Vaikuttaa ikävästi siltä, että kun itsellä menee huonosti, täytyy löytää joku, jolla menee vielä huonommin ja ryhtyä syyllistämään ja demonisoimaan tätä. Tällaisena yhteiskunnan syntipukkina on viime aikoina käytetty varsin tehokkaasti työttömiä. Media on vahvasti mukana syyllistämisessä.

Suomessa on yli 500 000 avointa työpaikkaa, uutisoi viime viikolla Helsingin Sanomat. Pääosa paikoista oli vieläpä kokopäiväisiä ja vakituisia. Ei, Suomessa ei ole jatkuvasti puolta miljoonaa avointa työpaikkaa, joita laiskat työttömät eivät vain viitsi hakea. Luvussa olivat mukana kaikki viime vuoden aikana jossakin vaiheessa avoimena olleet työpaikat. Luku oli lisäksi saatu laskemalla kaikkien työnvälityssivustojen avoimet paikat yhteen ja jutussa itsessäänkin myönnettiin, että erityisesti yksityisen sektorin samoja avoimia työpaikkoja oli laskettu kokonaislukuun useaan kertaan. Artikkelissa todettiin, että suurin osa paikoista oli myyntityötä tai puhelinmyyntityötä, joissa työntekijät eivät pysy. Palkka kun on provisioperusteinen ja jää käytännössä niin alhaiseksi, ettei sillä voi elää.

Jutun satunnaiselle selailijalle saatiin kuitenkin luotua mielikuva siitä, että työttömyys Suomessa on puhkaisemista ja työministerin rajuja piiskurintoimia odottava kupla: töitä olisi kaikille, kun niitä vain viitsisi hakea. Onnistuttiinpa artikkelissa myös toteamaan, kuinka tyhmiä työttömät ovat: hakevat töitä sellaisilta aloilta, joilla työpaikat vähenevät. Mitä merkillistä on siinä, että ihminen hakee töitä, joihin hänet on koulutettu ja joita hän osaa tehdä? Pitäisikö kymenlaaksolaisen työttömän paperimiehen hakea Pöytyällä avoinna olevaa hammaslääkärin virkaa ollakseen ”älykäs”?

Samaa mielikuvaa valtavasta määrästä avoimia työpaikkoja loi Helsingin Sanomien tämän päiväinen artikkeli Vuokralaisvyöry pikkukaupungeissa –työttömyys ja muuttotappioluvut ovat vaihtuneet uuteen kuhinaan. Kun luki artikkelin, paljastui, että tämä uusien työpaikkojen tuoma vyöry ja vuokra-asuntojen puute koskee vain kahta paikkakuntaa, Uuttakaupunkia ja Äänekoskea. Äänekoskellakin työttömyysprosentti on edelleen 17 ja Uudessakaupungissa lähes 10. Valtakunnallinen keskiarvo on 12,5.

Blogit, sosiaalinen media, lehtiartikkelit ja lähiöjuottoloiden baaritiskit täyttyvät tarinoista, joissa ”kaverin firmassa olisi töitä vaikka kuinka paljon, mutta laiskat työttömät nostavat mieluummin korvauksia kotisohvalla”. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ole tällaista kaverin firmaa nähnyt, ei ainakaan niin, että kaveri olisi työpanoksen vastaanottamisen ohella ollut valmis ottamaan vastaan työnantajalle kuuluvat velvollisuudet – esimerkiksi palkanmaksun.

Paljon lähempänä totuutta lienee tieto siitä, että suhteellisen kehnosti palkattua sangen mielenkiinnotonta työtä haki yli sata hakijaa. Rekrytointia hoitaneen henkilöstökonsultin mukaan tämä on varsin tavanomainen hakijamäärä. Tulipa taannoin eräs yritys esittäneeksi työhakemuksen käsittelymaksua vastaukseksi hakijatulvaan.

Televisiossa käsiteltiin taannoin nykyhallituksen ruoskintalinjan mukaisia työttömän kiusaamistoimia, esimerkiksi palkatonta työkokeilua, jatkuvia haastatteluja ja työnhakuvelvoitteita. Tähän studiossa ollut pukumies totesi: ”mutta onhan se parempi, että vaikka kävelee siihen lähimarkettiin töitä kysymään kuin että vaan makaa siinä sohvalla pelaamassa pleikkarilla”. Mahtaakohan siellä lähimarketissa olla niitä töitä? Kaikille 329 000:lle työttömälle? Eiköhän niitä töitä olla jo käyty kysymässä? Onkohan se työttömän elämä kuitenkaan pelkkää pleikkarilla pelaamista? Kommentti kuitenkin kuvaa hyvin lausujansa sekä lausujan kaltaisten ihmisten suhtautumista työttömiin.

Oman lukunsa muodostavat ne, jotka nähdessään junan ikkunasta metsässä risuja ja poimimattomia puolukoita toteavat, että työttömyys Suomessa on ratkaistu. Näkemys kertoo osuvasti, millaisen ihmisarvon lausuja työttömälle antaa. Siihen lausuja ei tokikaan ota kantaa, kuka toimisi risujen kerääjän työnantajana ja palkan maksajana ja olisiko pelkistä puolukoista koostuva ruokavalio hivenen yksipuolinen. Mistä poimijalle rahat asumiseen?

Yhteiskunnastamme häviää työpaikkoja kiihtyvällä tahdilla, kun perinteinen savupiipputeollisuus joko lopettaa tai siirtyy halpamaihin, Aasiaan ja tulevaisuudessa ehkä Afrikkaan. Taitavat Etelä-Amerikan eukalyptuspuutkin olla suomalaista mäntyä parempaa selluloosan raaka-ainetta. Uusia työpaikkoja syntyy, mutta huomattavasti vähemmän ja hitaammin kuin työtä katoaa. Supistuvilla aloilla työskennelleiden ammattitaito ei kohtaa uusien työpaikkojen vaatimuksia. Hallitus leikkaa aikuiskoulutuksesta. Maassamme on paljon sellaisia nuoria, jotka vuosikausia yritettyään eivät ole löytäneet omaa alaansa eivätkä koulutustaan vastaavaa työtä. Työssäolokaudet ovat olleet ajelehtimista erilaisista tarjolla olleista pätkätöistä toisiin. Työtön ei ole patalaiska päihdeongelmainen persoonallisuushäiriöinen, joka nauttii saadessaan elää naapurinsa veroeuroilla.

Tilanne ei ole toivoton. Telakka- ja autoteollisuus osoittavat selvästi, että kysyntää suomalaiselle työvoimalle olisi. Samalla asettuvat maan hallituksen ja Elinkeinoelämän keskusliiton näkemykset suomalaisen työn kalleudesta ja huonosta kilpailukyvystä sangen outoon valoon.

Meidän tulee työttömien syyllistämisen sijasta ryhtyä luomaan uusia työpaikkoja. Tähän työpaikkojen luomiseen on myös kilpailukykysopimusta ajanut hallituksemme sitoutunut.