kommentti « Kaasuputki

Arkisto ‘kommentti’ -aihealueelle

Tuulimyllyt

10. toukokuuta 2012, kello 05.05 - Jami Järvinen

Tämä on uutta Suomessa. Kansalaiset yhdistivät voimansa eri puolilla poliittista kenttää, nostivat meteliä netissä ja baaripöydissä ja saivat aikaan muutoksia vallan kabineteissa sovittuun poliittiseen lehmänkauppaan. Elinkeinoelämän, valtamedian, korkeiden virkamiesten ja oikeistopoliitikkojen yritys tyssäsi laajaan kansanrintamaan, joka sanoi pontevasti EI.

Occupy Wall Street sai suomalaisen vastineensa.

Ei, tällä ei tarkoiteta Torikokousta, jossa ei laimean alkuinnostuksen jälkeen ole ollut kipinää muualla kuin hamppuaktivistien jointeissa.

Occupy osoittaa, miten vaikeaa on tuoda aktivismia Yhdysvalloista Suomeen. Yhteiskunnalliset ongelmat Yhdysvalloissa ja Suomessa ovat aivan liian erilaiset toimiakseen samoilla iskulauseilla. Rapakontakaiselle Occupy-aktivistille Suomi on valmis utopia, jossa ei ole muuta vikaa kuin vasemmistolaisuus ja bensiinin hinta. Mitä Occupy-liike voi vaatia maassa, jossa on maailman laajin ilmaisunvapaus, ilmainen korkeakoulutus ja valtiollinen sairausvakuutus?

Tietenkin on paljon tehtävää. Suomi ei ole likikään valmis. Saavutettua hyvinvointia romutetaan kaikkialla ideologisin perustein ja systeemissä on valuvikoja ennestäänkin. Mutta ollakseen vakuuttava kansanliikkeellä on oltava selvästi artikuloitu ajatus. Pelkkä teltta ja tuohtumus eivät riitä. Pari kolme ikiopiskelijaa kirjoittamassa blogia Kiasman nurmikolla ei ole kansanliike.

Itse asiassa kotimainen Occupy-porukka ei kauempaa katsottuna eroa mitenkään minikaivurissa istuvista Facebook-vedonlyöjistä. Pienellä lisämietinnällä nämä kaksi olisi voinut jopa yhdistää, mikä olisi ollut voitto jokaiselle osapuolelle. Ketään ei olisi häädetty leiripaikoiltaan, sponsorit olisivat tukeneet hanketta avokätisesti ja vuoden telttailun jälkeen mielenosoittajat olisivat saaneet kaivurit omakseen.

Unohdetaan siis teltat.

Ja unohdetaan muuten samaan syssyyn Pekka Haavisto.

Muutamien media- ja politiikka-asiantuntijoiden mukaan Haaviston presidenttiehdokkuus synnytti poikkeuksellisen aktivisminpuuskan, lähestulkoon Suomen arabikevään. Politiikan toimittajat ajattelivat Lähi-idän kansannousua ja laativat kolumneja siitä, miten Haavisto on Suomen Twitter-presidentti.

Kieltämättä Haaviston vaalikampanjalla oli mittava mediahuomio. Syystäkin, olihan kyseessä Anssi Kelan ja Tommy Lindgrenin Movember-tempauksen jatko-osa. Hurjan näkyvyyden saavuttanut idioottimainen viiksenkasvatus muuttui vaalityöksi jotakuinkin vuorokaudessa.

Jälkiviisauden räikeässä valokeilassa on helppo nähdä, että haavistolaiset tekivät virheen tulkitessaan toimittajakavereittensa metelin aidoksi kannatukseksi. Occupyn tavoin asia tuotiin näyttämölle ilman sisältöä. Keskiluokan asiaa myytiin vasemmistohipeille. Tai päinvastoin. Ehdokkaan aate katosi ”vihreään hämärään”. Haavistoa myytiin omille kannattajilleen väsähtäneen ironisin ”kakkonen on ykkönen” -iskulausein eikä missään varsinaisesti perusteltu, miksi tämä ukko olisi parempi kuin se toinen.

Löysät puheet ”Haavisto-ilmiöstä” jäivät pelkiksi toiveiksi. Kampanja yhdisti kansalaisia joka väestöryhmästä vain siinä tapauksessa, että Anssi Kela, Pertti Jarla ja Jussi Lähde tulkitaan väestöryhmiksi.

Parasta olisi ollut vain jatkaa Movemberia. Kela ja Lindgren olisivat sinnikkäästi tuuheuttaneet kalapuikkojaan, haastaneet muita mukaan ja muistuttaneet äänestäjiä siitä, mistä Haavisto tunnettiin parhaiten – viiksistä, jotka hän ajoi pois ryhtyessään harmaatukkaiseksi keskustaoikeistolaiseksi valtiomieheksi. Kukaties se olisi palauttanut etenkin varttuneempien äänestäjien mieleen sen Vihreää liittoa perustamassa olleen aatteellisen räkäjarru-Pekan, joka ei koskaan rinnastaisi sikalan nurkalla hiiviskeleviä salakuvaajia tiluksilla larppaaviin uusnatseihin.

Sauli Niinistö valittiin tasavallan presidentiksi kaikkien aikojen äänivyöryllä. Haaviston kampanja ei haastanut ketään eikä mitään.

* * *

Todellinen Suomen Occupy on Helsingin Guggenheim-projekti. Tai oikeammin siihen kohdistunut kritiikki.

Helsingin kokoomuslainen kaupunginjohto yritti pakottaa demokraattiset luottamuselimet hyväksymään kaikkien aikojen vedätyksen sillä varjolla, että kyse on vaihtoehdottomasta, ainutkertaisesta tilaisuudesta. Valtuuston olisi pitänyt toimia pelkkänä kumileimasimena.

Projektille saatiin tukijoita kaikkialta sieltä, mistä niitä ei olisi jo ihan imagosyistä pitänyt hakea. Guggenheim-museota lobbasivat yhden prosentin edustajat – kokoomuspoliitikot, Vihreiden oikean laidan kulttuurivaikuttajat ja elikeinoelämä.

Ja kaikki haluttiin toteuttaa julkisin varoin: selvitys, lisenssimaksut, rakennustyö. Puheet yksityisestä rahoituksesta jäivät pelkäksi utuiseksi lupailuksi niin kauan kuin ainutkaan hanketta mainostanut miljonääri ei oikeasti latonut taaloja tiskiin. Ehkä jokunen miljoona olisi saattanut etsiä tiensä Solomon R. Guggenheim -säätiön pohjattomalle tilille, mikäli Rafaela Seppälän ja hänen pohattaystäviensä ajama vaatimus lahjoitusten verovähennysoikeudesta olisi toteutunut. Mikä olisi tietenkin tarkoittanut sitä, että jokainen rikkailta kerätty Guggenheim-euro olisi ollut mutkan kautta pois julkisesta rahoituksesta.

Ei mikään ihme, että Jussi Pajusen esittämän Guggenheim-hankkeen vastustus laajeni huomattavan nopeasti yli kaikkien puolue- ja aaterajojen. Yhteiskunnallisen nelikentän äärimmäisissä kulmissa libertaarit ja kommunistit tai niin ikään omilla tahoillaan punavihreän Voima-lehden ja kansallismielisen Hommaforumin aktiivit saivat yhteisen vihollisen, jota kelpasi pommittaa jopa vaikka ristiriitaisemminkin argumentein.

Vastarinta sai aivan erityistä pontta, kun taiteilijat itse ottivat – Osmo Rauhala ja Nanna Susi ymmärrettävästi poislukien – vahvasti skeptisen asenteen prosessiin, joka mitä ilmeisimmin perustui kaikkien olemassa olevien ja suunniteltujen suomalaisten taideohjelmien ja -instituutioiden loputtomaan halveksuntaan.

Blogit, YouTube-videot ja kansalaisadressit ovat sinkoilleet pitkin nettiä toinen toistaan tuuppien siitä sekunnista alkaen, kun oman taidemuseonsa Guggenheimille uhrannut Janne Gallen-Kallela-Sirén esitteli hankkeen yhtään minään muuna kuin miljoonaluokan puhalluksena.

Vastustuksen monipuolisuus hämmensi museohankkeeseen sitoutunutta Helsingin Sanomia siinä määrin, ettei julkaisu osannut päättää, pitäisikö sen syyttää vastustajia natseiksi vai bolševikeiksi. Pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield kokeili viimein molempia kortteja.

(Jos sattumalta joku ei kaikkia vaiheita muista, keskustelun elementit voi kerrata täällä, täällä ja täällä.)

Yleensä Suomessa ei voida vaikuttaa päätöksiin, joista ”on sovittu”. Guggenheimin tapauksessa oli jo hyvissä ajoin predestinoitu museon sijaintipaikka, säätiön perustaminen ja arkkitehtikilpailun järjestäminen, koko homman rahoitus ja epäilemättä myös keskeiset johtajanimitykset. Kanavaterminaalin purkutyöt käynnistettiin oitis. Tarkoitus oli selvä: kunhan rahaa olisi poltettu kyllin monta miljoonaa ja tonttikin olisi paalutettu, rakennustyötä ei olisi enää mitään mieltä estää. Yritykset vaikuttaa jotenkin ”on sovittu” -prosessiin olisivat quijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan.

”Jos tuulimyllyt osoittautuvat aivan liian ylivoimaisiksi”, toteaa etevä päähenkilö Rafael Sabatinin mestariteoksessa Scaramouche, ” – on minun kai katsottava, olisiko tuulelle jotain tehtävissä.”

Ja tuuli kääntyi.

Guggenheim-sopimuksen äänekäs vastarintaliike keräsi kiihtyvällä tahdilla joukkoja riveihinsä, kriittinen massa saavutettiin. Yhtäkkiä Guggenheim-puuhahenkilöt huomasivat olevansa yksin. Poliittinen tuki hankkeelle katosi. Taustalla kummitteli jytkyn, Suomen arabikevään, aave. Puolueet eivät voineet ottaa riskiä: kun budjetin rivien väleihinkin katoavista pienistä menoista höylätään pois roposia, joille olisi aivan oikeaa käyttöä, miljoonien tyhjästä nyhjäistyjen veroeurojen pumppaaminen hintavaan tuotemerkkiin olisi ollut poliittinen itsemurha. Suurimpien valtuustoryhmien riveissä luettiin Helsingin Sanomain teettämää tutkimusta kauhun vallassa. Se oli kaikkine virhemarginaaleineenkin täydellinen tyrmäys: 92 % kaupunkilaisista vastustaisi Guggenheimia, jos se jäisi veronmaksajien maksettavaksi.

Isoista puolueista SDP oivalsi ensimmäisenä, ettei sen kannata edes uskollisuudesta Kokoomukselle ampua itseään päähän. Taitavina pelureina demarit sysäsivät kysymyksen asiantuntijoille ja jättivät sinivihreän enemmistön pallottelemaan palavalla pommilla keskenään.

Vihreät sinnittelivät viimeiseen minuuttiin asti. Puolueessa oli vahvaa ristivetoa niin kuin aiemminkin VR:n makasiinien ja Musiikkitalon kohdalla, mutta loppujen lopuksi hanke ammuttiin alas. Kaupunginhallitus päätti äänin 8–7, ettei asiaa viedä valtuustokäsittelyyn, vaan haudataan jonnekin peruskallioon.

Virallisen selityksen mukaan kaupunginjohtajan neuvottelema sopimus todettiin käyttökelvottomaksi ja siksi valtuustoryhmän vastarinta liian suureksi.

Luonnollisestikaan oikeiston herrat ja rouvat eivät tätä uskoneet, sillä jokin ulkopuolinen syy sille on oltava, miksi muuten niin pragmaattiset teknokraattivihreät eivät kannattaneet maailmanhistorian parasta diiliä.

Demarit puhuivat kokoomuslaiset ympäri likaisessa apulaiskaupunginjohtajapelissään. Siinäpä syy! Näin ainakin valittaa Risto Rautava. Kokoomuspomon kanssa rintamaan yhtyy Vihreiden Kimmo Helistö, jonka missio Vihreässä liitossa on olla aina eri mieltä kuin muu puolue. Hiukan samaa uumoillaan myös vastapuolella: Guggenheimia alusta asti kritisoinut Lehtiyhtymä ei mitenkään jarruttele emeritustyömarkkinajohtaja Johannes Koroman viherbashingia.

Itkuvirret motiiveista ja kostoista ovat silti vain oire. Valtamediana par excellence Helsingin Sanomat ei ole voinut sulattaa kansalaisten oma-aloitteisuutta. Aktivismi on kivaa vain niin kauan kuin se on voimatonta. Kun se merkitsee siivoustalkoita siirtolapuutarhassa tai ulosmarssia pankin sivukonttorista.

Kun kokonainen metropolialue äityy nimbyilemään, pääkirjoituksista ja kommenteista katoaa itsehillintä.

Lehdessä ollaan hyvästä syystä huolissaan. Samoin Kansallisessa Kokoomuksessa. Toistasataa vuotta kestäneen demokratiakokeilun jälkeen suomalaiset ovat oppineet jotain kansalaisvaikuttamisesta. Kun se on tehty kerran, se voidaan tehdä uudelleen.

