Perjantaina 19.12.2014

Atlas Shrugged

6. heinäkuuta 2012, kello 0.56 - Jami Järvinen

18.6.2012. Maanantai.

Atlas Shrugged -ilmaisnäytös on alkamassa Orionissa. Sosialistisen elokuvateatterin muhkeasti krumeluurattu aula täyttyy ihmiskunnan niistä edustajista, jotka todennäköisimmin kavahtaisivat väitettä, että he kuuluvat ihmiskuntaan. He tuoksuvat keskenään samalta – noin kaksi kertaa perus-Axen hintaiselta tuoksuva partavesi kimaltelee sukupuoleen katsomatta kaikkien leukaperissä. Aalto-yliopiston henki on väkevästi läsnä, kun teekkarit ja kauppatieteilijät (puhuuko kukaan kyltereistä?) yrittävät näyttää siltä kuin he olisivat itse maksaneet sekä leffalippunsa että opintonsa.

Seiskan paparazzit eivät ole hereillä, ehkä jopa väärällä ovella, kun Matti Apunen livahtaa sisään ilman deittiä. Suomen pienen randilaislahkon riveissä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja edustaa lähes yksin niin sanottua establismentia. Objektivismia jalankulkijoita terrorisoimalla harjoittava toimittaja Tuomas Enbuske ei näy aulassa ja pankinjohtaja Björn Wahlroos epäilemättä on katsellut elokuvan jo oman kartanonsa videotykiltä.

Kohta Orioniin on istahtanut kenties noin 80 uskollista Ayn Randin opetuslasta – ja puolenkymmentä hallitsemattomasti tirskuvaa skeptikkoa. Niin kuin jokainen hengellinen tilaisuus myös tämä alkaa yhteisellä uskontunnustuksella. Avaussanat lausuu hiukan vaikeasti mutta sitäkin päättäväisemmin englantiaan ääntävä nuorukainen, jonka nimeä ei kerrota tai se katoaa ilmaan. [PÄIVITYS 9.7.2012: kyseessä on tietenkin täysin tuntemattoman Ludwig von Mises -instituutin perustaja ja tapahtuman pääasiallinen järjestäjä, Markus Törnqvist.]

Valtavan pitkän ja monipolvisen esittelyn jälkeen katsomo on saanut vahvistuksensa siitä, että randilainen objektivismi on maailman paras vakaumus. Tilaa tehdään toiselle mieshenkilölle, joka esiintyy hiukan päättäväisemmin. Hän todistaa väkevästi. Käy ilmi, että kyseessä on illan sponsori. Mesenaatin nimeä ei taaskaan sanota ääneen, mutta myöhemmin Facebook-raati tunnistaa henkilön Taneli Tikaksi, IRC-Galleriaa pyörittäneen Dynamoid Oy:n entiseksi johtajaksi ja suuromistajaksi.

Tikka on kiehtova hahmo. Häntä nimitetään mediassa ”sarjayrittäjäksi” – termi tarkoittaa yrittäjää, jonka tavoitteena on ennen kaikkea myydä firmansa ja perustaa uusi. Jos talousjournalismissa käytetyn sanaston ehdotonta kielteisyyskielteisyyttä sovellettaisiin viihdeuutisiin, Tauskia voitaisiin sanoa menestyksekkääksi sarja-aviomieheksi.

Viimeksi Tikka on ollut Pekka Vennamon leivissä keskisuuressa verkkoviestintäkonserni Sopranossa. Nousujohteinen ura on uutisoitu näyttävästi markkinointi-, talous- ja it-julkaisuissa. Kohu-uutisten ystäviä taatusti kiinnostaisi pohtia kysymystä, mitä tapahtui yhden kuukauden aikana vuoden 2012 alussa, kun vastanimitetty varatoimitusjohtaja ”siirtyi uusiin haasteisiin” ennen kuin edes oli käyntikortteja ehtinyt painattaa. Valitettavasti taloustoimittajat ovat vakavaa väkeä eivätkä alennu henkilöjuttuihin muiden kuin Nokia-pomojen kohdalla.

