Edellisessä osassa Emil muisteli kohtaamistaan kauniin Teijansa kanssa, kun yhtäkkiä ulkoa kuului koputus.

2. luku

”Teija, sinäkö se olet?” Emil hätkähti. Hän tunsi miehuutensa paisuvan vaativasti vasten sepaluksen nappeja.

Kiireesti hän riensi akkunalle ja rapsutti kurkistusaukon ohutta lasia kuorruttavaan jääkerrokseen. Kaamoksen synkentämässä illassa ei näkynyt mitään, valoton taivas ja lumipeitteinen metsä sulautuivat yhdeksi mustuudeksi.

”Emil!” kuului vaimea kuiskaus ikkunan alta. Pieni liekki syttyi. Emil tunnisti Teijan kasvot nopeasti katoavassa tulitikun raapaisussa.

”Hetki pieni”, Emil kuiskasi ja ryhtyi hivuttamaan kiinni jäätynyttä ikkunaa selälleen. Lasiruudut helähtelivät äänekkäästi. Oli ihme ja ehkä Kaitselmuksen tahto, ettei pastori Skog havahtunut poikansa rymistelyyn.

”Minä jäädyn”, Teija vaikeroi odottaessaan, että ylkänsä saisi pelastettua hänet hyytävästä talvipakkasesta sisälle Uusi-Pappilan lämpimään kamariin. ”Pakenin pelkässä yöpaidassa ja duffelitakissa Terovaaran isäntää. Hän… Hän…”

Teijan vuodatus sortui itkuun.

”Kestä, kestä!” Emil yllytti. Ajatuksissaan hän rukoili: ”Rakas Jumala, älä anna hänen palelluttaa sieviä varpaitaan.”

Viimein kehys antoi periksi ja ikkuna aukesi rämähtäen. Emil kumartui ulos ja tarttui alhaalla odottavaa Teijaa kainaloista. Monivuotinen työskentely maatilalla ja isänmaallinen hiihtoharrastus olivat tehneet nuorukaisesta vahvan miehen eikä yhden tytöntyllerön tempaiseminen lumihangesta ollut konsti eikä mikään. Teijan rinnat painautuivat vasten Emilin lihaksikasta vartaloa.

Veri kiehui Emilin sisikunnassa. Hän kantoi hypotermian runteleman kaunottaren vuoteelleen. Hän hieroi rakkaansa jäseniä ja suuteli kiivaasti Teijan sinisiksi paleltuneita huulia.

”Odota hetki!” nuorukainen huudahti. Hän sulki ikkunan, ruokki kakluunin hiipuvaa liekkiä uusilla polttopuilla ja pudotti yhdellä sulavalla liikkeellä yltään sarkapukunsa.

”Lämmitän sinua vartalollani”, Emil kuiskasi. ”Otetaanpa tämä duffeli nyt pois.”

Jatkuu…