Oululainen Kaleva-lehti, jota ei luulisi stadilaisen taidemuseohankkeen pätkääkään liikuttavan, toteaa taistolaisvihaa tihkuvassa solvauksessaan profeetallisesti:

Arhinmäen ministerikauden muistettavimmaksi saavutukseksi saattaakin jäädä taidemuseo, jota ei rakennettu.

Asia voi näet hyvinkin olla niin.

Asiasanat: anssi kela, guggenheim, janne gallen-kallela-sirén, jussi lähde, jussi pajunen, paavo arhinmäki, pekka haavisto, rafael sabatini, risto rautava, scaramouche, tommy lindgren, viikset
Aihealue: kommentti, politiikka, uutiset | 1 kommentti »

Natsiperformanssin varjossa

17. huhtikuuta 2012, kello 01.04 - Jami Järvinen

Kansanedustaja Jussi Halla-aho teki aikoinaan mediakokeen tympäännyttyään Facebook-perseilyistään jatkuvasti tehtyihin otsikkonostoihin. Hän kirjoitti tuolloin vielä avoimeen profiiliinsa jäähyväisviestin ja totesi, että mikäli perussuomalaispoliitikko käyttää sosiaalisessa mediassa vaikkapa sanaa ”kakka”, se on kymmenessä minuutissa jokaisen verkkomedian etusivulla.

Arvio oli hiukan ylioptimistinen, siihen meni kokonainen päivä.

Asikkalalaisen kiihkouskonnollisen rasistin, James Hirvisaaren, eduskunta-avustaja Helena Eronen sanoi ”kakka” Uuden Suomen blogissaan.

Proverbiaalinen kakka oli tässä tapauksessa pitkähkö blogimerkintä siitä, miten eri mälsää on valittaa poliisin harjoittamasta etnisestä profiloinnista – ja miten tältä ongelmalta voitaisiin jatkossa välttyä käyttämällä julkisia tunnisteita, kuten hihamerkkejä. Jos ei ulkomaalaisilla, niin suomalaisilla.

Jokaiselle koskaan mitään lukeneelle oli ensimmäisestä rivistä alkaen päivänselvää, että ehdotus oli kirjoitettu ja tarkoitettu vitsiksi. Satiiri voi olla tympeää, asenteellista ja väsähtänyttä, mutta se on satiiria silti.

Turun Sanomat ehätti ensimmäisenä tekemään blogista uutisen.

Sanomalehti veti mutkat kertaheitolla suoriksi. Kaikki tietävät turkulaiset jokseenkin ironiasokeiksi, mutta otsikolla ”Kansanedustajan avustaja ehdottaa ulkomaalaisille hihamerkkejä” varustettu artikkeli veti pohjat jopa auranlaaksolaisittain. Varsinaissuomalaistoimittaja ymmärsi perussuomalaisen tekemän merkinnän ohjelmanjulistuksena. Jokainen lause leikattiin irti ja luettiin kirjaimellisesti – paitsi maininta amerikkalaisille ajatellusta hampurilaishihamerkistä, joka jätettiin kokonaan pois. (Uutista täydennettiin tältä osin myöhemmin.)

Turun Sanomien kintereillä saman ehdottoman totisen tulkinnan teki STT ja sitä kautta koko media.

Satiirin ja sarkasmin ystävää tällainen huolestuttaa ilman muuta. Erosen blogia lukeneet toimittajat ovat joko täydellisesti lukutaidottomia idiootteja tai tyystin häikäilemättömiä valehtelijoita. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi suotavampaa: älykäs ilkimys voi korjata mielipiteitään, mutta ääliötä on mahdoton opettaa fiksuksi.

Onhan se ulkomaalaisvastainen

Nyt on ehkä tehtävä pieni asia selväksi ennen kuin tuohtuneisto lähettää päätoimittajalle ja Julkisen sanan neuvostolle vihapalautteen, jossa kysytään, miksi Kansan Uutiset sietää sivuillaan tällaista rasisteja hyysäävää kansallisbolševikkia.

Tietenkin Helena Erosen tekstissä on ulkomaalaisvastainen ja yleissyrjivä sanoma. Tokkopa James Hirvisaaren kaltaisen roturealistin avustajaksi edes pääsisi ihminen, joka suhtautuu tummaihoisiin tai vaikkapa islaminuskoisiin mitenkään muuten kuin nuivasti.

Tuskin siis kukaan loksauttaa leukaansa hämmästyksestä lattiaan, jos todetaan, että Erosen tekstissä aivan kiertelemättä vähätellään tai suorastaan pyritään mitätöimään ei-eloveenatukkaisten kohtaamaa viranomaismielivaltaa. Lisäksi Eronen käyttää vastinpareina toisaalta ”suomalaisia” ja toisaalta vähemmistöjä, kuten homoseksuaaleja, ruotsinkielisiä ja Suomessa asuvia ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Se kertoo paljon kirjoittajastaan. Paljon enemmän kuin verraten itseironinen ja hyvin historiatietoinen provokaatio hihamerkeistä.

Aktiivinen syrjintä tai sen hiljainen hyväksyminenkin merkitsevät ihmisoikeuksien halveksuntaa. Se on poliittisesti huonotapaista ja aktiivisimmilta osiltaan jopa lainvastaista. Meuhkattakoon siis siitä. Miksi James Hirvisaarta ei haittaa avustajansa penseä suhtautuminen perusoikeuksiin?

Suunnilleen näin pitkälle blogimerkintää voidaan tulkita menemättä metsään. Se tosiaankaan ei kerro kirjoittajastaan tai tekstin motiiveista mitään muuta. (Kannattaa lukea se, koko teksti on kuvakaappauksena täällä.)

Turun Sanomien ulkomaan osaston toimittaja Tuomas Muraja on toista mieltä. Hän laati Facebookiin muistiinpanon, jossa on pelottavaa ennakkotapauksen tuntua:

Erosen kannanotossa kyse ei ollut satiirista vaan natsiperformanssista, jossa huumorin varjolla tuotiin oikeat mielipiteet esille muka vitsin varjolla. Eronen myönsi radiossa pointikseen sen, että poliisin pitäisi pystyä erottamaan rikolliset selkeämmin. Natsiperformanssin ydin on ajatusleikki, jossa oma aate puetaan vitsiksi, ja esitetään marttyyriä, kun jäädään tarkoituksella kiinni oman ideologisen sanomansa levittämisestä. Erilaiset fasististen, natsihenkisten ja rasististen ”vitsien” järjestelmällinen levittely ei ole uutta. Ne on tarkoitettu ensisijaisesti omalle sisäpiirille, vaikka niitä netissä julkaistaankin.

Joko Muraja tahallaan sysää Helena Erosen mukana kaikki väärinymmärretyt humoristit ja ITE-koomikot ”natsiperformanssin” sudenkuoppaan tai sitten hän vain ei ole poistunut vähään aikaan poliittisen korrektiuden kuplasta. Toivotaan että kyse on vain jälkimmäisestä.

Näet missä tahansa työpaikassa, kapakassa, kouluruokalassa ja – no – ruutukaavan ulkopuolisessa maailmassa esitetään puheenvuoroja, jotka ovat huomattavan rivoja. Kokonainen natsiperformanssien tsunami runtelee Suomenniemeä.

Muutamia rasistivitsejä ryydittääkin vahva ulkomaalaisvastainen vakaumus ja yritys provosoida, mutta useimmiten kyseessä on vain tietämättömyys tai piittaamattomuus muista kuin omista asioista. (On melko turvallista olettaa, että perussuomalainen liike nojaa tähän vahvemmin kuin konsanaan tieteelliseen rasismiin.)

Ja koska Suomi on niin etevä elektronisessa kommunikaatiossa, jutut leviävät.

Juuri nytkin tuhat varavaltuutettua laatii kukin omanlaistaan natsiperformanssia jollekin netin lukemattomista keskustelufoorumeista tai Facebook-profiileista. Aikooko Turun Sanomat tehdä artikkelin jokaisesta kansalaisjournalismin helmestä, vai rajataanko skuupit vain perussuomalaisiin?

Päätelmän huolestuttava ydin on tässä: ”– – esitetään marttyyriä, kun jäädään tarkoituksella kiinni oman ideologisen sanomansa levittämisestä.”

Jotkin aitosisulaiset saattavat pystyä tuollaiseen kylmäveriseen gambiittiin, mutta jopa Jussi Halla-aho on toisinaan vaikuttanut aidosti hämmästyneeltä joutuessaan vastaamaan natsisyytöksiin. Ei hänkään aivan robotti ole. Useimmat homoneekerivitsejä kertovista PS:n huumoriniekoista ovat Halla-ahoa rutkasti pahemmin ulkona poliittisen korrektiuden sensitiivisistä nyansseista. He ovat kunnallispolitiikassa vaikuttavia osastopäällikköjä, sairaanhoitajia, taksikuskeja ja isännöitsijöitä, jotka ”jäävät kiinni” vahingossa, typeryyttään, ja ovat oikeasti yllättyneitä kohusta, johon ovat joutuneet.

Myös Helena Eronen. Vaikka kokeneena bloginpitäjänä häntä ei voi missään tapauksessa täysin neitseellisenä mediapelaajana pitää.

Murajan ja muutamien muiden toimittajien sekä tutkijoiden natsiloukku uhkaa sattumatrolleja ja kuoliaaksinaurattajia tavalla, joka hirvittää jo ammattikoomikkoakin. Innokkaiden nettisuojeluskuntalaisten ansiosta kuka hyvänsä kansalainen voi yhtäkkiä joutua vastaamaan epäkorrektista vitsistään julkisuudessa. Eikä kukaan pysty oikaisemaan väärinkäsityksiä, jos vastapuoli kivenkovaan väittää väärinkäsityksen olleen tahallinen. Vielä julmemmaksi se menee, jos väärinkäsittäjä on tietentahtoen väärinkäsittänyt. Toimittajan ei pidä huutaa natsiperformanssia, jos on sen itse luonut.

Eikä tämä edelleenkään ole mustavalkoista. Juttukumppanilla voi olla pahat aikeet, mutta tilannetaju sekä sisälukutaito olisi syytä osata: eivät ne motiivit ole aivan aina niin laskelmoituja kuin ne omassa päässä tuntuvat.

Alumiinifoliossa on kaksi puolta

Varsinaisista aatteellisista maahanmuuttokriitikoista eli rasistisen politiikan advokaateista paljastuu kiehtova seikka, kun heidän keskustelukulttuuriaan seuraa.

Kaikesta moderoinnista huolimatta Hommaforumilla on sangen väkevästi paranoidi vire. Yhteisön jäsenet hyvin laajalti olettavat, että on olemassa monikulturistien salaliitto, jota koordinoi ja rahoittaa Oikeuspoliittinen yhdistys Demla, ehkä vauraiden suomenruotsalaisten säätiöiden tuella, jos sotaveteraaneilta ja Heinolan reumasairaalalta varastetut verovarat eivät riitä. Tätä kuvitteellista vihollista pitää sitten vastustaa kaikin keinoin. Ja sehän on melko haastavaa, sillä Demla vaanii jokaisessa puskassa eikä niin hämärää tekstiä ole laadittukaan, etteikö sitä jollain ufotasolla pidettäisi valtionsyyttäjä Mika Illmanin tilaustyönä.

Hommalainen Demla-foliohattuilu on tutunkuuloista. Eikö juuri täsmälleen samalla tavalla ole täällä suvaitsevaisella puolella arvioitu Helena Erosen blogimerkintää? Että vaikka nyt ei suoraan sanotakaan, niin ”siellä taustalla” kuitenkin on se Suomen Sisu. Pakko olla, koska Helena Eronen ilmiselvästi pyörii samoissa piireissä ja työskentelee tälle yhdelle mouhulle. Aihetodisteet kasautuvat oletusten päälle, kunnes alkuperäisen oletuksen köykäisyys ei enää näy.

Tietenkään vastakkainasettelu ei ole aivan yhden suhde yhteen, sillä Demla ry:n tavoitteet ovat yhteiskunnallisesti huomattavasti vaatimattomampia – suorastaan olemattomia – verrattuna Suomen Sisun vallankumoukselliseen vaatimuslistaan. Mutta kuten todettua, totuus on vain sosiaalinen konstruktio. Fiktiivisen rintaman molemmilla puolilla ollaan koko ajan näkemässä vihollisen desantteja.

Ehkä siinä on lapsen ja aikuisen ero. Mielikuvituskaverit kuuluvat imeväisikään, täysikasvuisella on mielikuvitusviholliset.

Helena Erosen blogi

Palataanpa takaisin asiaan. Tässähän on koko ajan ollut aiheena eräs aivan tietty löysä satiiri ja sen saama mediahuomio. Idioottimaisessa nettiväittelyssä unohdetaan, että vaihtoehtoja on aina enemmän kuin joko–tai. Tekstit ovat aina muutakin kuin sataprosenttisen hienoja tai sataprosenttisen tuomittavia.

Helena Erosen tekstin puolustaminen väärin perustein tehtyjä hyökkäyksiä vastaan ei pidä sisällään vaatimusta, että pitäisi hyväksyä mikä tahansa huumoriyritelmä viattomana vitsinä. Luonnollisestikin liioitteluun ja erilaisiin räikeyksiin perustuva humoristinen teksti eli pakina voi olla kiihotusta kansanryhmää vastaan. Ei huumori vapauta ketään vankilasta.