Joka tapauksessa Taneli Tikka on työnsä puolesta vapaa propagoimaan ideologiaansa sekä Edistyspuolue-nimistä hanketta muun muassa maksamalla Orionille muutaman satasen tilavuokraa ja ostamalla esitysluvan amerikkalaiselta tuotantoyhtiöltä. Jälkimmäinen rahasumma on liikesalaisuus, mutta tokkopa Tikka tempustaan kerjuulle joutuu – miehellä kun tiettävästi on omaisuutta muutaman lottovoiton verran.

Elokuva alkaa uutissisällöillä, jotka tuovat mieleen Michael Mooren dokumentit. Yleisölle pyritään nopeasti tekemään selväksi, miksi koko leffa kertoo raideliikenteestä ja miksi se ei silti ole holhoavaa eurokommunismia, kuten junat sinänsä aina ovat.

Lyhyesti: Vuosi on 2016. Lähi-idässä on jälleen arabikevät, Venezuela, Nigeria, Venäjä ja Pohjanmeren rantavaltiot eivät jostain syystä tuota enää öljyä, joten fossiilisiin polttoaineisiin perustuva yhteiskunta on romahtanut. Toki katukuva on muuten ennallaan, mitä nyt (työtä) kerjääviä ihmisiä on enemmän. Kaikesta tästä johtuen raideliikenne on arvossaan ja yhdellä firmalla on lähes koko Yhdysvaltain rataverkko hallussaan. Tämä yritys on Taggart Transcontinental, jota johtaa riitaisa sisaruspari, James ja Dagny Taggart (Matthew Marsden ja Taylor Schilling).

Junayhtiö ei ole aivan poikkeuksellinen kummajainen: tarinan maailmassa on ylipäätään jäljellä vain harvoja omaa toimialaansa yksinoikeudella hallitsevia suuryrityksiä, joita korruptoituneet poliitikot varjelevat kilpailulta. Myös James Taggart kaveeraa Washingtonin konnien kanssa ja ilmeistä höveliyttään sekä kateuttaan suostuu yhdessä muiden teollisuusmagnaattien kanssa lobbaamaan maahan erilaisia vulgäärisosialistisia lakeja. Elokuvan aikana liittovaltio rajoittaa rautatieyhtiöiden välistä kilpailua, yrittää kieltää ”liian kilpailukykyisten” tuotteiden kehittämisen ja lopulta asettaa lain, että jokainen yrittäjä saa toimia vain yhdellä toimialalla – esimerkiksi  teräsvalimoyrittäjä ei saa omistaa rautakaivoksia.

Aidon randistin tunnistaa siitä, että hän oikeasti uskoo tämänkaltaisen lainsäädännön olevan mahdollista Yhdysvalloissa, vaikka se ei olisi onnistunut Neuvostoliitossakaan.

Kukaan ei selitä elokuvan mittaan, millä tavalla pakkomonopolit palvelevat kenenkään etua. Ehkä julkinen valta vain on sellainen – tekee kaikkensa haitatakseen kirkasotsaisten teollisuusyrittäjien elämää ja vieläpä yleensä näiden omasta pyynnöstä.

Yksi useista elokuvan lukuisista deus ex machina -tuokioista on Coloradon öljyesiintymä. Täysin varoittamatta Kalliovuorten alla on enemmän mustaa kultaa kuin Saudi-Arabiassa. Luonnollisestikin elokuvan hapokkaassa universumissa amerikkalaisten poliitikkojen ja suurliikemiesten intresseissä on mieluummin estää maailman ainoan kaupallisen öljykentän hyödyntäminen kuin kohentaa sillä lamaan vajonneen liittovaltion kilpailukykyä. Niinpä litkua ei saada maailmanmarkkinoille kuin yhdellä tavalla: yksinoikeudella Taggartin junalinjaa pitkin.

Luultavasti vuoden 2016 maailmassa öljyputketkin on kielletty.

Tässä kuvaan astuu teräspohatta ja innovaattori Henry Rearden (Grant Bowler), joka on kehittänyt joutessaan uuden superteräksen. Coloradolaisöljy uhkaa jäädä hapantumaan maan sisään, ellei junayhtiö korjaa James Taggartin löysän hallintokulttuurin takia rapistunutta ratalinjaa. Dagny Taggart tilaa Reardenilta omalla riskillään uudet kiskot ja sillan. Valtiovalta yrittää kaikin keinoin estää uuden metalliseoksen käytön, koska miksi ei, ja junankuljettajien ammattiliittokin menee lakkoon. Mutta Dagny ja Henry eivät anna periksi. Siinä sivussa nämä kaksi sosiaalisesti rajoittunutta tulevat myös rakastuneeksi toisiinsa.

