Jos asian ilmaisee kauniin unelmahöttöisesti, olin taannoin Dominikaanisessa Tasavallassa rikkaana länsimaalaisena turistina levittämässä ja viemässä vaurautta, toimeentuloa ja hyvinvointia kehitysmaahan. Tosiasiassahan rahani ovat jonkun monikansallisen hotelliyhtiön tilillä jossain veroparatiisissa, eikä niistä juurikaan koidu merkittävää hyötyä niille hotellityöntekijöille, jotka pitkää työpäivää tekemällä hyvinvoinnistani huolehtivat.

Miten paikallista liikennettä tulisi kuvailla? ”Aika hulvatonta” olisi ehkä osuva ilmaisu. Ajonopeudet ovat huikeita ja luottamus siihen, että joku muu väistää, vahva. Moottoripyörät sujahtelevat sieltä, täältä ja tuolta, niiden kyydissä on useita henkilöitä ja pitkiä tai leveitä kuormia. Kaduilla liikkuessaan suomalainen turisti tuntee tarvetta omata kahdeksan eri puolilla päätä yhtä aikaa eri suuntiin katsovaa silmää.

Minulla on vain kaksi. Ja niinpä jäin Puerto Platan rantabulevardilla suojatiellä moottoripyörän alle. Ei ollenkaan niin kamalaa tai dramaattista kuin miltä se kuulostaa. En edes kaatunut. Vasempaan sääreen tuli ruhje ja naarmuja.

Koska sää oli lämmin, päätin käydä hotellialueen terveyskeskuksessa hakemassa jääpussin ja puhdistuttamassa naarmut.

Vaan tämäpä ei niin helppoa ollutkaan.

Saapastelin sisään ja pyysin hoitajalta puhdistusainetta ja jääpussia. Ei, verta vuotava mustelmainen sääri ei riittänyt. Hoitaja ei edes vilkaissut jalkaani, vaan totesi, että täällä lääkäri tutkii ja määrittää hoidon tarpeen. Vasta sitten annetaan hoidot. Ja ennen kuin pääsee lääkärin luokse, hoidetaan se tärkein asia. Nimittäin selvitys siitä, kuka hoidon maksaa.

No, onneksi oli matkavakuutus ja vakuutuskorttikin mukana. Sain kaksi lomaketta täytettäväksi. Ensimmäiseen tulivat henkilötiedot ja tiedot vakuutuksesta. Toinen lomake oli sitoumus, jossa vakuutin ymmärtäneeni, että joutuisin maksamaan hoidon kokonaisuudessaan itse, jos vakuutukseni ei sitä korvaisi. Yksityiskohtaisempi tarkastelu paljasti, että ensimmäisen lomakkeen alareunassa oli jopa kaksi pikkuriviä, joihin saattoi kirjoittaa, mitä oli tapahtunut ja mikä oli oma näkemys lääkärille hakeutumisen syystä.

Sääreni vuosi hieman verta. Olisin vain halunnut puhdistusainetta ja jääpussin. Mieleen nousi kysymys siitä, miten vakavasti sairastunut tai loukkaantunut täyttää lomakkeita ja ilmoittelee vakuutustietoja.

Tämän jälkeen mentiin. Niin. Ei menty lääkärille. Mentiin hoitajan kanssa terveyskeskuksen toimistoon. Ja ryhdyttiin soittelemaan puhelimella Suomeen. Vakuutusyhtiölle. Oli selvästikin  ensiarvoisen tärkeää selvittää, olisiko vakuutukseni voimassa ja korvaisiko se hoitoni.

Sääreni vuosi edelleen hieman verta. Minulla ei edelleenkään ollut puhdistusainetta. Eikä jääpussia myöskään.

Hoitaja soitteli vakuutuskortissa olevaan numeroon. Hetken päästä hän ilmoitti minulle hyvin närkästyneenä, ettei numerosta vastata. Ihmettelimme yhdessä vakuutuskorttia. Hän oli soittanut vakuutusyhtiön vaihteen numeroon. Kerroin, että Suomessa kello oli 19.45 ja muistutin, että oli jouluaaton aatto. Kehotin soittamaan kortissa näkyvään ”emergency 24/7” numeroon. Sieltä vastattiin heti. Sääreni oli lakannut vuotamasta. Minulla ei edelleenkään ollut puhdistusainetta. Eikä jääpussia.

Puhelu eteni lupaavasti. Vakuutusyhtiöstä selvästi kerrottiin, että vakuutukseni oli voimassa ja korvaisi hoitoni. Sitten tuli ongelmia. Vakuutusyhtiön puhelinpalveluhenkilö selvästi kysyi, mikä minua vaivasi. Hoitaja selvitti, ettei voi tietää, ennen kuin lääkäri on minut tutkinut. Tämä ei selvästikään riittänyt puhelinpalveluhenkilölle. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olin tullut terveyskeskukseen, hoitaja alkoi osoittaa mielenkiintoa sitä kohtaan, mikä minulla mahtoi olla hätänä. Minulla ei edelleenkään ollut jääpussia eikä puhdistusainetta.

Jostain syystä vammani ja vointini kuvailu puhelimessa osoittautui hoitajalle ylivoimaisen vaikeaksi. Lopulta puhelu päättyi. Pääsin heti lääkärille, joka puhdisti ja peitti vamman ja antoi minulle kassillisen lääkkeitä. Antibioottia, särkylääkettä, voidetta, puhdistusainetta ja sidetarpeita. Lasku lääkkeistä meni vakuutusyhtiölle. En tiedä, kuinka suuri se oli, mutta Dominikaanisessa Tasavallassa lääkkeet ovat kuulemma tavattoman kalliita.

Eikä minulla edelleenkään ollut sitä jääpussia, joka ehkä olisi jälkihoidon kannalta ollut se tärkein asia. Mutta ainahan ei voi voittaa. Olinpahan saanut kokemukseni tilanteesta, jossa julkista maksutonta terveydenhuoltoa ei ole.

Sama meilläkin on edessä. Hallituksemme haluaa selvästi poistaa verot suurituloisilta ja tämän toteuttamiseksi ajaa yhteiskunnan palvelut alas.

Kun SOTE-uudistus toteutetaan, tuodaan yhteiskunnan palveluiden rinnalle kaupallisten lääkäriyhtiöiden palvelut. Seuraavaksi lakkautetaan yhteiskunnan tuottamat palvelut.

Jo taannoin lääkäriyhtiöistä alkoi kuulua lausuntoja, että hallituksen SOTE-uudistuksen yhteydessä kaavailemat hoitokorvaukset firmoille eivät ole riittävät. Kun julkiset palvelut on lopetettu, todetaan, ettei yhteiskunnalla ole varaa maksaa lääkärifirmoille niiden vaatimia korvauksia sairaiden hoidosta. Maksakoot sairaat hoitonsa itse!

Niinpä olemmekin sitten samassa tilanteessa kuin yhdysvaltalaiset. Perheen vapaaehtoiset sairasvakuutukset syövät kukkarosta joka kuukausi satoja tai jopa tuhansia euroja. Sairaat, loukkaantuneet ja kuolevat täyttelevät sairaaloiden toimistoissa lomakkeita, joilla kysytään tietoja hoidon maksajasta.

Ne sadat tuhannet, joilla ei ole varaa vakuutuksista maksaa, palaavat ajassa sata vuotta taaksepäin. Sairauksista ja vammoista joko parannutaan tai sitten niihin kuollaan.

Olisiko vielä syytä miettiä julkisten palvelujen säilyttämistä?