Huumori on vaikea laji ja poliittinen huumori on aivan saatanallinen savotta sekä tekijälleen että kokijalleen. Teksti voi olla hillittömän hauskaa luettavaa, vaikka se samalla on rohkaisupuheenvuoro äärimmäisen ikäville maahanmuuttokriitikoille. Mutta se voi olla myös väsynyttä trollausta, joka kannattaisi jättää lukematta.

Nämä ovat täysin makuasioita.

Se sijaan satiiri ei ikinä ole toimintaohje. Sitä ei saa lukea kirjaimellisesti, mikäli haluaa pitää kiinni lukutaitoisen maineestaan. Myös lukijalla on velvollisuuksia eikä teeskennellyn tyhmyyden taakse ole koskaan kovinkaan kunniakasta vetäytyä.

Aivan ilmeisesti Eronen ei vaadi syrjinnän tehostamista etnistä taustaa tai seksuaalista suuntautumista osoittavalla asusteella. Hän vitsaili aiheella. Vitsi voi olla huono tai jopa loukkaava – parhaimmat vitsit ovat – mutta se on edelleen vitsi.

Vai onko nyt uskottava, että Turun Sanomissa ajatellaan myös, että kertomus siitä, miten suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen kohtasivat jättiläisen peräsuolessa mustan valottoman pikajunan, on karu historiallinen fakta? Tai olisi ainakin, jos RKP:n kansanedustajan avustaja kertoisi tämän vitsin?

Tässä vetoamme auktoriteettiin

Tilanteen ollessa päällä MTV3 ehätti tuoreeltaan jututtamaan niin sanottua päivystävää dosenttia. Komiikantutkijan tuomio oli selvä:

Vaikka kyseessä olisikin ennakkoluuloinen tai jopa rasistinen vitsi, ei voida missään tapauksessa vetää sitä johtopäätöstä, että nyt vaaditaan hihamerkkejä ulkomaalaisille. Ne otsikot, joita siitä nostettiin, oli virheellisiä. Se asiavirhe pitäisi oikaista, mutta eihän sitä tule koskaan tapahtumaan.

Miksi tätä lainausta pitäisi sitten pitää järkevänä? Koska FL Janne Zareff ei ole mikä tahansa kämyskenen kuulapäinen kellaritrolli, vaan punavihreän intelligentsijan ytimessä: ”läheisesti tekemisissä Lehti-satiirijulkaisun kanssa” ja tietenkin mitä punavihreimmän Pressiklubin toimittaja.

Zareffin julkisella Facebook-seinällä käyty keskustelu avaa asiaa vieläkin paremmin.

Sanna Ukkola: Janne, miten sun mielestä asia olisi pitänyt uutisoida vai olisiko pitänyt jättää uutisoimatta kokonaan?

Janne Zareff: Sanna: Ensinnäkin vähemmällä painoarvolla, nyt se tuntui olevan valtakunnan ykkösuutinen hetkittäin. Toisekseen paikkansa pitävässä muodossa, esimerkiksi että “avustaja vitsailee hihamerkeistä ulkomaalaisille” tai jos halutaan se olennaisempi, niin “avustaja ei pidä ihonväriin perustuvia tarkastuksia ongelmana” tms. Ei kovin hyviä otsikoita nyt nämä, mutta tällä idealla.

– –

Janne Zareff: Väärinkäsitysten välttämiseksi korostettakoon, että uutisoitava oli kyllä. Kansanedustajan avustaja kertoo ulkomaalaistaustaisia ihmisiä leimaavia vitsejä, se on ihan oikea uutinen. Kysymys on ainoastaan siitä, millä volyymilla ja mihin keskittyen. Jos uutisoinnissa halutaan tuoda julki asenteita, olisi hyvä myös puuttua niihin asenteisiin, eikä yksittäisiin sanoihin tai lauseisiin. Eikä sitä analyysiäkään saisi pelätä.

Nitistitte sitten poliittisen satiirin siinä samalla

Valitettavasti minkäänlainen järkevä asenne ei läpäise kohu- ja performanssikuplaa. Kun pitäisi pystyä vastustamaan tympeää ulkomaalaispelkoa, rasismia ja yleistä ennakkoluuloihin perustuvaa syrjintää, kaikki kompastuvat sanoihin. Puhutaan natseista ja hihamerkeistä tai Turun Sanomien toimittajista, kun pitäisi puhua kaikesta muusta.

Kokonaan keskustelun ulkopuolelle jätetyt hommalaiset ja sisulaiset kihisevät oikeutetusta kiukusta omassa pesässään. Perussuomalaisten enemmistö on kääntänyt tykit omiaan vastaan – piru yksi tietää, millainen sisällissota heillä on meneillään. Suomen tärkein julkista puheoikeutta käyttävä taho, Helsingin Sanomat, ei edes yritä pohtia asiaa, vaan julistaa sodan huumoria vastaan.

Lasitalossa yksin tiedetään, mitä on hyvä ja siis sallittu vitsinkerronta.

Jos kansanedustajan avustaja viittaa murjaisussaan natsi-Saksan rotuoppeihin, se ei ole ”hyväntahtoista ja hauskaa”. Se ei ole edes ”huonoa huumoria”, kuten perussuomalaisten ryhmänjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner tulkitsi.

Se on vain törkeää. Ihmiskunnan historiaa tunteva tietää, että rotuopit johtivat kuuden miljoonan ihmisen teolliseen teurastukseen. Kyse ei siis ole siitä, että tosikot eivät ymmärtäneet Erosen idean ”satiirisuutta”.

Pardon, Hesari, mutta kyllä se on ”huonoa huumoria”, vaikka olisi kuinka törkeää ja vaikka kuinka olisi kukka lerpsallaan hatussa. Jos huumori yritetään huonon maun takia kieltää, natsit ovat oikeasti voittaneet.

Siispä, kun tänä kesänä jälleen kokoonnumme Holokaustisten kansanmusiikkijuhlille siemailemaan skumppaa VIP-teltan katveeseen, pohtikaamme tätä intoa, millä hyvää tarkoittavat, korkeasti oppineet ihmiset soveltavat mielivaltaista, henkilöön ja hänen viiteryhmäänsä perustuvaa syytöstä maailmankuvansa kannalta epämiellyttävään tekstiin. Eivätkä näe siinä mitään ongelmaa.

Olisiko paikallaan miettiä vielä?

Ehkä juuri nyt joku laatii Paavo Arhinmäelle avointa kirjettä, jossa vasemmistojohtajaa vaaditaan sanoutumaan irti Kaasuputki-blogissa käytetystä loukkaavasta ilmaisusta. Miksi se kirottu Järvinen ei pyydä anteeksi Stalinin vainoja?

Lisää asiasta

Helena Erosen avointa Facebook-profiilia kannattaa selata vielä, kun ehtii. | Helena Eronen (Facebook)
Erosen blogi julkaistiin alunalkujaan Uudessa Suomessa. Ja poistettiin juuri, kun siitä oli tehty älytön tulkinta. | Helena Erosen tapaus, näin sen toimittajana koen (Uusi Suomi)
Perussuomalaisten sisäinen valtapeli kiihtyi, kun Matti Putkosen ja Pirkko Ruohonen-Lernerin välinen meilailu vuodettiin. | Perussuomalaiset ilmiriidassa avustajan potkuista (Yleisradio), Perussuomalaisten sisäinen sähköposti vuodettiin julkisuuteen (Helsingin Sanomat)
Johan Bäckman informoi Venäjän mediaa Pietarin porteilla häämöttävästä uudesta jatkosodasta ja teki Helena Erosen kirjoituksesta tutkintapyynnön, koska Putin-myönteinen antifasismi nyt vain toimii sillä tavalla. | Helena Eronen ja “tsuhnafasismin irvistys”. Natsismia vitsinä pitävää Helena Erosta on rangaistava vähintään 30 päivän ehdottomalla vankeustuomiolla. (Suomen antifasistinen komitea)

Asiasanat: blogit, demla, helena eronen, james hirvisaari, jussi halla-aho, kakka, marttyyrit, natsiperformanssi, natsit, perussuomalaiset, suomen sisu, turun sanomat, uusi suomi
Aihealue: kommentti, länsimaisen kulttuurin rappio, politiikka | 60 kommenttia »

Paha Paavo

4. huhtikuuta 2012, kello 04.04 - Jami Järvinen

Jyrki Kataisen kipparoima uusliberalistinen bolševikkihallitus tekee kaiken väärin. Se nostaa Kokoomuksen suosiota toteuttamalla sosiaalidemokraattista, holhoavaa politiikkaa, jossa kaikki kiva kielletään, veroja korotetaan ja velkaakin otetaan.

Erityisen kauhea hallitus on Vasemmistoliiton kannalta. Jokaisessa äänestyksessä puolue repeää kahtia ja vähintään kaksi edustajaa perustaa oman eduskuntaryhmän. Ja oli miten oli, Paavo Arhinmäki on ihan kauhein kaikista, kaikille, omille ja vihollisilleen.

Kun kulttuuriministeri Arhinmäki jakoi Suomi-palkinnon viime joulukuussa kotimaisen rap-musiikin uranuurtajalle, valtakunnan tekohurskaimmisto odotti huolellisesti maaliskuulle 2012 ennen kuin älähti. Eräs väsynyt eläkeläinen Oulusta vuodatti mojovimmat krokotiilinkyyneleet vertaamalla kulttuurialan tunnustuspalkinnon myöntämistä sekä ammoiseen Kauko Juhantalon velkakoplaukseen että hiukan tuoreempaan Suvi Lindénin niin sanottuun itserahoittamiseen:

Ministeri Kauko Juhantalo rikkoi ministerivastuulakia ollessaan Esko Ahon hallituksen ministeri, joutui valtakunnanoikeuteen ja tuomittiin, kun oli sotkenut omat ja valtion rahat.

Kulttuuriministeri Suvi Linden antoi valtionavustusta eli siis rahaa Oulun golfkentälle, jossa ministerillä oli golf-osake. Asiasta nousi kohu. Niinpä Linden erosi ministerintyöstä oma-aloitteisesti.

Arvatenkin Tuulikki Ukkola yrittää omalla tavallaan sanoa, että muusikot pois vaalityöstä. Odotamme siis paheksunnan paskamyrskyä Oulun suunnalta jälleen joulukuussa, mikäli rap-artisti Cheek, Apulannan Sipe tai Maki Kolehmainen ja Kurre Westerlund tavataan kättelemästä Sauli Niinistöä itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Mutta tuskin olivat pikselit ehtineet Paavon iPadin ruudulla kuivua, kun jo ministeri aiheutti uuden skandaalin. Tällä kertaa myöntämällä veikkausvaroja nuorisotyöhön.

Ensimmäisenä havahduttiin siihen, että mokoma lurjus antoi rahaa taiteilijoiden leipää nakertaville Piraattinuorille. Sekunnissa unohtui taannoinen hyvitysmaksuselkkaus – entinen luddiitti-Paavo olikin nyt 1337 h4x0r. Helsingin Sanomat repi aiheesta niin ison otsikon niin kuin kehtasi. Ja Sanoma Oy:ssähän tunnetusti kehdataan.

Heti kintereillä muistettiin, että vielä äskettäin Arhinmäki oli uhannut leikata tukia homofobisilta hihhuliorganisaatioilta. Mutta vielä mitä: Twitter-journalistit äkkäsivät oitis, että sittenkin valtiovalta on kippaamassa kottikärrykaupalla viisisatasia eheyttäjäroistoille.

Ja täsmälleen samaan aikaan toisaalla uskovaiset homonkorjaajat kiristelivät hampaitaan. Arhinmäki oli kuin olikin mennyt leikkaamaan viidenneksen rahoituksesta Opiskelija- ja koululaislähetykseltä.

Fundamentalistit ovat molemmilla puolella samanlaisia. Koetun vääryyden tunteessa mukava lämmitellä. Se on kuin laskisi pakkasella housuihinsa.

Varsinainen jytky oli silti vielä nurkan takana. Iltalehti sen äkkäsi. Paavo Arhinmäki oli ilmiselvästi vetänyt kotiinpäin poliittisten nuorisojärjestöjen tuessaan. Tokihan porvaripuolueet saivat leijonanosan ja partioliike päälle miljoonan, mutta että pioneeritkin!

Järkyttävässä kohuartikkelissa Iltalehti etäännyttää oman aiemman kohu-uutisensa passiivimuotoon ja tivaa, mikä on, kun sama ministeri näin alvariinsa saa rapaa.

Viime viikolla esiin nousi epäilys siitä, suosiiko ministeri Arhinmäki itseään lähellä olevia tahoja. Esille nousivat muun muassa Arhinmäen ystävän ja erityisavustajan valitseminen Veikkauksen hallitukseen sekä kymmenien tuhansien eurojen palkinto vasemmiston vaalikampanjointia tukeneelle levy-yhtiölle.