Ja kas! Juna kulkee! Eurooppalaista katsojaa nauratetaan, kun tulevaisuuden superkiskoilla rullaava huippunopeusjuna saavuttaa käsittämättömästi 150 mailin eli 240 kilometrin tuntinopeuden. Siis vähän enemmän kuin Pendolino.

Tässä välissä voisi epäreilusti muistella, että sosialistien hallitseman Ranskan valtiollinen rautatieyhtiö operoi parhaimmillaan lähes 300 km/h:n keskinopeuksilla – puhumattakaan puolivaltiollisten jättiläisyritysten Japanista luotijunineen tai kommunistisesta Kiinasta uusine magneettilevitaatioraiteineen. Jopa Ranskan postin käyttämät suurnopeustavarajunat hakkaavat upouuden John Galt Linen superjunan.

John Galt Linen? Kuka on John Galt?

Elokuva käynnistyy sillä, että pitkin kulisseja hiiviskelee poplariin ja lierihattuun pukeutunut hyypiö, joka käy elämälle vieraan dialogin ties kenen kanssa. Myöhemmin filmin aikana hän tuppautuu yhä uudelleen toinen toistaan lihavampien usealeukaisten äijänkorstojen seuraan tivaamaan samaa kysymystään John Galtista.  Sen sijaan, että tympääntyneet pomot pyytäisivät portsaria tai mitä tahansa lähistöllä luuhaavaa lihaskimppua heittämään outoja höpöttävän tenukepin pihalle, he jäävät kuuntelemaan ikään kuin miehellä olisi jotain asiaakin.

Keskustelun jälkeen miehet katoavat.

Kyseessä on tietenkin se itte. John Galt (Paul Johansson) on entinen insinööri – kuten aika monet nykyrandistitkin. Työelämästä luovuttuaan hän on ilmeisesti vain löntystellyt pitkin mannerta näyttämässä film noir -vakoojalta.

Ennen muuttumistaan kylähulluksi Galt kuitenkin kehitti häkellyttävän fuusio-tyhjiö-helium-moottorin mystisessä Twentieth Century Motor Companyssa. Edistyksellinen yritys meni nurin, kun sen palkansaajiin sovellettiin Karl Marxin ohjetta: ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Kommunistit kun tunnetusti antavat ihanteittensa sumentaa jopa tilannetajunsa – synti, johon randisti ei koskaan sortuisi.

Hämmästyttävä moottori vilahtaa valkokankaalla selittämättömässä autoilumontaasissa, jonka aikana Henry Rearden ja Dagny Taggart ajelevat vailla holttia ympäri Pohjois-Amerikkaa laiminlyöden respektiivisiä yhtiöitään. Reardenilla on näet aivan sattumalta ihmemoottorin sijaintiedot, muttei sen piirustuksia. Jostain syystä koneen etsintä on kesken kaikkea muuta kiirettä kaksikon tärkein juttu.

Elokuva päättyy cliffhangeriin. Dagny ja Henry ovat avoimesti suhteessa, John Galt on jo ollut aivan kulman takana, Coloradon öljykentät on tuikattu ilman selitystä tuleen ja öljy-yhtiön omistaja on kadonnut ynnä jättänyt viestin, jonka mukaan hän on mennyt lakkoon.

Lopputekstit.

Pienen epäröinnin jälkeen Orionin yleisö puhkeaa vaisuihin aplodeihin.

Katsomiskokemuksena filmi ei ole niin vaativa kuin olisi voinut odottaa. Se on vain 90-minuuttinen, joten pätkän pystyy katsomaan ilman sydänhalvausriskiä. Alkoholi saattaisi auttaa.

Tietenkään leffa ei ole tykkänään vailla ansioita. Siinä on todella paljon sykähdyttävän kauniita lähikuvia amerikkalaisista tavarajunista ja ratapihoista. Muuten kuvasto on kopioitu sellaisenaan saippuaoopperoista ja SAK:n hyllytetystä vaalimainoksesta: elokuvassa syödään ja juodaan aivan tolkuttomasti. Aterian yli käydään ulkoaopetellun kuuloisia vuoropuheluita, joissa metodinäyttelijät yrittävät kaksin käsin eläytyä hahmoihinsa, joiden rinnalla jopa pahvi-Sauli alkaa vaikuttaa eloisalta huumoriveikolta.

