Suomessa on 2000-luvulla tapahtunut merkittävä poliittinen mullistus. Perussuomalaiset nousi yhden kansanedustajan ja muutaman satunnaisen valtuutetun puolueesta lähes 40 kansanedustajan suureksi hallituspuolueeksi.

Samalla poliittinen toiminta muuttui valtavasti. Ministeri ei enää välttämättä ole pitkän linjan kokenut ammattipoliitikko. Ministeri voi olla ihminen, jolla ei ole mitään kokemusta politiikasta, yhteiskunnan toiminnoista tai noiden toimintojen suunnittelusta ja johtamisesta. Aikanaan jo kunnanvaltuutetulta kansanedustajista ja ministereistä puhumattakaan edellytettiin asiallista, rauhallista ja muutenkin luottamushenkilöarvon mukaista käytöstä. Tilalle ovat tulleet rivouksia ja joukkotuhontauhkauksia latelevat räyhääjät. Välillä vaikuttaisi jopa siltä, että kirjoitusten ja sanomisten varsinainen tarkoitus on rikossyytteen ja tuomion saaminen; siis mediahuomion ohella tietenkin.

Suomi ei kuitenkaan ole tässäkään suhteessa yksin vaan osa globaalia maailmaa. Sama populistinen räyhäpolitiikka on noussut suosioon muuallakin. Viimeisin esimerkki on Donald Trumpin yllätysvoitto USA:n presidentinvaaleissa. Mitä paremmin räyhäämällä pärjää, sitä enemmän räyhääjiä riittää.

Miksi sillä räyhäämisellä pärjää?

Pienituloiset ja köyhät ovat oppineet, erityisesti 2000-luvun alun nousukauden aikana, ettei yhteiskunnalla milloinkaan mene niin hyvin, että heidän tukiaan ja tulojaan olisi varaa korottaa. Ja kun yhteiskunnalla menee huonosti, köyhältä voi aina leikata. Tosin herroilla ministereillä on näille leikkauksille hienoja nimiä, esimerkiksi ”kannustinloukkujen purkaminen”.

Toimeentuleva keskivertokansalainen saa kuulla olevansa epäisänmaallinen ahne vaatiessaan palkkansa tai eläkkeensä korotusta. Keskivertokansalaiset on myös se joukko, johon voidaan kaikki verot, palvelumaksut ja elinkustannusten korotukset kohdistaa täysimääräisesti. Kokemuksen kova koulu on opettanut, että björnwahlroosit ja jarisarasvuot puhuvat asiaa kertoessaan, että nykyaikana varmoja työpaikkoja ei ole. Kun putoaa irtisanomisen jälkeen tyhjän päälle, töitä saavat sosiaalisilta taidoiltaan vahvat itsensä mainostajat, eivät välttämättä ahkerat ja tunnolliset työnsä osaajat.

Vaaleja järjestetään, puolueiden voimasuhteet muuttuvat. Hallitukset vaihtuvat, ministereitä kierrätetään, puolueitten johdossa olijat vaihtuvat. Mutta mikään ei muutu.

Ihmiset ovat menettäneet mielenkiintonsa politiikkaan. Äänet kerätään ”Make America great again” ja ”Saat mitä tilaat”-tyyppisillä sloganeilla, jotka eivät tarkoita mitään tai sisältävät jonkun itsestäänselvyyden. Jos siinä on enemmän kuin neljä sanaa, sitä ei lueta. Jos siinä on joku muistettava numero, sitä ei lueta. Puolueiden ohjelmia ei lue kukaan.

Äänestäjä tietää, että räyhääjä valehtelee. Äänestäjä tietää, että räyhääjän lupaukset ovat katteettomia. Senkin äänestäjä tietää, ettei vastaanottokeskuksessa asuva turvapaikanhakija ole kantakansalaiselle uhka tai kovinkaan merkittävä yhteiskunnallinen kulu. Silti on joukkohengen mukaista vihta sitä, jota räyhääjä käskee vihaamaan.

Ja sitten äänestäjä äänestää räyhääjää. Siksi, että räyhääjä tarjoaa poikkeavan vaihtoehdon sille perinteiselle politiikalle, jota räyhääjää äänestettäessä protestoidaan.

Toisaalta.

Tämä yhteiskunta ei ole vielä kokeillut aitoa punavihreää vaihtoehtoa. Siis sitä kiviä ja puita halaavaa fillarikommunismia, joka tosin ei ole kieltämässä lihansyöntiä, heteroseksiä tai formulakisan katselua missään muualla kuin räyhääjien propagandapajojen plokigirjoituxissa. Siis sitä vaihtoehtoa, joka tekee politiikkansa ihmisille, ei pankkitileille. Olemme kokeilleet vasta punavihreydellä laimennettuja oikeistovaihtoehtoja. Ja nyt lisäksi niitä räyhääjiä.

Mitä, jos muutettaisiin suuntaa räyhäprotestista aitoon toimivaan punavihreään protestiin?