Tietenkään Iltalehti ei välitä vertailla absoluuttisia rahasummia, joista ilmenee muun muassa se, että SDPL:n tuki on vuodessa tippunut 368 000:sta 347 000 euroon, siis pudotusta on reilut 20 tuhatta. Arhinmäki itse asiassa leikkasi pioneerien tukea.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että useille – myös Iltalehden toimittajalle – pahinta koko veikkausrahanjaossa on 35 000 euron summa Suomen Rullalautaliitolle. Stalinistista pahuutta huokuen Arhinmäki korotti avustustoimikunnan ehdottamaa summaa tonnilla, mikä johti siihen, että mokomien kaduillavetelehtijöiden ja lättähattujen porukka saa vuonna 2012 saman rahan kuin Dragsvik-Wallinin kaudella.

Perussuomalaisille Nuorille Paavo Arhinmäki antoi vain 15 000 euroa, mikä kirvoitti kokonaisen Twitter-päivityksen hallituksen jäsen Teemu Lahtisen näpeistä.

Hommaforumilla veikkausvarojen osoittaminen nuorisotyöhön johti normaalin haukkumakierteen jälkeen mittavaan spekulointiin Suomen historiallisesta roolista Neuvostoliiton osana. Mikä on täysin normaalia.

LISÄYS 9.45:

Äärimmäisessä oikeistossa ajatus poliittisesta nuorisotyöstä herättää närää. Tyypilliseen kaksinaamaiseen populismiin sortuvassa retoriikassa Vihreiden Aleksi Laine, Perussuomalaisten Simon Elo ja Kokoomuksen Anssi Häkkänen vaativat yhteisessä rintamassa nuorisotyön tukemisen sijaan puoluetukea, joka ei liittyisi itse nuorisotyöhön.

Yleisradion tavoittamien vihaisten miesten täydellistä tekopyhyyttä uhkuvassa vaatimuksessa ei tietenkään ole muuta motiivia kuin saada omalle puolueelle enemmän rahaa – ja ennen kaikkea leikata vasemmistolaista rahoitusta niin paljon kuin suinkin. Oman puolueen nuorisotoiminnan lisäämistä tätä lisärahaa varten ei olla valmiita kokeilemaan.

Asiasanat: hallitus, hyvä veli, iltalehti, kulttuuriministeri, nuorisoavustukset, paavo arhinmäki, piraattinuoret, veikkaus
Aihealue: kommentti, politiikka | 4 kommenttia »

Se on baretti, ei baskeri

26. maaliskuuta 2012, kello 12.03 - Jami Järvinen

Lauma aikuisia miehiä hyökkäsi lämminveriravureita vastustavalla Hummaforumilla 15-vuotiaan tytön kimppuun. Asia herätti laajalti pahennusta sekä tietenkin mahdollisen poliisitutkinnan. Elämmehän aikoja, jolloin aikuistenkaan solvaaminen ei ole järin hyvätapaista.

Samalla myös Kaasuputki-blogi sai osan kunniasta, vaikkakin aiheetta. Nimittäin mikäli salakavalan tietovuodon takana olisi ollut barettipäinen siiderirojalistimme, jutussa olisi ollut mukana asianmukaiset ruutukaappaukset.

Lisäys:

Tutkija Anna Mikkola osuvasti muistuttaa sosiaalisen median puolella, että itse asiassa ei ole mitään uutta. Vastaväittäjät haetaan mistä saadaan. Vuonna 2007 FT Jussi Halla-aho päätti paremman tekemisen puutteessa murskata yhdeksäsluokkalaisen nuorukaisen argumentit.

Sanotaan nyt heti alkuun, että ei tietenkään ole kaunista eikä korrektia raadella 35 ikävuoden elämänkokemuksella ja ylemmän korkeakoulututkinnon arvovallalla yhdeksäsluokkalaisen koulupojan tekstiä.

Minkä jälkeen Halla-aho käyttää n. 5 800 merkkiä ilmaistakseen, millä kaikilla tavoilla poikaparka on väärässä. Mitäs syntyi samaan universumiin.

Asiasanat: baretti, baskeri, hommaforum
Aihealue: kommentti, länsimaisen kulttuurin rappio | 5 kommenttia »

Rampa ankka lammikossa

20. maaliskuuta 2012, kello 16.03 - Jami Järvinen

† In memoriam

Puolustusministeri Stefan Erik Wallinin, s. 1967, poliittinen ura löydettiin kuolleena pääministeri Jyrki Kataisen hampaista tiistaina 20. maaliskuuta iltapäivällä. Kuolinajaksi on arvioitu noin 14.30. Ennen menehtymistään Stefan Wallinin poliittinen ura oli käynyt lyhyen, mutta tuskallisen eloonjäämiskamppailun jäätyään keskelle itse aiheutettua kärhämää.

Kuoliniskun lopulliseksi antajaksi ounastellaan presidentti Sauli Niinistöä.

Wallin sai paksuun poliittiseen nahkaansa fataaleja repeämiä jäätyään kiinni niin sanotusta muunnellusta totuudesta kommentoidessaan puolustusvoimain varuskuntaverkoston uudistamista.

Yksikään kansalainen ei odottanut, että Suomen ainoa ruotsinkielinen joukko-osasto, Uudenmaan Prikaati – tuttavallisemmin vain Dragsvik –, olisi lakkautuslistalla. Onhan yleisesti hyväksytty ajatus, että molemmilla kansalliskielillä järjestetty varusmieskoulutus on isänmaalle ja sen puolustukselle parhaaksi. Itse asiassa jopa laki edellyttää sitä. Vain kristillisnationalististen suomalaisuusjihadistien keskuudessa on ajateltu, että kaksi- ja ruotsinkielisten osallistumisessa Suomen itsenäisyyden turvaamiseen on jotain pahaa.

Koska vain poliittisen kentän hullusiivessä voidaan olettaa, että kuuluminen johonkin joukko-osastokiltaan tekee puolustusministerin jääviksi tätä joukko-osastoa koskevissa päätöksissä, Stefan Wallin luultavasti ajatteli asian olevan selvä viimeistään oikeuskanslerin lausunnolla.

Poliittisen uransa kannalta valitettavasti hän ei kuitenkaan huomannut olla koko asiassa avoin, vaan vetäytyi puolustusvoimain selän taakse, mistä hänellä ei ollut mahdollisuutta enää selvitä. Kielipoliittisen aspektin häivyttely ja siitä narahtaminen oli sikälikin turhaa, sillä Dragsvikin varuskunnan säilyttämiselle olisi ollut jopa aidot maanpuolustukselliset perusteet. Tätä mieltä on kapitalistinenkin tiedemies.

Ohjausrooliaan aluksi vähätelleiden väitteidensä takia Wallin joutui kiimaisten fennomaanien ohella myös kaikenlaisten poliittisten opportunistien, Johanna Tukiaisen fanien sekä lopulta verta haistaneiden toimittajien kynsiin.

Stefan Wallinin poliittista uraa jäävät kaipaamaan monet. Ennen kaikkea terve järki, maltillinen keskiluokka ja epäilemättä myös Pentti Oinonen (äär.), jonka täytyy kohta keksiä itselleen uusia viholliskuvia.

Kansalaisia kehotetaan kuitenkin vielä peijaisten keskellä muistamaan yksi asia: koko jupakassa on alusta asti ollut kyse vain ministerin luottamuksesta eikä koskaan mistään kieliriidasta.

Siunaustilaisuus pidetään 21.3.2012 kello 14.30 puolustusministeriössä (Neuvotteluhuone Kaarti, Eteläinen Makasiinikatu 8, Helsinki).

Asiasanat: dragsvik, johanna tukiainen, jyrki katainen, pentti oinonen, perussuomalaiset, puolustusministeri, puolustusvoimat, stefan wallin, uudenmaan prikaati
Aihealue: in memoriam, kommentti, politiikka, uutiset | 19 kommenttia »

Ruhtinaalle ja isänmaalle

16. maaliskuuta 2012, kello 10.03 - Jami Järvinen

Ruotsiin syntyi helmikuussa kruununperillinen, Estelle Silvia Ewa Mary, Itä-Göötanmaan herttuatar. Iloinen perhetapaus sai kansalaiset jopa svealaisvaltakunnan entisissä itäisissä maakunnissa riemuitsemaan vanhan emämaan mukana. Prinsessakakkua! Skumppaa!

Joitakin suomalaisia juhlinta ärsytti tavattomasti. ”Ei voisi vähempää kiinnostaa, hohhoijaa”, he kommentoivat jokaista prinsessauutista jokaisessa mediassa osoittaen täten olevansa monarkiasta kiinnostuneempia kuin Rita Tainola koskaan.

Monarkian vastustaminen yhdistää natseja ja feministejä, taistolaisia ja piraatteja, maalaisliittolaisia ja demareita. Tunne on täysin vaistonvarainen, eihän kellään ole kokemusta itsevaltiuden ajan sääty-yhteiskunnasta. Se melkein riittääkin. Kuvio on kuin antiikin Roomassa: kaikki nykyiset vallankäytön julmuudet oikeutetaan sillä, että myyttisessä menneisyydessä hallinneet kuninkaat olivat vieläkin pahempia. Niin verenhimoista kansallisbolševikkia ei ole nähtykään, etteikö hän kehtaisi väittää Stalinin vain suojelleen ukrainalaisia maanviljelijöitä Romanoveilta.

Objektiivisesti tarkasteltuna monarkia tarjoaa vallankäyttäjille samanlaiset välineet vallan väärinkäyttöön kuin kaikissa muutkin valtiomuodot.

Ajatellaanpa pahinta yksilöön kohdistettua yhteiskunnallista mielivaltaa, vapauden riistämistä. Rapakon takana Yhdysvaltain kaikkeindemokraattisin tasavaltalainen valtiomuoto ei mitenkään estänyt orjatalouden syntyä. Sen sijaan prinsessa Estellen kotimaa, Ruotsi, kielsi orjuuden jo vuonna 1335. Kommunistien ja libertaarien vihaama tsaari onnistui puolestaan lopettamaan orjuuden Venäjällä pari vuotta ennen kuin Abraham Lincoln pääsi toteuttamaan saman Amerikassa.

Tai, aivan suoraan: onko monarkistinen Ruotsi kansalaisoikeuksiensa puolesta huonompi paikka asua kuin Sierra Leonen tasavalta?

Valtio-oppineen keskiluokan ärtymys perintökuninkuutta kohtaan on luonteeltaan akateemista ja sangen periaatteellista. Syystäkin, onhan varjonyrkkeily kuvitteellista sortajaa vastaan kivempaa kuin oikeiden yhteiskunnallisten ongelmien kampittaminen. Mikään ei hivele lommoutunutta itsetuntoa ihanammin kuin hämmästyttävän menestyksellinen taistelu monarkian leviämisen ehkäisemiseksi – samaan aikaan kuin hyvinvointivaltiota mitä tasavaltalaisimmin tuhotaan ympärillä.

Alemmissa yhteiskuntaluokissa monarkia kaivelee kenties enemmän ja syvemmältä. Ei siksi, että kansakoulupohjalta ponnistavassa työväestössä harjoitettaisiin tavallista laadukkaampaa valta-analyysiä, vaan koska kyseessä on populaarikulttuurista ja etenkin televisiosta tuttu ilmiö. Siis päinvastoin kuin akateemisilla antimonarkisteilla, jotka tunnetusti kieltäytyvät omistamasta mokomaa mölytoosaa.

Viihteessä kuninkaalliset näyttäytyvät jonkinlaisena saippuaoopperana eikä etenkään matalimman koulutustason väestössä vaikuta riittävän välineitä, joilla porvariston ja aristokratian välille voitaisiin luoda distinktioita. Rahvas sekoittaa huolettomasti puurot ja vellit. Kaikki herrojen elkeet ja rikkaiden kotkotukset – filosofiset pohdinnat, porvarilliset käytöstavat ja kosmopoliittinen asenne – koetaan yhdeksi torjuntaa herättäväksi vierausmössöksi. Kansallismieliseen juurevuuteensa tai proletaariseen bon sauvage -identiteettinsä takertuvia kirveskommunisteja ja lähiöperussuomalaisia pelottaa tasa-arvoisesti kaikki yläluokkainen.

Hiukan jalostuneempi kuningasvihan muoto riivaa niitä hyvätuloisia palkansaajia ja ensimmäisen polven yrittäjiä, joilla on asemansa puolesta mahdollisuus itsekin vaurastua ja kohota arvostettuun porvariluokkaan. Kuvitellun uhriasemansa ja vanhemmilta perityn alemmuudentuntonsa siivittämänä heitä risoo kuninkaallisista synneistä pahin, joutilaisuus. Suomalaisen maailmankuva ei kestä ansiotta saatua vaurautta ja hyvinvointia.

Tämä ei tietenkään koske perintöomaisuutta. Omalle jälkikasvulleen haluaa keskiluokkakin jättää kaiken mammonan, minkä on onnistunut toisilta riistämään.

Ja tässä tullaan asian ytimeen: Millä tavalla muodollinen valta-asema poikkeaa käytännön vallasta?

Paraatiesimerkki siitä käsitehämäryydestä, joka vallitsee yksityisen ja feodaalisen omistusoikeuden ja tähän omaisuuteen kohdistuvan vallankäytön ympärillä, voisi olla Belgian Kongo – siirtomaa, jonka valtaamisen kuningas Leopold II yksityisenä, jos kohta erittäin vauraana, yrittäjänä pani alulle käyttämällä bulvaaninaan perustamaansa L’Association internationale du Congo -järjestöä ja häikäilemätöntä amerikkalaista tutkimusretkeilijä Henry Stanleytä.