Pahin tappelu katsojalla on silti tarinan itsensä kanssa. Tieteiskertomuksissa on tapana taivuttaa luonnontieteiden perusteita vapaasti – avaruusalukset ylittävät valonnopeuden, ajassa matkustetaan eteen- ja taaksepäin, liskot ja ihmiset eri galakseista huomaavat omistavansa yhteensopivat sukuelimet ja DNA:n – mutta sosiologia ja psykologia pitävät aina kutinsa. Atlas Shrugged rikkoo tätä sääntöä raskaasti. Hahmot reagoivat toisiinsa ja tilanteisiin jatkuvasti aivan pähkähullusti. Mikäli elokuvan pitäisi vakuuttaa katsojansa Ayn Randin filosofian oikeutuksesta, sen pitäisi edes yrittää rakentaa henkilöille uskottavat motiivit ja ennen kaikkea uskottava vuorovaikutus.

Elokuva tuotti teatterilevityksessä reilut neljä ja puoli miljonaa dollaria eli neljänneksen 18-vuotisista tuotantokuluistaan. Leffan omasta pussistaan rahoittanut John Aglialoro totesikin aluksi, ettei luultavasti tee jatko-osaa trilogiaksi aiottuun elokuvaan. Mutta nyt on jo toinen ääni kellossa ja kuvaukset ovat tiettävästi alkaneet jo huhtikuussa.

Toivottavasti joku innokas startup-yrittäjä suvaitsee järjestää sitten taas esityksen. Ei tästä nimittäin maksaa kehtaisi.

Tags: , , , , , , , , , ,

9 vastausta to “Atlas Shrugged”

  1. Kirsti-mummo kirjoitti:

    Hurraa! Sosialistinen realismi ja Kultaisen tähden ritari (http://www.mahorkka.org/010831_kultaisen.htm) on vihdoin herännyt henkiin. Itse asiassa se taisi 1991 vain muuttaa rapakon taakse?

  2. Alma-täti kirjoitti:

    Vai että oli tämänkin takana ”sarjayrittäjä” Taneli Tikka. Mutta onko keisarilla vaatteita?

    Tikalla on värikäs ansioluettelo: Taika Technologies ajeutui konkurssiin, IRC-galleriasta mies tiettävästi ostettiin ulos, Sopraanoon ulkomaita myöten mittavaa vaurauttaan hehkutellut mies oli valmis sijoittamaan osakerekisterin mukaan peräti selvästi vajaan kymppitonnin. Ja sitten tuo artikkelissa mainittu siirtyminen vtj:n tehtävistä ennätysnopeasti uusiin haasteisiin. Ja niin – surullisen kuuluisaan Muxlimiinkin Tikan nimi jotenkin yhdistyy, sekä Vakuutuskoneeseen, jonka liikevaihdon voi käydä jokainen kiinnostunut itse tarkistamassa.

    Suomeen tarvitaan toki lisää pk-yrittäjiä, mutta siitähän tässä ei olekaan kyse.
    Kyse on siitä, että ennen muinoin näitä tämmöisiä tyyppejä taidettiin nimittää joksikin muuksi kuin ”sarjayrittäjiksi”. Toivottavasti toimittajat ovat hereillä jatkossakin.

    • happosai kirjoitti:

      Alma-täti varmaan mielellään jakaa oman ansioluettelonsa?

      • Jami Järvinen kirjoitti:

        Alma-tätiä tai ketään muutakaan kommentaattoria tuntematta haluan kuitenkin huomauttaa, että kenenkään ei tarvitse ”todistaa” kantaansa sillä, että on varakkaampi tai omistaa paksumman ansioluettelon. Alastoman keisarin bongasi lapsi.

  3. Taneli Tikka kirjoitti:

    Jamille kiitokset hyvästä reviewistä. Leffan tekijöillä on selkeästi ollut melkoinen haaste mukauttaa 1960-luvun kirja 2010-luvun elokuvaksi. Junan nopeuden ilmoittava kohtaus sai kanssa aikaan runsaasti hilpeyttä mussa ;) Taitaa olla esim. merkittävästi pienempi nopeus kun mitä kommunistinen Kiina liikennöi Shanghain kaupungin ja lentokentän välillä jossa kulkee Siemenssin valmistama maglew-juna.

