Suhteessa siihen, millaisia tavoitteita EU:lle on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana asetettu, tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi. Ja mitä tulevaisuutta koskeviin haasteisiin tulee, niin vaihtoehdot ovat vasta jäsentymässä.

Valtamediassa EU:n tulevaisuudeksi on tarjoiltu lähinnä presidentti Emmanuel Macronin keskusta – oikeistolaisia, 2010-luvulla täsmennetyn talouskuripolitiikan jatkamisen varaan perustuvia linjauksia. Toki siinäkin uudistuksista puhutaan, mutta  avainasia on sijoittamista ja riskinottoa suosivan toimintaympäristön päivittäminen nykyajan tarpeita vastaavaksi, ilman institutionaalisia, politiikan reunaehtoja koskevia muutoksia. EU asettaisi tavoitteet, mutta keinot löytyisivät jatkossakin sieltä mistä rahakin, markkinoilta.

Ikään kuin 2008 alkaneen finanssajohtoisen laman syistä ei olisi opittu mitään. Ikään kuin EU:n arvot itsessään olisivat keino 2030-luvun ”vihreälle” Euroopalle. Ikään kuin demokratiavajetta ei olisikaan. Ikään kuin talous- ja rahaliiton valuvikoja ei olisikaan. Ikään kuin subsidiariteettiperiaate olisi hylätty. Ikään kuin puhe EU:n haasteista olisi EU:n yhtenäisyyden itsetarkoituksellista hajoittamista. Ikään kuin ainoa valittavissa oleva vaihtoehto olisi business as usual.

Mutta onnneksi soraääniäkin on.

Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis on käynnisti vuonna 2012 vasemmiston sisäisen keskustelun Euroopan tulevaisuudesta. Se keskustelu on poikinut ehdotuksen Euroopan Investointipankin liikkeelle laskemien velkakirjojen avulla rahoitettavasta ja Euroopan Keskuspankin tukemasta vihreästä sopimuksesta (Green New Deal), jonka tulevaisuushorisonttina on 2030-luku ja sen edellyttämät poliittiset järjestelyt tänään.

Näin tehdessään hän on joutunut haastamaan myös sellaisia tähtiä kuin taloustieteilijä Thomas Piketty, joka omassa, Euroopan demokratisointiin tähtäävässä aloitteessaan on vahvasti liputtanut uusien EU:n laajuisten ympäristöverojen ja rikkaimmalle prosentille suunnattujen progressiivisten verojen puolesta. Varoufakisin ehdottaman vihreän sopimuksen tavoitteet – ilmastonmuutoksen torjuminen, Euroopan elvyttäminen ja demokratisoiminen – olisivat likimain samat kuin Pikettyllä, mutta verotuksen sijaan sopimus rahoitettaisiin yhteisellä velalla, eurobondeilla.

Katsotaanpa vähän tarkemmin.

Varoufakisin mukaan Pikettyn sinänsä ansiokkaan ehdotuksen heikkous on siinä, että vallitsevassa poliittisessa tilanteessa uudet verot ovat poliittinen mahdottomuus. Varoufakis ei myöskään usko, että verotuksen rakennetta ja kohdentamista edellyttävät ratkaisut olisivat yleiseurooppalaisia, koska verotusta koskevat päätökset tehdään edelleen jäsenvaltioissa.

Tämän Piketty ja kumppanit myöntävät. Mutta heidän mielestään tämä ongelma koskee kaikkia yleiseurooppalaisia ratkaisuja, ei ainoastaan verotusta.  Ne voisivat saada tukea Kreikan kaltaisilta pieniltä mailta, muta eivät Saksan kaltaisilta suurilta mailta. Siksi he aloittaisivat jäsenvaltioiden sisäisen epätasa-arvon pienentämisestä. Tähän tehtävään jäsenvaltioissa päätettävissä oleva verotus sopii heidän mielestään ihan hyvin.

Mutta taloustieteen oppikirjan mukaan alijäämäiset, velalla tasapainotetut budjetit ovat myös kelpo keino rahoittaa Varoufakisin ehdottamia, koko EU:ta koskevia investointeja. Näin erityisesti siksi, että monissa eurooppalaisissa valtioissa taloudellinen toimeliaisuus on selvästi alle sen, mitä sen pitäisi olla. Ja että ilman korjaustoimia, erot maitten välillä uhkaavat entisestää kasvaa tavalla, joka vaarantaa koko EU:n olemassaolon.

Myös Varoufakisin ehdotuksen ongelma on sen toimeenpanossa. Mitä lopulta lasketaan velkarahoituksella rahoitettavaksi investoinniksi, mitä verotuksella rahoitettavaksi julkiseksi kulutukseksi? Italian uusi hallitus on perustellut alijäämäistä budjettiaan sosiaaliseen ja inhimilliseen pääomaan. Tällaista tulkintaa konservatiiviset taloushallinnot EU:ssa ja eri puolilla Eurooppaa tuskin hyväksyvät.

Mikä on vasemmiston linja?

Meillä on nyt pitkästä aikaa kasassa ainekset Euroopan laajuiseen poliittiseen vääntöön, jossa myös Suomen vasemmiston on otettava paikkansa. Syntynyt asetelma haastaa toki myös eurooppalaisen sosialidemokratian omaksuman kaksoisstrategian: Yhtäältä liputetaan kansallisen hintakilpailukyvyn puolesta, mutta toisaalta vastustetaan sen saman politiikan edellyttämiä leikkauksia hyvinvointipalveluihin.

Poistaakseen tämän ristiriidan demareiden olisi puolustettava verotusta myös silloin kun leikkauksia hyvinvointipalveluihin perustellaan hintakilpailukyvyn parantamisella tai ”rakenteellisella” vajeella. Muuten äänestäjät – aivan oikein – päätelevät, että puhe hyvinvointipalvelujen puolustamisesta on vain kiertoilmaus edessä olevalle ”rakenteelliselle sopeutukselle”, eli palvelujen leikkauksille, joille on entistä vähemmän kannatusta.

Tämän kaksoisstrategian varaan emme siis voi enää jättäytyä.

Jatkossa pitää pärjätä yhdellä, sisäisesti risitiriidattomalla strategialla. Radikaalit ehdotukset itsessään eivät voi olla riittävä peruste niiden hylkäämiseen tilanteessa, jossa EU:n uskottavuus niitä edellyttää. On myös ymmärrettävä, että kysymykset julkisen kulutuksen ja investointien välisestä rajasta ja Euroopan Investointipankin toimialan täsmentämisestä ovat tyypillisiä demokratian piiriin kuuluvia sopimiskysymyksiä.

Jatkokeskustelun kannalta olisi hyödyllistä, jos tässä kuvatut kaksi, Varoufakisin ja Pikettyn nimiin pantua ehdotusta voitaisiin integroida yhdeksi ehdotukseksi. Tältä pohjalta nykyisen keskusta – oikeiston vallan haastaminen olisi huomattavasti nykyistä helpompaa. Samalla pääsisimme irti siitä näköalattomuudesta, johon eurooppalaisen sosialidemokratian peesaaminen on meidät ajanut.

Olisi hienoa, jos nämä teemat onnistuttaisiin nostamaan laajemman keskustelun kohteeksi jo kevään EU-parlamenttivaalin alla.

 

Erkki Laukkanen

Lähde: European recovery: we need both joint debt and taxes. Carlo D’Ippoliti on 21st March 2019.

https://www.socialeurope.eu/european-recovery