Kuninkaan rahoilla AIC ja Stanley haalivat vaikutusvaltansa piiriin suunnattomia maa-alueita Kongo-joen yläjuoksulla. Järjestön asema Kongon laillisena haltijana tunnustettiin kansainvälisessä Berliinin konferenssissa vuonna 1884. Erityisesti Yhdysvaltain sana painoi vaa’assa. Vain kaksi vuosikymmentä orjuuden lakkauttaneen sisällissodan jälkeen liittotasavallan huolellisesti lobatut poliitikot antoivat perustaa keskiseen Afrikkaan yhden maailmanhistorian kammottavimmista orjatalouksista, Kongon vapaavaltion.

On huomattava, että Leopold II ei hallinnut siirtomaataan kuninkaana, vaan itsevaltaisena kapitalistisena toimitusjohtajana. Juuri sellaisena patruunana, jollaisista tämän päivän konservatiivit sekä vasemmalla että oikealla haaveilevat.

Suomen kuningas

Maassa, jossa kaikki toiminta lopulta perustuu markkinatalouteen, maksajaa kuunnellaan herkällä korvalla. Suomalaisen Sanoma Osakeyhtiön tapainen yhtiö käyttää usealla tasolla vaikutusvaltaa, joka ylittää kevyesti liki minkä tahansa kuningashuoneen vallan.

Tämän kulttuurisen ja taloudellisen vaikutusvallan on alusta asti omistanut pitkälti yksi ainoa perhe. Silti emme kutsu mainittua viestintäkonsernia monarkiaksi.

Useimmat kansalaiset sekä monet demokratian ja vapauden filosofit näkevät omistuksen ja vallan keskittymisessä yhdelle yhtiölle, saati perheelle, vakavan ongelman, mutta eivät sentään rakenteellista vääryyttä. Erilaisten näkyvien ja näkymättömien oikeuksien kasautuminen jollekin porvarissuvulle on vain valistuneen vapautemme sivutuote. Ja eiväthän Erkotkaan mahda mitään raha- ja valtaperinnölleen, eiväthän?

(Mikä poru siitä nousisi, jos mediaimperiumin omistajaperheen sukunimi olisi Bernadotte!)

Sanoman suurimmalla omistajalla, Aatos Erkolla, ei ole lapsia, mutta hänen edesmenneellä sisarellaan oli kaksikin. Esikoinen, vapaaherra Robin Langenskiöld (s. 1946) peri isältään, Lars Langenskiöldiltä, paikan aateliskalenterissa. Äidiltään Patricia Seppälältä, os. Erkko, hän sai osakesalkun, joka tuotti pelkästään osinkoina 7 364 023 euron tulot. Salkun arvoksi arvioidaan reilu neljännesmiljardi euroa.

Kun monarkkeja moititaan siitä, että he ”loisivat verorahoilla”, unohdetaan pari asiaa. Samalla tavalla kansan kukkarolla on keulakuvapresidenttikin. Ja aivan erityisesti perintörikkaat, jotka eivät ole vaurautensa eteen tehneet mitään muuta kuin suvainneet jäädä syntyessään henkiin.

Porvariston äveriäin murto-osa on maamme hyysätyin väkijoukko. Yksin Robin Langenskiöldin tulonmuodostusta Suomen kansa tukee usealla miljoonalla vuosittain. Ensinnäkin alamaiset suovat vapaaherralle edellä mainituista osingoista 30 % puhtaana käteen; pääomavero kannetaan pörssiyhtiön osinkotuloista 70 prosentin mukaan. Jäljellejäävästä summasta pidätetään ensimmäisten 50 000 euron osalta 30 %, lopuista 32 % veroa. Efektiivinen veroprosentti on pyöristettynä 23.

Rahasta ei mene senttiäkään kuntapalveluiden tuottamiseen Langenskiöldin kotikaupungissa Helsingissä.

Sama summa puhtaana ansiotulona olisi saanut Verohallinnon laskurin perusteella prosentikseen 47,5 %, mikäli oletamme Robin Langenskiöldin olevan evankelis-luterilaisen kirkon kuuliainen jäsen ja maksavan kunnallisveronsa asuinkaupunkiinsa.

Työväenliikkeessä on toki aika ajoin esiintynyt pienehköä halua tasata perinnöllisiä luokkaeroja esimerkiksi varallisuus-, perintö- ja lahjaverojen avulla, mutta SDP:nkin vahtivuorolla Suomeen on luotu veroista vapautettua yhteiskuntaluokkaa. Varallisuusvero katosi ensin, sen jälkeen sukufirmoilta yritettiin poistaa perintövero. Jälkimmäinen tavoite on yhä käynnissä.

Vaatimattomana eleenä luokka-aseman periytymisen loiventamiseksi Jyrki Kataisen tulenpunainen bolševikkihallitus lisäsi perintö- ja lahjaveroihin uuden progressioasteen. Tosin lainsäätäjän tai paremminkin äänestäjän käsityskyvystä kertoo paljon se, että täysi 16 %:n vero napsaistaan jo 200 000 euron perinnöistä. Käytännössä siis tavoitteena on ollut ottaa täysi hyöty suurten ikäluokkien kokoamasta omaisuusmassasta, onhan jokaisella keski-ikää lähestyvällä kansalaisella odotettavissa vähintään tuonsuuruinen perintö. Pelkästään sataneliöinen omakotitalo Etelä-Suomessa riittää sysäämään kuolinpesän ylimpään veroluokkaan.

Kevyellä 23 prosentin verotuksellaan diplomiekonomi Langenskiöld on tietyssä mielessä säästänyt 1 845 065 euroa siitä hyvästä, että sen sijaan, että olisi työskennellyt miljooniensa eteen, hän sattui syntymään rikkaan äidin pojaksi.

Mikäli kadunmieheltä kysyttäisiin, häntä luultavasti ärsyttäisi Langenskiöldissä enemmän tämän ruotsinkielinen nimi ja siihen liittyvä aatelisarvo kuin konsanaan miljoonaomaisuus. Vaikka vapaaherraisältään Langenskiöld ei ole saanut perinnökseen edes ensiyön oikeutta.

Todellista vaurautta ei voi verottaa

Robin Langenskiöldin oma esikoispoika ja vapaaherrallisen tittelin perijä, Christoffer, pyörittää perintöä odotellessaan nippua omia yrityksiä. Eikä tässä ole mitään pahaa; hän työllistää liudan kansalaisia. Pääomia toiminnan tueksi on epäilemättä jo kertynyt pienemmistä perintöosuuksista ja lahjoista, mutta tärkein ominaisuus piilee kirjanpidon ulkopuolella. Tietä yrittäjyyteen kauniisti pohjustaa se käytännön tosiseikka, että Erkkojen perijän luottokelpoisuus on ilman muuta tahraton. Pankkiiri, joka ei luotottaisi Sanoma Oy:n pääperijää, olisi pian entinen pankkiiri.

Langenskiöldien toiminnassa ei loukata kenenkään oikeuksia. Selvästikään ihmiset eivät mellakoi kaduilla perintöjä vastaan. Yleisesti ajatellaan, että onneksi Erkkojen jättiläismäinen omaisuus sattui osumaan näinkin hyviin käsiin. Ettei kukaan huithapeli törsännyt suvun vaurautta uhkapeleihin tai päihteisiin.

Kuinka kävisi, jos Patricia Seppälän kuolinpesä olisi jaettu proletaareille? Mitä vuonna 1994 ansiosidonnaiselta peruspäivärahoille pudonnut vuosaarelaishitsari tekisi, jos hänelle ojennettaisiin yllättäen 260 miljoonan euron arvosta osakkeita? Jo Piia-Noora Kauppi aikanaan sen osoitti, että on kansantaloudenkin kannalta parempi antaa paljon rahaa rikkaalle kuin köyhälle. Vain se, joka on rikkauteen syntynyt, osaa suhtautua rikkauteen normaalina olotilana.

Vauraus synnyttää säädyn, josta ei hevillä pois pudota. Mahdollisuus peritä valtavia omaisuusmassoja verraten pienellä – omaisuuden tuottoa pienemmällä – verolla saa aikaan sen, että maahan muodostuu pysyvä yläluokka, jolla on luovuttamattomat valtaoikeudet. Edes perustuslakivaliokunta ei voi vaikuttaa asiaan.

Aateluus velvoittaa, sanotaan, mutta vielä enemmän rikkaus. Vanhan rahan sukuperintöön kuuluu aina myös aineettomia osa-alueita. Kuten se, että lapset eivät juurikaan voi itse valita ammattejaan tai että jokainen suorittaa akateemisen loppututkinnon. Miespuoliset miljonäärit ovat lähes aina myös suorittaneet reserviupseerikoulun varusmiespalveluksensa aikana. Rikkaiden lapsista tulee yhtä takuuvarmasti johtajia kuin köyhien lapsista johdettavia.

Toki vuosittain muutama miljoonaperijä saa erioikeuden ryhtyä tutkijafilosofiksi tai boheemiksi taiteilijaksi – molemmat ammatteja, joissa muhkeista osingoista ei todellakaan ole harmia. Kun pelko toimeentulon menettämisestä ei ole toiminnan esteenä, on helppo olla tuottelias myös näillä aloilla.

Mahdollisuus ja velvollisuus ylempään koulutukseen sekä saavutuksiin noin yleensä parantaa luonnollisesti entisestään taloudellisesti riippumattoman yläluokan yhteiskunnallisia asemia. Vaikka kyseessä ei ole mitenkään yksiselitteisesti nollasummapeli, jokainen syntymärikas myös jossain määrin estää uusien jäsenten pääsyn eliittikerhoon.

Luokkajako on kaiken aikaa ollut pysyvää.

Ruhtinaalle ja isänmaalle

(Langenskiöldien tunnuslause)

Ei, kukaan ei halua syyttää Langenskiöldin sukua yhtään mistään. Tai vahingoittaa millään tavalla Sanoma Oy:tä. Päinvastoin – työkeikkoja otetaan vastaan (yhteystiedot saa päätoimittajalta).

Ruotsin, Suomen ja Venäjän valtakuntia ansiokkaasti palvelleet Lankiset ovat olemassaolollaan tehneet tästä pohjoisesta maailmankolkasta aivan ilmeisesti paremman paikan elää meille kaikille. Vapaaherra Robin Langenskiöldin isoisä oli kirurgi, hänen isoisänsä johti Ruotsin valtionpankkia ja suku pursuaa monenlaista valtioneuvosta, kenraalia, senaattoria ja muuta ylintä virkamiehistöä. Suomen kansa on paljosta velkaa eteville lapsilleen.

Tässä kysymys on monarkiasta.

Suomen tasavalta on presidentinvirka poislukien perustuslaillinen monarkia. Säädyt, siis vallan periytyminen rahan ja luokka-aseman mukana, on hyväksytty jokseenkin kivuttomasti. Suomessa on jopa olemassa vahvat jäänteet kuningasvallan aikaisesta virka-aatelista kaikkine neuvoksineen. Maassa on Ritarihuone, korkeasti oppineita heraldikkoja ja sukututkijoita sekä Matti Klinge.

Äskettäisissä presidentinvaaleissa otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa uusi perustuslaki, jossa valtionpäämiehen asemaa oli entisestäänkin heikennetty.

Tasavallan presidentillä on edelleen hallussaan muutamia valtaoikeuksia, tärkeimpänä nimitysoikeus. Presidentti voi nimittää vastoin eduskunnan pankkivaltuuston esittelyä vaikka hevosensa Suomen Pankin pääjohtajaksi, mikäli humma sattuu täyttämään melko ylimalkaiset, jos kohta hiljattain täsmennetyt kelpoisuusvaatimukset.

Mutta on olemassa laaja konsensus siitä, että näitä oikeuksia tulisi edelleen karsia. Ulkopolitiikan johtaminen, puolustusvoimain ylipäällikkyys sekä loputkin ylimpien virkamiesten nimitysoikeuksista pitäisi jossain vaiheessa siirtää valtioneuvostolle tai eduskunnalle – ja jättää presidentille ehkä vain muodollinen asema näissä kysymyksissä, jos sitäkään.

Laajoja valtaoikeuksia säästellen käyttänyt presidentti Mauno Koivisto harmitteli itse kesken vaaliväännön, ettei suora kansanvaali korkeine äänestysprosentteineen enää ole varsinaisesti suhteessa siihen, mistä vaaleissa äänestetään. Sauli Niinistö valittiin kaikkien aikojen suurimmalla äänimäärällä johtamaan kauppavaltuuskuntia ja myöntämään kunniamerkkejä.

Iskevä keino ratkaista jatkuva vallanjako-ongelma on rohkein mielin lakkauttaa presidentin tehtävä tykkänään ja perustaa Suomeen monarkia. Ajatus ei ole niin etäinen kuin kuvitella saattaa, sillä asiaa on tietyssä mielessä jopa pohdittu. Valtionpään asema etenkin ulkopolitiikassa on nimittäin ongelmallinen kaikissa EU-jäsenmaissa.

