Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson on ollut loistava tehtävässään viimeisen kolmen vuoden aikana. Hän veti puolueemme ensimmäiseen eduskuntavaalivoittoon neljännesvuosisataan. Jo yksin tämä saavutus vetää sanattomaksi.

Li on aivan ansaitusti kärjessä erilaisissa politiikkopörsseissä saaden milloin mitäkin tunnustusta kansalaisilta. Hän on varmasti myös erinomainen opetusministeri. Toivottavasti hän jatkaa puolueemme puheenjohtajana Kuopion puoluekokouksen jälkeenkin. Litä tarvitaan jatkossakin erittäin paljon.

Olen kuitenkin huolissani siitä, kuinka Vasemmistoliitto henkilöityy niin vahvasti yhteen ihmiseen. On myös syytä huomata, että ministerillä työtaakka on äärimmäisen suuri, ja paineet puolueen kannatuksen suhteen suuntautuvat vahvasti varsinkin puolueen puheenjohtajaan. Tällä hetkellä kyseessä on vielä sama henkilö.

Yksikään huippuhyvä johtaja ei voi yksin pitää puolueen lippua korkealla. Tai se ei ole ainakaan puolueen itsensä kannalta pitkäjänteinen ratkaisu. Eikä sen johtajankaan.

Tärkeintä on, että kaikkien puolueen aktiivien eduskunnasta kuntatasolle ja aivan ruohonjuureen rivijäsenten pariin tulisi antaa oma panoksensa Vasemmistoliiton puolesta. Kukin mahdollisuuksiensa mukaan.

Meidän tulisi kuitenkin miettiä jatkossa mahdollisuuksia jakaa vastuuta myös puolueen johdossa ennakkoluulottomin tavoin. Olenkin tehnyt aloitteen puoluekokoukselle, jossa esitetään tulevalla puoluekokouskaudella selvitettäväksi kahden puheenjohtajan mallin mahdollisuutta Vasemmistoliitolle.

Useassa vihreässä puolueessa Euroopassa on käytössä kahden puheenjohtajan malli, Suomessakin vihreät ovat käyneet sen käyttöönotosta keskustelua useaan otteeseen 2000-luvulla. Toisaalta esimerkiksi Saksassa Vasemmistoliiton sisarpuolueessa Linkessä on kaksi puheenjohtajaa.

Kahden puheenjohtajan mallissa voitaisiin jakaa vastuuta sekä työtehtäviä, nostaa esiin uusia kasvoja ja korostaa puolueen moninaisuutta. Lisäksi se voisi tuoda puolueen politiikasta esille eritoten asiakysymykset. Voisi olla hyvinkin luontevaa, että puolueen puheenjohtajat olisivat eri sukupuolta ja muutenkin erilaisia jakaen kuitenkin toivottavasti keskenään selkeästi puolueen poliittisen linjan.

Kahden puheenjohtajan mallissa olisi tietenkin mahdolliset ongelmansa. Kenen viesti tulkittaisiin Vasemmistoliiton varsinaiseksi viestiksi, kuka edustaisi puoluetta missäkin, keneltä kysyttäisiin mistäkin ja niin edelleen. Kahden puheenjohtajan malli voisi myös jakaa puolueen keskenään eripuraisiin blokkeihin, jos puheenjohtajat olisivat kovin eri maata keskenään.

Näistäkin kysymyksistä olisi ehdottomasti syytä käydä rapsakka keskustelu, mikäli kahden puheenjohtajan mallin mahdollisuutta lähdettäisiin puoluekokouksen päätöksellä selvittämään.

Joka tapauksessa meidän tulisi olla Vasemmistoliitossa avoimia maailman muuttamisen ohella myös omien toimintatapojemme tarkastelulle ja muuttamiselle. Olemme jo käyttäneet hienolla tavalla neuvoa-antavaa jäsenäänestystä niin puheenjohtajaa valitessa kuin päättäessä hallitukseen menosta. Jatketaan siis muutoksen tiellä. Se voi mahdollisesti viedä kahden puheenjohtajan malliin, jos tämä reitti koetaan yhteistuumin hyväksi.