    Itse fiilistelen Randia etiikan teorian puolelta. Eritoten etiikan maailmassa Rand tarjoaa tosi selkeästi rakennetun ja hyvin erottuvan vaihtoehdon kaikelle sille valtavalle kasalle epäselvää ja epämääräistä etiikan teoriaa mitä alturismin perinne on vuosisatojen ajan luonut. Oman normatiivisen etiikan järjestelmän luominen onkin mielestäni isoin saavutus mihin Randi ylsi, muut (esim. fiktiivinen kirjallisuus) jää sen taakse helposti.

    Harmi etteivät tosiaan Enbuske ja Wahlroos pääseet paikalle. Olin molempiin yhteydessä, toinen oli matkoilla ja toinen puolisonsa kanssa kiireinen toisaalla.

    Seuraava osa tästä leffa trilogiasta on teattereissa alle 100 päivän päästä tekijöide newsletterin mukaan. Katsoaan sitten myöhemmin mitä II osan suhteen tapahtuu, ei olisi poissuljettua sekään vaihtoehto että sekin näytettäisiin Suomessa. Kuten toteat niin tälläisen leffan tänne tuominen ei ole mikään kaupallinen juttu – ja juuri siitä syystä varsinainen leffateatteribusiness sitä tuskin tekeekään.

    Alma-täti: Analyysisi urastani ei ihan hirveästi faktoille pohjaudu. Tosin ilmeisesti ei ole tarkoituskaan; kun jotain ihmistä haluaa lyödä klassisella Argumentum Ad Humanum:illa päin naamaa niin eihän siihen faktaa tarvitse. Riittää että heittää kommenttina ”et ansaitse puheenvuoroa koska olet mustaihoinen” tai muuta vastaavaa.

    Kai Alma-täti on tietoinen siitä että kierrän jonkin verran puhumassa eri tilaisuuksissa epäonnistumisista, niistä oppimisesta ja niiden käsittelystä oppikokemuksina? Ja että näissä esiintymissä nimenomaisesti nostan Taikan konkurssin esiin tälläisenä kokomuksena? Tässä yhteydessä olen ollut mukana myös (muun muassa Mikael Jungnerin, Peter Vesterbackan, Nasima Razmyarin, Jorma Ollilan ja Jyri Häkämiehen jne kanssa.) tekemässä Epäonnistumisen päivää ja puhun tästä samasta aiheesta. Video löytyy täältä:

    http://epaonnistumisenpaiva.fi/2011/09/26/taneli-tikka-konkurssi-oli-harvard-mba-tasoinen-oppikokemus/

    IRC-Galleriasta ulos ostaminen kuulostaa erikoiselta: kerrotko tarkemmin siitä? Ei hajuakaan mistä puhut. Kyseessä oli noin vuoden prosessin jälkeen suht normaali yrityskauppa kaikin puolin.

    Sopranon osalta voisit tarkistaa tietosi myös: omistin Sopranon osakkeita noin 50K eurolla, jotka olen nyt kaikki myynyt kun en enää ole mukana yhtiössä. Tieto omistuksesta löytyy arvo-osuusjärjestelmästä ja pörssin sisäpiirirekisteristä. Kaikkiaan omistuksessa oli hieman alle 100.000 osaketta.

    VTJ:n tehtävien päättymisen syy ei ole salainen sekään, syy on: toimisuhteen päättäminen minun toimestani. Eli toisinsanoen irtisanouduin tehtävästäni itse.