Ruotsin kuningaskunnan tapaan valtion muodollinen päämies olisi perintöruhtinas, jonka rooli varsinaisissa johtotehtävissä olisi rajattu täysin seremonialliseksi. Monet presidentille nyt kuuluvat tehtävät ja oikeudet voisi siirtää luottamushenkilöille, jotka eivät muuten oikein keksi palkkiotaan vastaavaa tekemistä.

Parhaimpana esimerkkinä eduskunnan puhemies, jolle on Paavo Lipposen ajoista asti yritetty luoda edes jonkintasoista arvovaltaa jopa panssaroidulla virka-autolla. Tässä olisi opin haun paikka Ruotsista: kun länsinaapurin valtiosääntöä uudistettiin 1970-luvulla, liuta kuninkaallisia tehtäviä – muiden muassa hallituksen muodostamisen johtaminen – siirrettiin puhemiehelle.

Monarkki

Kuten edellä on useaan otteeseen sanottu, muodollisen valta-aseman periytyminen ei poikkea millään tavalla jo nyt olemassa olevasta käytännöstä, jossa todellinen valta omaisuuden, perhesiteiden ja yläluokkaisen asenteen muodossa joka tapauksessa on perinnöllistä.

Voidakseen vastustaa perinnöllistä kuninkuutta pitäisi vastustaa myös perinnöllistä rikkautta. Jos toinen kelpaa, miksei toinenkin?

Itse asiassa kuningaskuntana Suomi olisi hiukan nykyistä toimivampi valtio, koska valtioelinten suhteet olisivat viimeinkin selvät. Nihkeily valtionpäämiehen, pääministerin ja eduskunnan ulkopoliittisista rooleista jäisi pois.

Valtiolliset seremoniat, kuten itsenäisyyspäivän vastaanotto, saisivat astetta ylevämmän luonteen kruunupäineen. Monarkin vienninedistämismatkat olisivat huomattavasti näyttävämpiä kuin presidentin. Kuningas – tai kuningatar – kun on syntymästään asti tehtäväänsä koulutettu yksilö, jolle julkisuus ja siinä oleminen ovat luonnollinen olotila.

Suomen talous kääntyisi välittömään nousuun, kun kaikki sadattuhannet Guggenheim-risteilyturistit tulvisivat Helsinkiin ihailemaan Kuninkaanlinnan vahdinvaihtoa tai räpsimään valokuvia seksikkäistä kruununperillisistä.

Lisäksi kuningas voisi elvyttää Ritarihuoneen ja aloittaa brittiläiseen tyyliin ansioituneiden kansalaisten palkitsemisen ritarinarvoilla. Juorulehdet saisivat palstoilleen muitakin kuin Suurimpia pudottajia ja Miss isoäiti -finalisteja. Suhdejuorut maamme vanhasta ja nousukasaatelista täyttäisivät kokonaisia viikonvaihdejulkaisuja.

Kuninkaan syntymäpäivä olisi kansallinen vapaapäivä.

Ja kansanvallasta ei tingittäisi lainkaan – eihän poliittisten ryhmien tavoittelema vallaton keulakuvapresidentti nytkään millään muotoa edistäisi kansanvaltaisuutta, vaan pikemminkin sumuttaisi herkkäuskoisia äänestäjiä kuvittelemaan, että he elävät demokratiassa.

Onhan kyseessä maa, jossa pääministeri on valittu pahimmillaan pikapäätöksellä Suomen Keskustan puoluehallituksessa.

Enää jäljelle jää kysymys kuninkaan valinnasta. Aivan kuka tahansa tangomarkkinavoittaja kun tähän ei käy. Kuninkaan tulee olla kuninkaan jälkeläinen tai ainakin sellaiseksi adoptoitu – tai Jumalan valitsema, kuten voittamaton sotasankari tai harvinaisen häikäilemätön valehtelija.

Tässä Ruotsi, Suomen entinen emämaa ja ikuisesti intiimein kumppani, voisi mielihyvin tulla avuksemme.

Kruununprinsessa Victorian alaisuudessa voisivat kaksi pohjoismaata muodostaa personaaliunionin, mutta ottaen huomioon Suomen sotahullun historian on epätodennäköistä, että kukaan suostuisi tällaiseen järjestelyyn. Valitettavasti itsenäisyydestä on pidettävä kiinni vaikka kuinka nimellisesti, koska veteraanit.

Vickanin sijaan kääntyköön katse siis pikkuveljeen. Prinssi Carl Philip on osoittautunut tunnolliseksi mieheksi, joka ottaa edustustehtävänsä vakavasti – päinvastoin kuin New Yorkissa liihotteleva bileprinsessa Madeleine. Suomen valtio voisi kutsua nuorukaisen hallitsijakseen aivan niin kuin Ruotsi hänen maineikkaan esi-isänsä, Ranskan marsalkka Jean Bernadotten.

Suomen kuningas Carl Philip, miten olisi?

Asiasanat: aateliskalenteri, aatos erkko, aristokratia, bolševikit, carl philip, estelle, jean bernadotte, kaarle xiv juhana, keskustan puoluehallitus, kuningas, langenskiöld, leopold ii, madeleine, matti klinge, monarkia, patricia seppälä, presidentti, prinsessakakku, proletariaatti, ritarihuone, robin langenskiöld, sanoma, tasavalta, victoria
Aihealue: kommentti | 4 kommenttia »

Sosiaalinen media

23. helmikuuta 2012, kello 04.02 - Jami Järvinen

Renessanssista lähtien eurooppalaista yhteiskuntaa ovat rakentaneet yksityinen yritteliäisyys ja sen pönkittämä tarve itsemääräämisoikeuteen. Kun talous liberalisoitiin, ihmisen vapauttaminen oli jo oven takana. Feodalismin kahleet katkottiin ja Amerikan sekä Ranskan vallankumouksissa muotoiltiin moderni järjestys, jossa vapaa markkinatalous ja länsimainen demokratia kulkevat käsi kädessä. Molemmat ovat itseohjautuvia järjestelmiä, joissa erilaisten yksilöiden ja kansanryhmien muodostamat vastinparit haastavat toisensa kauniissa, vankan dialektisessa prosessissa. Markkinoilla ovat yritykset ja kuluttajat, demokratiassa puolueet ja äänestäjät. Kaikkia yhdistää halu toteuttaa itseään vapaasti.

Valtio- ja kauppatieteissä oletetaan, että tämä vuorovaikutus toteutuu yksinkertaisesti molemminpuolisen itsekkyyden kautta: kuluttaja haluaa nautintoa, kauppias haluaa voittoa ja kumpikin saa haluamansa vapailla markkinoilla. Tätä on liberalismi. Yhdistettynä talouden puitteita säätelevään virheettömään demokratiaan tuloksena on moraalisesti tahraton länsimainen oikeusvaltio.

Yhteiskunnassamme puolueet sen enempää kuin yrityksetkään eivät voi pakottaa kansalaisia tyytymään epämukavuuksiin. Nämä reagoivat lompakoillaan tahi äänestyslipuillaan. He tyrmäävät kehnot tarjoukset ja tukevat hyviä. Valintojensa perusteena kuluttaja-äänestäjät käyttävät utilitaristista järkeään: he arvioivat hinta-laatu-suhdetta tai puntaroivat vaaliohjelmaa ja molemmissa tapauksissa suhteuttavat päätöksen omaan elämäntilanteeseensa.

Näin markkinoiden näkymätön käsi jauhaa hyvinvointia ja maailmanhengen tahdonilmaus toteutuu kansanvallassa. Smith ja Hegel myhäilevät synteesin eleganssille sfääriensä kirkkaudessa.

Kommunismin hapattamat 1900-luvun frankfurtilaisfilosofit ovat kuitenkin varauksellisia. Rationaalisen kuluttaja-äänestäjän ideaa ei yksikään ajattelija toki tohdi epäillä, mutta päätöksentekoon vaaditaan myös informaatiota. Tässä tapauksessa se on puutteellista – viestinnän häiriöiden takia vaurioitunutta. Jokainen tietoteoreetikko ymmärtää, että virheellinen viestintä aiheuttaa virheelliset premissit, joista seuraa kumuloituvasti virheellinen deduktio.

Informaatiohäiriöistä suurin ja tärkein on tietenkin valtiollinen sensuuri. Toinen on tiedon monopolisointi ja yleensäkin perinteisen joukkoviestinnän yksisuuntaisuus. Näiden lisäksi on olemassa kaikissa suurissa byrokratioissa sekä yksityisellä että julkisella puolella esiintyvä rikkinäisen puhelimen ongelma.

Vajavaisen tiedon vuoksi oikeusvaltio on yhtäkkiä epäoikeusvaltio sortaessaan alimpien luokkien kansalaisia tai tykkänään oikeudettomia ihmisiä, joiden pääsyä tietoon tahattomasti tai suorastaan tarkoituksella rajoitetaan ja jotka toisaalta eivät pääse itse tuottamaan tietosisältöjä.

Niinpä ei tarvitse olla Pekka Himanenkaan oivaltaakseen, että arabikevät ynnä Occupy Wall Street ovat muuttaneet kaiken.

Twitter, Facebook ja nettikeskustelut ovat paikanneet talouden ja politiikan tärkeimmän ongelman: informaatioaukot. Sosiaalinen media tekee sen, mihin Kansanradio ei kyennyt – se tavoittaa kaikki täydellisessä, sensuroimattomassa vertaisverkossa. Se syöttää informaatiota joka taholle. Liberalistiset vallankumousliikkeet saadaan viimeinkin päätökseensä, kun talouskriisejä ja kansan tahtoa vastustavia poliittisia päätöksiä aiheuttanut viestinnän kitka – etenkin alhaalta ylöspäin suuntautuvassa kommunikaatiossa – on poistettu Facebook-vaseliinilla.

2010-luvulla kansalaisyhteiskunnan kolme perustoimijaa ovat hedelmällisessä yhteistyössä. Yritykset tuottavat, poliitikot lupaavat ja kansalaiset osallistuvat.

* * *

Vuonna 2011 – kansannousujen ja jytkyn keskellä – suomalainen pikaruokafranchise Hesburger lanseerasi nettikampanjan, jossa kansalaiset saivat itse suunnitella ja äänestää mieluisinta hampurilaiskomboa.

Syntyi demokratian, vapaan markkinatalouden ja sosiaalisen median yhteenliittymä, joka osoitti vastaansanomattomasti, miten niin sanottu Twitter-demokratia toteutuu Suomessa.

Vastedes muistettakoon, että aina, kun joku pitää innoittuneen puheenvuoron uuden median ja kansalaisvaikuttamisen ällistyttävästä muutoksesta ja siitä, kuinka se sysää kaiken tieltään, puhutaan yhden megakalorin hampurilaisesta, jossa on ”muhkea megasämpylä, 2 kotimaista naudanjauhelihapihviä, kurkkumajoneesia, BBQ-kastiketta, ketsuppia, salaattia, cheddarjuustoa, sipulikuutioita, pekonia ja sipulirenkaita” ja jonka nimi on Megamättö.

Ai, niin, ja siis Suomen Julian Assange on Juho Kuismin. Onnea myös hänet kouluttaneelle Riihimäen ammattioppilaitokselle.

Asiasanat: arabikevät, facebook, hesburger, megamättö, sosiaalinen media, twitter
Aihealue: kommentti, länsimaisen kulttuurin rappio | Ei kommentteja »

Mitäs kuoli, oma vika

31. tammikuuta 2012, kello 21.01 - Jami Järvinen

Oulussa menehtyi tiettävästi somalialaistaustainen mies pudottuaan kuudennen kerroksen ikkunasta. Poliisi tutkii asiaa toistaiseksi ilman ääneenlausuttuja epäilyksiä suuntaan tai toiseen. Jutussa on joka tapauksessa vahva peruste epäillä rikosta. Kuolleen nuorukaisen asuntoon oli poliisin mukaan ollut pyrkimässä kolme ihmistä, joita luonnehditaan ilman etnisiä lisämääritteitä ”suomalaisiksi”. Tässä kaikki julkisuuteen tihkuneet tiedot.

Kuten eräästä tamperelaispizzeriasta muistamme, uutisoinnin niukkuus ei ole mikään este Suomen johtavalle rasistifoorumille. Johtopäätökset tehdään täysin siltä pohjalta, että ”hyvä kun kuoli” ja ”varmasti oli oma vika”.

Mainitussa Tampereen pizzeriapalossa syylliseksi osoittautui lopulta vakuutuspetosta suunnitellut yrittäjä, joka sattumoisin ei ollut Väinön kansaa ja Kalevan heimoa. Homma-keskustelussa oli siis arvattu oikein – Päivi Lipposen erehtyessä omassa veikkauksessaan. Tosin hommalaisten vastaus oli totta vain puoliksi, sillä jostain syystä he saivat päähänsä, että tuhopoltto olisi jotenkin sidoksissa maahanmuuttopolitiikkaan.

Ehkä vanhaa asiaa pitää vielä täsmentää. Hommalaisille seuraava virke on täydellisesti ylivoimainen, mutta muut ymmärtänevät: vakuutuspetos ei ole millään tavalla sidoksissa tekijänsä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan, ei edes silloin, kun rikos johtaa kuolemantapauksiin.

