Hetki on koittanut. Naapurin tulot vuodelta 2015 voi tarkastaa paikallislehdestä.
Hetki on koittanut. Näemme, paljonko suurituloisimmat suomalaiset ovat tienanneet.
Hetki on koittanut. Suurituloiset pääsevät taas julistamaan, kuinka muut suomalaiset puhdasta kateuttaan tuijottavat paheksuvasti heidän tulojaan sen sijaan, että keskittyisivät omien tulojensa kartuttamiseen.
Hetki on koittanut. Iltapäivälehdet herkuttelevat useita päiviä nimillä ja tuloilla ja kaivavat esiin miljonäärejä kertomaan, millaisessa kommunistisessa kehitysmaassa elämme. Täällähän kehdataan suuria tuloja verottaa! Jos mediatalolle käy hyvin, se löytää suurituloisen toteamaan, ettei köyhälle rahaa pidä antaa. Eihän se (haastattelussa siis se, ei hän) tiedä, mitä semmoisella rahalla tehdään.
On tilanteessa kuitenkin jotain oikeasti mielenkiintoistakin. Suurimpia ansiotuloja tienaavat yleensä suurten yhtiöiden johtajat. Siis ne henkilöt, jotka toimivat yhdessä suuressa pörssiyhtiössä toimitusjohtajana ja muissa yhtiöissä hallituksen jäsenenä. Sitten kierretään yhtiöstä toiseen sopien kavereille muhkeat palkat ja bonukset siinä toivossa, että vastalahjaksi saa itse kavereilta komean palkan ja suuret palkkiot.
Tuhannen suuripalkkaisimman suomalaisen ansiot ovat nousseet 17%. Koska 17% valtavasta on paljon, puhumme huikeista euromääräisistä palkankorotuksista. Nämä omia vuosiansioitaan kymmenillä ja sadoilla tuhansilla euroilla nostaneet johtajat ovat niitä samoja työmarkkinavaikuttajia, jotka taannoin kilpailukykysopimusta solmittaessa jaksoivat repiä vaatteitaan, sirotella tuhkaa päälleen ja pillahtaa lohduttomaan itkuun ajatellessaan työntekijöiden ja ammattiyhdistysliikkeen pohjatonta ahneutta ja pahuutta. Nämä kun kehtasivat närkästyä työajan palkattomasta pidennyksestä ja palkankorotusten nollalinjasta. Julkesipa joku röyhkeämpi epäisänmaallinen lähihoitaja kritisoida lomarahojensa leikkaustakin.
Suurimmat pääomatulojen saajat ovat yleensä menestyneitä yrittäjiä tai sijoittajia, jotka ovat verovuoden aikana myyneet yrityksensä. Lisäksi on sellaisia menestysyritysten omistajia, jotka nostavat voitot yrityksestä osinkoina omiin taskuihinsa jättämättä rahoja työllistäviin investointeihin tai yrityksen positiivisen tuloksen tosiasiassa tehneiden työntekijöiden palkkojen korotuksiin.
Kun johtajien palkkoihin on varaa tehdä huimia korotuksia ja samaan aikaan jakaa ennätyssuuria osinkoja, asettuu kilpailukykysopimuksen tarpeen perusteeksi kerrottu suomalaisyritysten heikko tilanne varsin outoon valoon. Pitäisikö meidän punavihreän kuplan sijasta puhua kilpailukykykuplasta?
Jotta ihmiset voivat esittää näitä kysymyksiä, lienee suurien tulojen ja niiden saajien julkaiseminen hyvinkin perusteltua. Ja jos hyvin käy, kysymysten esittäminen johtaa äänestyskäyttäytymisen muutokseen. ”Money talks, shit walks” on sanonta eikä luonnontieteellinen fakta. Jos Liisa Lähihoitaja maksaa yritysjohtajan uuden edustusauton lapsen ostamatta jääneellä polkupyörällä, kyseessä on budjetin laatijan ja lainsäätäjän poliittinen arvovalinta, ei välttämättömyys. Muutos on mahdollinen.
Hetkinen!
Mikä unohtui?
Minua ei kiinnosta se, oliko Suomen kovatuloisin vuonna 2015 Timo Tuomonen vai Tuomo Timonen. Tulokehitys ja ostovoiman kehitys verrattuna keskivertoon palkansaajaan sen sijaan kiinnostaa. Kaisa Mäkäräisen, Sami Hedbergin tai Sofi Oksasen tulot eivät kiinnosta ollenkaan. Paljon mielenkiintoisempia ovat ne nimet, joiden tulisi olla suurituloisten listalla, mutta eivät ole. Näiden mediassa mainittujen jormaolliloiden kunniaksi on nimittäin sanottava, että he pitävät tulonsa suomalaisen verottajan ulottuvilla.
Paljonko rahaa virtaa vuosittain aggressiivisen verosuunnittelun tai jopa verorikollisuuden seurauksena ulkomaisiin pankkeihin ja holding-yhtiöihin? Paljonko Suomi menettää vuosittain verotuloja näitten toimien seurauksena? Satoja miljoonia? Miljardeja? Enemmän? Kukaan ei tiedä.
Suomen on ryhdyttävä aktiiviseksi harmaan talouden torjujaksi sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.