    Muxlimissa olin tosiaan mukana vuoden 2007 keväästä aina vuoden 2009 alkuun saakka, jonka jälkeen en ole ollut enää siinä firmassa mukana. Vuoden 2007 aikana Muxlim rakennettiin hyvään vauhtiin ulkomaisella riskirahalla. Alma-tädin kanssa olen samaa mieltä siitä että nykyisin Muxlim on surullisen kuuluisa ja se mitä siellä firmassa on (sivusta katsoneena) tapahtunut 2009 vuoden jälkeen on ollut surullinen juttu mistä tekijät ei voi kauhean ylpeitä valitettavasti olla. Sinänsä kuitenkin homma on aika normaalia: voimakkaasti riskiä ottavista ja kasvuhakuisista yrityksistä tyypillisesti yli puolet epäonnistuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että epäonnistuminen pitäisi jotenkin maksimoida ja vetää homma tahallan päin seinää. Uuden luominen tähän maailmaan on vaikeustasoltaan suht koht vaativa asia ja on aivan selvä ettei siinä edes sitä monta kertaa tehneet ihmiset joka kerta onnistu. Jokaisessa firmassa kun on aina uniikki toimintaympäristö ja eri tiimikin tekemässä.

    Vakuutuskonehan pärjää ihan hyvin firmaksi jossa kukaan ei ole täydellä työpanoksella töissä. Tekee voittoa jopa. Halpa harrastus =)

    Alma-täti on hyvin unohtanut mainita listalta niitä yhtiöitä joilla puolestaan menee hyvin ja jossa kasvua ja työpaikkoja syntyy. Toki niitä ei ole tarkoituskaan mainita kun Argumentum Ad Humanum lentää niin senhän voi vahingossa itse vesittää sanomalla jotain positiivista herjan kohteesta, eikö?

    Huomatkaa myös että ”sarjayrittäjä” on median keksimä nimike minulle jota en ole itse valinnut. Jostain syystä 2007 tienoilla kun aloin rakentamaan Dopplr -firmaa yhdessä tiimin kanssa niin niiden haastattelujen yhteydessä taisi olla ensimmäistä kertaa journalistin ideasta tälläinen nimike esillä ja media on sitä suht sitkeästi sen jälkeen pitänyt esillä. Toimii hyvin piilaaksossa, ei ihan yhtä hyvin Suomessa, vaikka alkaa täälläkin olla jo jonkin verran käytetty.

    Olen itse omasta toiminnastani avoin. Alma-täti voi käydä vaikka lukemassa http://tane.li -blogiani jossa on konkurssitarinat Taika Technologiessista, ja jossa 2009 kerroin lähteväni Muxlimista jne jne. Siellä on monta muutakin juttua vuosien varrelta. Myös jos joku journalisti haluaa tästä aiheesta lisää keskustella niin tottakai, teen sitä muutenkin ja mielelläni tongin myös näitä pieleen menneitä caseja läpi, koska niistä voi oppia melkoisen paljon ja reflekoida hyvin niitä seikkoja miksi voimakasta riskiä ottavat yritykset menevät pieleen. Syy on muuten mielestäni lähes aina ihmisissä ja erittäin harvoin olosuhteissa tai ympäristössä.

    Jos Alma-täti halua kovasti jatkaa tätä Argumentum Ad Hominem linjaa niin suosittelen jatkossa runsaampaa referoitujen faktojen käyttöä ja vähemmän irrationaalista tunneladattua kuumaa ilmaa.

    • Jami Järvinen kirjoitti:

      Kiitos tästä! Elokuvalla on melkoinen kalkkuna-arvo ja kyllä se jossain määrin valaisi myös taustalla vaikuttavia ajattelumalleja. Ehkä siis joudun lukemaan kirjankin vielä joskus.

      Sarjayrittäjä-sanaan kiinnitin huomiota erityisesti mediakritiikin vinkkelistä. Talousjournalismi on seksikkäillä toimialoilla ja varsinkin suhdannenousujen aikaan täydellisen hampaatonta – mikäli kyseessä olisi ”Taneli Tikka” -niminen iskelmälaulaja tai keihäänheittäjä (nimi olisi harvinaisen osuva kummassakin ammatissa!), jokainen epäonnistuminen tai hallitumpikin vetäytyminen jostain hankkeesta olisi uutisoitu isoissa lööpeissä salaa otettujen kännikuvien kanssa helvetillisen irvailun siivittämänä.

      Mutta nyt siis jäämme odottamaan jatko-osaa. (Ja Matti Apusen elokuva-arviota; vanhalta kulttuuritoimittajalta on lupa vaatia kunnon analyysiä.)