Pizzeriapalon tapauksessa hommalaiset päätyivät omalaatuisella tavalla hurraamaan suomalaisuhreille – olivathan nämä onnettomat nyt maahanmuuttokritiikin sankarivainajia. Suomen Sisun Tampereen osaston historian suurin tragedia lieneekin, ettei ravintolapalon uhreilta jäänyt järjestön käyttöön Blutfahnea, jonka perässä marssia.

Kyllä, natsikortti.

Tässä ohessa muutamia valikoituja kuvakaappauksia Hommaforumin keskustelusta Oulun kuolemantapauksesta. Tällä kertaa siis uhri oli sattumalta toisenvärinen ja siten ei niinkään kansallismielisen liikkeen marttyyri kuin hyvä alku.

(Kuvat voi klikata isommaksi.)

Jokainen voi aivan kiihkotta puntaroida laajaa keskustelua, jossa vittuillaan kuolleelle ja hänen etniselle taustalleen sekä riemuitaan täysin avoimesti siitä, että Suomessa on yksi tummaihoinen vähemmän. Mikäli keskustelu edustaa forumistien valtavirtaa – kuten vaikuttaisi, ovathan kyseessä tuhansien viestien keskusteluveteraanit eikä vastalauseita näy – voidaan sanoa aivan suoraan, että suomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” lopullinen tavoite on joidenkin ihmisten hävittäminen maasta – tuhoamalla, jos ei muuten – tyystin ihonvärin, kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

Tässähän ei sinänsä ole mitään tavattoman pöyristyttävää. Mielipiteitä ovat äärimmäisetkin mielipiteet ja niitä saa esittää, jos on selkärankaa seistä sanojensa takana. Siksi, mikäli he olisivat rehellisiä ihmisiä, hommalaiset voisivat tulla ulos kaapeistaan ja tunnustaa vihaavansa/pelkäävänsä lähimmäisiään pelkän ihonvärin tai uskonnon perusteella. Sen jälkeen keskustelu olisi avointa. Rasisteja voitaisiin auttaa heidän kivuliaassa sopeutumisprosessissaan ja maahanmuuttopolitiikassa päästäisiin pohtimaan todellisia ongelmia maahanmuuttokritiikin varjolla heitettyjen olkinukkeargumenttien sijaan.

Kuolleesta oululaisnuorukaisesta me kukaan emme tiedä mitään muuta kuin vanhempien kansallisuuden, syntymäajan ja kuolintavan. Kuka tai ketkä ikinä ovatkaan vastuussa hänen varhaisesta kuolemastaan, sitä ei tiedetä. Kuten ei sitäkään, oliko miehenalku sekaantunut johonkin rikolliseen vai oliko hän vain viaton uhri.

Sen sijaan siitä on valitettavat todisteet, että Hommaforum ennätti ensimmäisten joukossa korkkaamaan väkivaltaisen kuoleman kunniaksi proverbiaalisen skumppapullon.

Asiasanat: hommaforum, natsikortti, oulu, proverbiaalinen skumppapullo, somalit, tampere
Aihealue: kommentti, uutiset | 16 kommenttia »

Kansanäänestys?

30. tammikuuta 2012, kello 10.01 - Jami Järvinen

Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi, että Timo Soinin lupsakka presidentinvaalikampanja oli liiankin leppoisa. Infamöösistä jytkystä on hämäräperäisen tutkimuksen mukaan haihtunut puolet. Oikeistojohtajien keskuudessa ovatkin puoluesihteerit jo läpsineet yläfemmoja. Kunnallisvaaleihin on kuukausitolkulla aikaa ja trendi on selvä: Kokoomus ja Keskusta purjehtivat navakassa myötätuulessa kohti vaalivoittoa eikä demareillakaan liene hätää. Kaikki pääsevät rohmuamaan itselleen osansa hajoavasta persukannatuksesta.

Ja Vihreät – no, he tietävät joka tapauksessa kuittaavansa 2–3 prosenttiyksikön kannatusnousun Pekka Haaviston piikkiin, kävi mitä kävi.

Muutamissa ryhmissä on siis vallalla ylimielistä, rahvasta täydellisesti halveksivaa ”vastajytkyn” henkeä. Oletetaan, että voidaan tehdä mitä huvittaa. Ainoa haastaja on hajoamassa omiin kriiseihinsä, joten mitäpä hätää tässä. Jos nyt vaikka jossain Loimaalla tai Sievissä menisikin karismaattisen kylänpäällikön imussa läpi valtuustosalillinen persuja, niin väliäkö tuolla. Kunhan Helsinki pysyy Kokoomuksella ja tämän kahdella kilpakosijalla, SDP:llä ja Vihreillä.

Niin, Helsinki. Miksi aina puhutaan Helsingistä eikä vaikkapa Tuusniemestä tai Muoniosta, kyselevät suivaantuneet reunasuomalaiset. Katsotaan lukuja. Lappilaisen Muonion arvioidut verotulot ovat 7,5 miljoonaa euroa, pohjoissavolaisen Tuusniemen 6,9 miljoonaa. Helsingin verotulojen arvioidaan vuonna 2012 olevan yli 2,75 miljardia euroa. Yksi Helsinki siis vastaa karkeasti 370 Muoniota tai hiukan alle neljääsataa Tuusnientä. Kyllä, siitä on keskusteltava toistonkin uhalla.

Pääkaupungilla on erityisenä vitsauksenaan se, että koko stadi on Kansallisen Kokoomuksen pysyvä läänitys. Sellaista kataklysmiä ei ole nähtykään, etteivätkö töölöläismummot rämpisi aamuyhdeksältä lähimmälle äänestyspaikalle raapustamaan kotitalousopettajan virheettömällä käsialallaan suosimansa kokoomusehdokkaan numeroa.

Kaikkien muiden puolueiden täytyy sentään joka vaalikaudella ansaita äänestäjänsä uudelleen.

Siksi on kiehtovaa, jos kohta iljettävää, seurata, millaisella kiireellä Helsingin kolmen suuren valtuustoryhmissä yritetään runnoa läpi galaktista huijausta, Katajanokan Guggenheim-museota. Aivan kuin oletettaisiin, että mikäli helsinkiläisiä viilataan linssiin jo kevättalvella, he eivät ehkä muista asiaa syksyllä.

Muutamaan kertaan tässäkin blogissa esitellyssä taidegalleriassa on kyse hankkeesta, jonka pohjahinta on 180 miljoonaa euroa. Kustannukset tulevat ilman muuta paisumaan tästä, sen pitäisi olla sanomattakin selvää. Vai ovatko Guggenheim-lobbarit valmiit panttaamaan omat asunto-osakkeensa sen puolesta, ettei budjetti ylity?

Projekti, joka jo itsessään on melko epäilyttävä, muuttuu keskellä taantumaa silkaksi ylimieliseksi ihmisvihaksi. Ei budjettia voi toisaalta leikata ja toisaalta räjäyttää. Tosin tämän huomaaminen on populismia eli väärin.

Muutamat sarkasmiinsa tukehtuvat sinivihreät ovat pidelleet ketunhäntää kainalossa kysyessään, eikö juuri tällainen massiivirakentaminen olisi toivottua keynesiläistä, ”vasemmistolaista” elvytyspolitiikkaa. Heille on sanottava, että mikäli verorahoilla heidän mielestään on yhtäkkiä niin suotavaa tehdä interventioita markkinatalouteen, toimittakoon sittenkin suurimman hyödyn perusteella. Voidaan aivan aiheellisesti kysyä, olisiko Guggenheim edes elvytyssyistä kovinkaan korkealla julkisen kuluttamisen toivelistalla.

Jos Helsingillä sattuisi olemaan 180 miljoonaa euroa ylimääräistä nyt ja epämääräisiä miljoonia jaettavaksi seuraavien 20 vuoden aikana kulttuurille, miksi se pitäisi työntää yhteen taloon ja sitä mielensä mukaan käyttävälle ulkomaiselle säätiölle? Yhä, jos puoletkaan koko potista – jota siis ei ole olemassa – käytettäisiin ihan oikeaan taiteentukemiseen Helsingissä, kaupunki ällistyttäisi jo muutamassa vuodessa koko maailmaa.

Kuten sanottua, tolkutonta kiirehtimistä Guggenheim-hankkeessa pidetään yllä, koska projekti halutaan allekirjoittaa nyt – juuri kun kansalaiset ovat sokaistuneita presidentinvaaleista ja suopealla mielellä korruptoituneimpiakin poliitikkoja kohtaan. Mitä julkisempaa keskustelu on ja mitä lähemmäksi kunnallisvaaleja mennään, sitä enemmän myös demokraattisesti valitut luottamushenkilöt joutuvat pohtimaan omaa vastuutaan eli valtuustopaikkansa uusimista. Ja sehän ei olisi ollenkaan kivaa, siis painetaan kaasua.

On kuitenkin olemassa vaikuttamisväylä, jolla voidaan varmasti estää hulluuden leviäminen: kunnallisaloite Helsingin kaupungille. Lyhyesti:

Me allekirjoittaneet äänestysoikeutetut helsinkiläiset esitämme, että Helsingin kaupunginvaltuusto järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen Guggenheim-museohankkeen toteuttamisesta verovaroin.

Tarkemmin asiasta kerrotaan Pörrö Sahlbergin, viikkiläisen vihreän, sanoin hanketta varten perustetussa blogissa:

Tavoitteena on kerätä 25 000 allekirjoitusta. Tavoite on pähkähullu ja realistinen, molempia samanaikaisesti. Uskon, että kuukaudessa on mahdollista kerätä tarpeeksi nimiä, jotta kunnallinen neuvoa-antava kansanäänestys on pakko ottaa käsittelyyn.

Kysymys on lopultakin siitä, miten asiat halutaan hoitaa. On olemassa perinteinen, suomettunut konsensuspolitiikka, jossa valikoitujen eturyhmien edustajat sopivat keskenään asiat, pakottavat luottamushenkilöt ryhmäkurilla kannattamaan valmisteltua päätöstä ja välttävät viimeiseen asti julkista keskustelua. Tätä linjaa kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä yllättävän useat liberaalipoliitikot kannattavat.

Mutta on myös olemassa länsimaisen, avoimuuteen ja vapaaseen mielipiteenvaihtoon perustuvan julkisen valmistelun tie, jossa äänestäjille ja täysivaltaisille kansalaisille aivan oikeasti perustellaan, miksi heidän myönteinen kantansa olisi välttämätön. Tätä puolta edustavia ihmisiä ovat mm. Berndt Arellin tapaiset kulttuurivaikuttajat nimitelleet milloin stalinisteiksi, milloin persujunteiksi.

Kansanäänestys Guggenheimista -sivun faniksi on suositeltavaa liittyä heti, vaikkei itse olisikaan helsinkiläinen. Riittää, että on Facebookissa. | Kansanäänestys Guggenheimista (Facebook)
Blogi aiheesta ohjeineen ja linkkeineen. | Kansanäänestys Guggenheimista (Blogspot)
Into-kustannuksen Guggenheim-pamfletti julkistetaan ma 30.1. klo 13.00 Pressiklubilla Helsingin päärautatieasemalla. | Guggenheimin varjossa

Asiasanat: berndt arell, guggenheim, janne gallen-kallela-sirén, jussi pajunen, jytky, kansanäänestys, pekka haavisto, perussuomalaiset, pörrö sahlberg, vhreät
Aihealue: kommentti, kulttuuri, politiikka | 6 kommenttia »

Valtiomies

26. tammikuuta 2012, kello 02.01 - Jami Järvinen

Tämä blogimerkintä on kirjoitettu monella tavalla painavan valokuvateoksen alla. Kookkaassa, seinälle ripustetussa kuvassa kaksi vanhaa miestä istuu nurmikentän laidalla, pensaiden juurella. Toinen synkkänä, toinen seestyneesti hymyillen. Kuva on otettu elokuun lopussa vuonna 1970 kansalaissodan uhrien muistomerkin paljastustilaisuudessa. Alakuloisella miehellä on sylissään rullalle kääritty punalippu.

Ehkä he olivat olleet mukana 52 vuotta aiemmin. Ehkä he olivat olleet vankileireillä. Molempien katseessa on todistusvoimaa. Mietteliästä surua, joka syntyy muistamisesta. Vapautunutta iloa, jonka voi kokea vain antamalla anteeksi. Tunnelma on pyhä, loukkauksien ja ivan ulottumattomissa.

Valokuva oli vielä vuosi sitten osa Helsingin kaupunginmuseon Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyä. Kun näyttely Hakasalmen huvilassa purettiin, vedoksia ei varastoitu minnekään, vaan ne huutokaupattiin Vailla vakinaista asuntoa ry:n toiminnan hyväksi. Kuvat etenkin leikkivistä lapsista myytiin parhaimmillaan yli 600 euron kappalehintaan.

Kaksi punapapparaista puistossa sai vain yhden kilpahuudon ja myytiin kuudellakympillä. Asunnottomat eivät siis erityisemmin hyötyneet verisestä sisällissodastamme.

