihin. Tällä taattaisiin se, ettei toistamiseen moisiin ryhdyttäisi ja etteivät ihmisten odotukset nousisi.

Bahrainissa hallituksen armeija kävi todella kovaotteisesti mielenosoittajien kimppuun. Länsi katsoi tyytyväisenä sivusta. Kun Libyan Muammar Gaddafi teki samaa, alkuhiljennyksen jälkeen länsi Naton johdolla lähti muuttamaan Libyan kansannousua sisällissodaksi. Eli käytännössä mielenosoituksilla ja lakkokeinoilla muutosta hakeneet ihmiset passitettiin koteihinsa ja armeijasta irtautuneita tuettiin. Aseet löysivät perille ja verinen sisällissota oli valmis.

Sama skenaario toistui myös Syyriassa, länsi Yhdysvaltain johdolla onnistui kääntämään kansannousun sisällissodaksi ja lähti tiivisti tukemaan ja aseistamaan eri ryhmittymiä aseellisiin taisteluihin Syyrian hallitusta vastaan. Muutosta vaatineet asukkaat joutuivat joko osallistumaan sotaan tai pakenemaan sen edestä, jos resurssit riittivät. (Sota Syyriassa kääntyi myöhemmin suurvaltojen konfliktien keskukseksi, mistä olen muissa kirjoituksissa kertonut.)

Libya ja Syyria eivät olleet lännen parhaimpia yhteistyökumppaneita, tämän takia ne toimivat hyvinä esimerkkeinä siitä, että kansannousu ja inhimilliset vaatimukset voivat päättyä sotaan ja verilöylyyn. Sama ei olisi onnistunut esimerkiksi Bahrainissa, joka oli lännen tiiviimpiä yhteistyökumppaneita ja maassa oli paljon investointeja. Tyytymättömien ja muutoshaluisten ihmisten tukahduttaminen oli riittävä pelote, etteivät he enää toistamisen lähtisi haastamaan vallanpitäjiä.

Lännen strategia pääosin onnistui. Kaikkialla arabimaissa, missä tavalliset ihmiset olivat aktiivisia ja lähtivät taistelemaan hallitusta ja yksinvaltiaita vastaan, olosuhteet ovat menneet levottomiksi ja kaikin puolin niin huonoon suuntaan, että ihmiset toivovat ennemminkin paluuta ennen arabikevättä, jolloin lukuisat asiat, esimerkiksi turvallisuus, olivat huomattavasti paremmalla tasolla. ISIS on elävä esimerkki, mitä ”kansannoususta voi syntyä”. Ihmisten ajatuksiin on valitettavasti onnistettu saamaan, että tavoiteltaessa ja vaatiessa jotain parempaa, voi saada aikaan jopa ISIS:n kaltaista terroristijärjestöä valtaan.

Voitonriemuisin ja suurin odotuksin alkaneet tapahtumat kääntyivät siis päälailleen. Ihmisten toivo itseensä on romahtanut. Usko, että omin voimin voidaan saavuttaa suuria, on saanut kolauksen. Pelko siitä, että järjestäytyminen ja muutosten vaatiminen voisi tuoda paljon pahempaa aikaan, on suurimmillaan. Näin historiallinen ja tärkeä tapahtuma kääntyi epätoivoisuuteen ja epäuskoon.

Arabikeväästä on paljon kerrottava, varsinkin Egyptin myöhemmistä tapahtumista, jolloin ihmiset syrjäyttivät myös valitun presidentin. Näihinkin tulen vielä palaamaan.