      • Taneli Tikka kirjoitti:

        Varsin totta että media kohtelee urheilijoita jne laulajia kokolailla karummin kuin liike-elämää. Veikkaan että syy tähän on suht inhimillinen: liike-elämä on samalla merkittävän iso asiakas medialle (ostaa mainontaa paljon) niin myöskään journalistit eivät usein halua tarpeettomasti kurmottaa omia asiakkaitaan.

        Toisaalta business media ei suomessa ole myöskään lainkaan tottunut siihen että joku puhuu pieleen menneistä jutuista tai epäonnistumisista. Syyskuussa 2011 oli Fakta-lehdessä (jonka kohdeyleisö lähinnä korporaatioiden HR ammattilaiset), minusta aukeaman haastattelu jossa käsittelin läpi useita pieleen menneitä caseja ja tavallaan juttelin auki ”epäonnistumis CV:n”. Juttu oli otsikolla ”Mehevät mokat”.

        Jutusta tuli aivan jäätävää palautetta: osa yritysjohtajista kommentoi minulle että tuollaisista aiheista ei saa puhua. Yksi asiakas kommentoi ettei uskalla enää ostaa vetämiltäni firmoilta mitään koska pelkää että joku käsittelisi edes anonyymisti ja puolijulkisesti asiakkaan pieleen menneitä juttuja. Tuli myös palautetta siitä että epäonnistumista ylipäätään ei saa käsitellä julkisesti – vaan jos haluaa rakentaa itsestään kuvan uskottavana yritysjohtajana niin pitää olla mukamas erehtymätön ja aina oikeassa. Uskomatonta paskaa mielestäni, enkä ole tuollaisen palautteen kanssa lainkaan samaa mieltä. Kukaan ei voi olla niin daiju että luulee hyvän johtajan olevan aina oikeassa. Vähän positiivista palautetta tuli myös jutusta, mutta enempi negatiivista.

        Tuo kertoo omaa karua kuvaansa siitä miten valmis business media on käsittelemään mitään pieleen mennyttä – ja toisaalta miten voimakkaan negatiivisesti niiden medioiden yleisö tähän reagoi sitten jos sitä joskus harvoin vähän käsitellään. Surullista mielestäni. Avoimuus ja oman oppimisen tekeminen avoimeksi on parempi reitti. Kaikkilla kun on paljon opittavaa ja paljon potentiaalia mitä voimme toinen toisiltamme oppia.

        ..

        Näytöksessä se ensimmäisen puheenvuoron käyttänyt nuorimies (jonka nimi jäi pois) oli muuten Ludwig von Mises instituutin perustaja Markus Törnqvist. Samalla tuon näytöstilaisuuden puuhamies. Täällä hänen Mises.fi postauksensa:

        http://mises.fi/post/2/ludwig-von-mises-instituutti-avattu-suomessa

  4. Jaakko Koivula kirjoitti:

    Haha, jonkin aikaa lukemisen jälkeen muistui elävästä mieleen tämä pätkä: ”Aidon randistin tunnistaa siitä, että hän oikeasti uskoo tämänkaltaisen lainsäädännön olevan mahdollista Yhdysvalloissa, vaikka se ei olisi onnistunut Neuvostoliitossakaan.”

    Sillä välin Yhdysvalloissa: Washington DC on puuhaamassa lakimuutosta, jonka julkilausuttu tarkoitus on suojella taxifirmojen monopolia ja tehdä mahdottomaksi yhden ilmeisen menestyksekkään yrityksen toiminta. Lakimuutoksessa itsessään ilmoitetaan tarkoitukseksi tehdä mahdottomaksi ”taxitoiminnan kanssa kilpaileminen suoraan tai taxeja halvemman palvelun tarjoaminen”.

    Suomessahan tilanne on tismalleen sama, jos muistelee mitä esim. Maxi-taxeille kävi. Jos maailma menee tähän suuntaan, niin tuleeko randisteista jossain vaiheessa realisteja? Ja onko tuo kenestäkään muusta aika pelottava ajatus?

    Uutinen luettavissa täällä: http://techcrunch.com/2012/07/09/dc-city-councils-uber-amendment-would-force-sedans-to-charge-5x-taxi-prices-and-kill-uberx/

Jätä kommentti

Spam Protection by WP-SpamFree

Kansan Uutiset Oy | Sähköposti: ku@kansanuutiset.fi | Puhelin (09) 759 601 | Fax (09) 7596 0319