Kuva ei ole lainkaan katkera tai edes uhmakas, vaikka se on otettu keskellä ristiriitaisia tunteita tilanteessa, jossa työväenpuolueet yhdessä keskustaryhmän kanssa ovat kärsineet vaalitappion nelivuotisen valtansa päätteeksi. Vuoden 1970 vaaleissa vennamolaiset, kokoomuslaiset ja kristilliset ottivat railakkaat hirmuvoitot. Kypäräpapit varastivat hetken aikaa kansanrintamalla lainassa olleen tasavallan takaisin itselleen. Vaan eduskuntia tulee ja menee – olkoon niin. Nyt on syyskesä ja sisällissodan hävinnyt osapuoli on kokoontunut Taka-Töölöön saamaan tunnustusta, joka on luonteeltaan aivan erityistä. Nyt kyse on uuden sukupolven aidosta huomionosoituksesta. Sisällissodan veteraanien, molempien osapuolten, lastenlapset kertovat veistotaiteen keinoin, että he muistavat.

Viikko ennen muistomerkin paljastamista on Turussa järjestetty ensimmäinen Ruisrock.

Koko vuosikymmenen vaihde on hurjan muutosvoimainen. Vasemmistoliberaalit aatteet kukoistavat käytännön teoissa. Vuotta aiemmin keskiolut päästetään yleiseen myyntiin ja abortit laillistetaan, vuotta myöhemmin, 1971, homoseksuaalisuus poistetaan rikoslaista.

Vuonna 1971 Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen aktiivinen jäsen ynnä työntekijä, Paavo Lipponen, täyttää kolmekymmentä. Kuin pyöreitä vuosiaan kunnioittaakseen hän valmistuu myös maisteriksi. Niin järjestötyössään kuin opinnoissaan hän on erikoistunut ulkopolitiikkaan ja kansainvälisiin asioihin. Hänessä on paloa suuriin tehtäviin. Suuri on mies itsekin. Oikea köriläs.

30-vuotias Paavo Lipponen näyttää rujonkomealta. Hän on kaikkia muita kaksi päänmittaa pidempi. Lisäksi jatkuva urheilu on kasvattanut leveän vartalon täyteen lihaksia. Hoikkaa Lipposesta ei voi tehdä kukaan tai mikään. Hän on liian iso mihinkään rooliin. Silti vie vielä neljännesvuosisadan paisuttaa tuimasta nuorukaisesta koko Suomen tuntema valtiomies.

Roikuttuaan puolueen tarjoamissa erilaisissa pätkä- ja hanttihommissa vara-Manu pääsi viimein vuonna 1983 eduskuntaan. Huippusuositun Mauno Koiviston karismasta oli siis tarttunut hitunen poliittiseen sihteeriinsäkin. Kannettu vesi valitettavasti ei pysy kaivossa: Lipponen menetti mandaattinsa muitta mutkitta neljä vuotta myöhemmin.

Kun Suomea alettiin pörssiromahdusvuonna 1987 ajaa ”hallittuun rakennemuutokseen” ja lamaan, Lipponen oli 46-vuotias tuntemattomuus, pelkkä yhden kauden kansanedustaja, työtön ja toimeton mies, jolla oli aikuinen tytär, vaatimaton CV ja kovin vähän tulevaisuutta.

Täyttäessään 50 vuotta Lipponen aloitti vaivalloisen nousunsa tähtiin. Hän pääsi takaisin eduskuntaan, mutta vain todetakseen, että SDP on kriisissä. Porvarihallituksen epäsuosio olisi nostanut demareita, mutta puolueen puheenjohtajan, Ulf Sundqvistin, juppi-imago ei lamakansalaisiin iskenyt. Etenkin, kun ilmeni, että Sundqvist oli itse yksi talouskriisin syyllisistä. Duunarit eivät pankkikeinottelijan puoluetta äänestäisi.

Puolueella oli vuonna 1993 väärentämätön morkkis. Uffe oli huudettu puoluejohtoon typerässä ylimääräisessä paniikkikokouksessa vuonna 1991 – änkyttävä Pertti Paasio oli tulkittu liian seksittömäksi. Nyt ei vaihtoehtoja ollut. Sundqvist erosi ja Lipponen asettui ehdolle. Hänet valittiin lopulta hurjalla äänimäärällä puheenjohtajaksi ja kahta vuotta myöhemmin vaalivoittajaksi.

Outojen koalitiohallitustensa pääministerinä Lipponen oli kaikkien kansanryhmien vihaama ja pelkäämä. Työnantajaliitoille Lipponen oli liian ay-henkinen, vihreille liian teollisuusmyönteinen, työväenpuolueille liian länsimielinen. Syvin raivo Paavo Lipposta kohtaan kypsyi lähimpänä SDP:n vallan ydintä, Helsingin Hakaniemeä. Punavihreälle nuorisolle vanha pääministeri oli Nato-puheineen ja uusliberalistisine uudistushaluineen liian – oikeistolainen. Pahaksi onneksi viha oli myös molemminpuolista, sillä Paavo Lipposessa on ominaisuus, joka kenessä tahansa toisessa huippupoliitikossa olisi täysin väärä: hän suhtautuu tekemisiinsä vakavasti ja kiukustuu epäasialliseksi kokemastaan arvostelusta nopeammin kuin niin kookkaasta miehestä uskoisi.

Kun Lipponen politiikanteon jälkeen otti vastaan toimeksiannon venäläis-saksalaiselta kaasuputkiyhtiöltä, se oli olevinaan jonkinlainen mitä mä sanoin -naula sosiaalidemokratian arkkuun. Edes Suvi-Anne Siimeksen uramuutosta vasemmistojohtajasta lääketeollisuuslobbariksi ei kritisoitu yhtä jyrkin sanankääntein.

Se on jäänyt huomaamatta, että Paavo Lipposta ei kukaan kehtaisi epäillä vaikkapa korruptiosta. Hän oli ja on ikuinen idealisti, jolle aate – mikä se ikinä onkaan – menee muun edelle. Siksi hän on puolueen uskollinen työmyyrä, joka herkeämättä kamppailee sen puolesta, että sosiaalidemokraatit olisivat jokaisessa asiassa ensimmäinen ja paras. Kun hän vitsaili hitaan puhetapansa takia olevansa ”kuin Mooses”, hän luotti hiukan liikaa yleisönsä raamatuntuntemukseen ja sivuutti tärkeimmän: hän todellakin tietää olevansa se, joka johdattaa Israelin lapset Luvattuun maahan.

Vuonna 1993 Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen piti SDP:n XXXVI puoluekokouksessa puheenvuoron, jossa hän kertoi mielipiteensä Paavo Lipposesta:

Tässä vaiheessa voi todeta, että ne ominaisuudet, joihin viittasin – uskollisuus, kunniallisuus, rehellisyys, aatteellisuus, kansainvälisyys, kansainvälisen solidaarisuuden arvostaminen – ovat kaikki ominaisuuksia, joissa Paavo Lipponen on kunnostautunut poikkeuksellisella tavalla SDP:ssä. Häntä ei valta ole koskaan turmellut. Vara-Manusta hän saattoi siirtyä työttömyyteen ja alkaa omaehtoisen poliittisen uran. Vallan turmelemista pahimmillaan oli se, kun sinipunahallituksen jäsenet nimittivät toisiaan korkeisiin pakaste- ja muihin virkoihin, varmistivat asemiaan, vaikka tosiasiassa olivat esteellisiä toisiaan nimittämään. Julkiseen valtaan ei valita henkilöitä ajamaan omaa etua vaan yhteistä etua. Uskon, että tämä seikka on ollut keskeisesti vieraannuttamassa kansalaisia poliittisesta toiminnasta.

Korpisen puheenvuorossa on häivähdys ironiaa. Paavo Lipponen on poikkeuksellinen uskollinen, kunniallinen, rehellinen, aatteellinen, kansainvälinen ja kansainvälisesti solidaarinen – SDP:n riveissä. Silti, liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin, Lipposessa on edelleen jotain samaa. Hän on liian intohimoinen ollakseen pokerinaamainen peluri.

Vanha työväenpuolue kärsi kovan tappion eduskuntavaaleissa 2007. Toisen romahdus tuli 2011. Kevään jytkyvaaleissa enää kourallinen äänestäjiä piti SDP:tä Perussuomalaisisten edellä. Viesti oli selvä eikä siihen auttanut, vaikka puolue turvautui 1990-luvun alun kaltaiseen idioottireaktioon ja vaihtoi puheenjohtajan simpsakamman näköiseen. Kansakunta oli näet täynnä inhoa sosiaalidemokraatteja kohtaan.

Viisaimmatkin poliittiset kommentoijat ilkkuivat puheenjohtaja Jutta Urpilaisen verkkosukkakuvaa ikään kuin henkilön sosiaalidemokraattisuus antaisi luvan harjoittaa inhottavinta sovinismia. Viimeisetkin vahingonilon sulut älymystössä räjähtivät auki, kun libertarismiin ja Mariaansa hullaantunut Mikael Jungner valittiin messiaanisen hurmoksen saattelemana puoluesihteeriksi.

Omalla tahollaan Timo Soinin ei ollut vaikea saada pahamaineista ja -tapaista Matti Putkosta rinnalleen houkuttelemaan työläisiä hylkäämään demarit ja liittymään herravihaliikkeeseensä.

Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta tuli vitsi. Vieläpä hiukan huono sellainen.

Entinen puheenjohtaja oli jo näyttävästi jäänyt syrjään päivänpolitiikasta niin kuin ruhtinailla on tapana tehdä, kun häntä pyydettiin SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuodelle 2012. Suostuessaan Paavo Lipponen on taatusti tiennyt, että hänellä ei ole mahdollisuuksia. Sauli Niinistö oli liian suosittu ja aivan erityisesti ylivoimainen vanhan aisaparinsa rinnalla.

Miksi Paavo Lipponen suostui vanhoilla päivillään julkiseen nöyryytykseen? Koska puolue ja aate velvoittivat. Lipponen lähti pystypäin sotaan. Hän oli liikkeella omalla, koko ikänsä rakentamallaan kansainvälisellä agendallaan, jota oli yrittänyt opettaa SDP:lle ja myöhemmin Suomelle ja jopa Euroopalle. Hän saattoi houkkamaisesti elätellä pientä toivoa päästä keskustelemaankin teemoistaan, opastamaan vielä kerran perussuomalaisuuteen eksynyttä laumaansa. Mielipidetutkimukset osoittivat totaalista tappiota. Osoittakoot!

Vasemmistoliitolle, kristillisille, jopa RKP:lle vaalit olivat mahdollisuus. Suomessa ei vasemmistolaista presidenttiä valita, koska jokainen äänestäjä on kolmannen polven sotainvalidi ja jollakin etäisellä tavalla se on Paavo Arhinmäen syy. On siis tilaisuus kampanjoida vapaasti ja innostaa ihmisiä kunnallisvaaleihin.

Demariehdokkaalla tätä vapautta ei ole. Suomessa on kolmekymmentä vuotta ollut SDP:n presidentti. Tätä odotushorisonttia vasten kenen tahansa kampanja oli näissä vaaleissa tuomittu menemään pieleen. Maineensa takia puolue ei voi nimetä huumoriehdokasta, vaan raskassarjalaisia. Mutta alle viidentoista prosentin kannatusta keräävä demari tulee ensimmäiseltä kierrokselta ulos huomattavasti pienempänä kuin oli vaaleihin ryhtyessään. Alle seitsemän prosentin demari on jo poliittinen ruumis.

Yksikään SDP:n nuori tai keski-ikäinen kyky ei ollut valmis vaarantamaan tulevaisuuttaan. Puolue voi näyttää cityvihreän silmissä elävältä fossiililta tai muuten vain hassulta, mutta se on yhä mahti, jota ei käy sivuuttaminen. Se on iso ja voi kasvaa isommaksi. Sen puitteissa on liikaa menetettävää. Tarvittiin siis kipeästi joku, joka kapuaa rinkiin varmana häviäjänä ja suostuu pelotta ottamaan turpiinsa. Joku, joka uhrautuu puolueen takia.

Tämä henkilö oli Paavo Lipponen, Suomen viimeinen valtiomies.

Kirjoittaja äänesti Paavo Arhinmäkeä ensimmäisellä kierroksella.

Asiasanat: 1918, kaupunginmuseo, mauno koivisto, paavo lipponen, pekka korpinen, sdp, sisällissota, sosiaalidemokraatit, valokuvat
Aihealue: kommentti, politiikka | 4 kommenttia »

Kaasuputki

Elämää Zeitgeistissa

Tähän asti
Sattuma-artikkeli
Klikkaa!
Kolme viimeisintä
Kaasuputki @ Twitter & Facebook
follow me on Twitter

Kaasuputki on toteutettu WordPressilla

Artikkelit (RSS) / kommentit (RSS).

Arkisto ‘kommentti’ -aihealueelle

Onhan se ulkomaalaisvastainen

Alumiinifoliossa on kaksi puolta

Helena Erosen blogi

Tässä vetoamme auktoriteettiin

Nitistitte sitten poliittisen satiirin siinä samalla

Lisää asiasta

Suomen kuningas

Todellista vaurautta ei voi verottaa

Ruhtinaalle ja isänmaalle

Monarkki

Tähän asti

Sattuma-artikkeli

Kolme viimeisintä

Kaasuputki @ Twitter & Facebook