Keskiviikkona 16.5.2012

Artikkelit asiasanalla ‘suomi’

Mannerheimin ratsuväen täisauna

28. helmikuuta 2010, kello 16.02 - Jami Järvinen

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Nyt oli asia niin, että Suomen armeijassa oli esiintynyt muutamia pilkkukuumetapauksia, hirvittävä tauti, jos pääsee leviämään. Sen torjunnassa on täiden tappaminen ratkaiseva asia, ja meillä se hoidettiin täisaunoilla. Marski seurasi tilannetta hyvin tarkasti ja piti lääkäreitä lujilla. Oli siis luonnollista, että hän tästä asiasta tuli puhelleeksi Hitlerin lääkärille Frankille, upealle sadanyhdeksänkymmenen sentin SS-tyypille, joka hänkin myöhemmin ammuttiin. Tämä Frank sanoi, että Saksassa on keksitty loistava keino. Jos huovat laitetaan hevosenkarvasta niin täit eivät viihdy, jos huopia on tarpeeksi, niin ne kuolevat. Mihin Marski sanoi:

– Siitäpä nähdään, ettei ratsuväki ole menettänyt merkitystään.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Suomi on uusi maailmanmestari

28. helmikuuta 2010, kello 06.02 - Jami Järvinen

Adolf Ehrnroothin ansiosta Suomi voitti talvisodan. Kuva: Puolustusvoimat

Sisupuukko on jaettu suomalaisille urheilusankareille vuodesta 1994. Järkyttävä perinne alkoi Lillehammerin olympialaisissa, kun talvisota oli juuri täyttänyt 55 vuotta. Kuka tahansa ajatteleva ihminen saisi paiseita pelkästä nimestäkin, mutta toisaalta nyt puhutaan Suomen olympiakomiteasta ja lajiliitoista, ei varsinaisesti Homo sapiensista. Suomalaisille opetettiin samoihin aikoihin pari muutakin uutta yhdyssanaa, kuten ”roskapankki” ja ”leipäjono”.

Lama-aika saa aina aikaan jotain omituisia uusfennomaanisia galvaanireaktioita kansakunnan kollektiivisella iholla. Valtiovalta niitä mielellään ruokkii, sillä turvapaikanhakijoita pahoinpitelevät pitkäaikaistyöttömät ovat poissa pahanteosta.

Myös Vancouverin olympialaisten pistesijakahvilla on taas lykätty pisusuukot muutaman ressukan kouraan. Kunniakkaita yrityksiä on kehuttu ja edessä häämöttäviä koitoksia kiritetty. Koska Adolf Ehrnrooth on kuollut, urheilupomojen on ollut tyytyminen vain Tarja Haloseen. Presidentti toivotti ”tsemppiä”. Valtionpäämiestason paijausta otti vastaan etenkin Juhana-herttuan vaakunaleijonan mukaan nimetty lätkätiimi.

Miksi? No, talvisodan hengessä taistelevaa leijonamiehistöä on tietysti yllytetty voittamaan pronssia Slovakian maajoukkueelta. Ja mikä, ettei.

Itse asiassa talviolympialaiset ovat menneet kautta linjan pronssimitalien loisteessa. Vain yksi urheilija on saanut kultaa – nimittäin Virpi Kuitunen, joka on kultansa kanssa viettänyt eräänkin herkän hetken Whistlerin tummassa yössä.

Tuoreen uutisen mukaan Virpi on jo heittänyt pois haaveensa uusista arvokisoista ja Sotšin hiihtokullista. Edessä on ura Jarin kanssa perustetussa yrityksessä, joka valmentaa hobitteja kamppailussa örkkejä vastaan.

Mutta ensin Slovakia-ottelu. Panoksena se himmein mitali, joka toki on moraalinen pääpalkinto. Suomellahan on pitkät perinteet voitoiksi tulkituista tappioista.

Saa nähdä, kuinka äijien käy.

(Tämä teksti on kirjoitettu kesken Suomi–Slovakia-ottelun. Tilanne on toisen erän jälkeen 1–3. Slovakia karkasi kahden maalin johtoon alivoimalla, kuinkas muuten.)

UPDATE (7.18): Suomi saavutti kuin saavuttikin pronssimitalin. Ei tyylipisteitä.

Mannerheim ja Lucullus

21. helmikuuta 2010, kello 23.02 - Jami Järvinen

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Ruotsin perintöprinssi Gustaf Adolf, joka myöhemmin surullisella tavalla kuoli Kastrupin lento-onnettomuudessa, kävi vuonna 1943 tuomassa Marskille Ruotsin Miekkaritariston suurristin. Herroille oli varmaankin hauska juttutunti, sillä prinssi oli intohimoinen ratsastaja. Prinssistä näyttää kaikille muillekin jääneen perin miellyttävä muisto.

Kerrotaan, että Marski oli huolissaan prinssille tarjottavasta päivällisestä: mahtuisiko kaikki käydä niin kuin hänen oma arvonsa ja vieraan arvo vaati? Eversti Bruncrona oli sanonut huolehtivansa, ja kaikki oli sujunut aivan parhaan jälkeen, ruoat ja juomat ja tarjoilu olivat olleet juuri niin kuin piti. Marski oli ollut erinomaisen tyytyväinen ja kysynyt Bruncronalta, kuinka kaikki saattoikin onnistua niin mainiosti, mihin eversti oli vastannut, että sotamies Sejase oli valvonut koko ruljanssin ja johtanut sitä kulissien takaa. Marski oli käskenyt sotamies Senjasen luokseen, kiittänyt häntä ja korottanut seuraavassa päiväkäskyssä vänrikiksi.

Oikea teko, sillä Luculluskin, joka oli historian parhaita sotapäälliköitä, piti onnistuneita päivällisiä vaikeampana asiana kuin taistelukentällä saavutettua voittoa.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Suomen kuningaskunta

16. helmikuuta 2010, kello 16.02 - Jami Järvinen

Eikö vain tämäkin nuorukainen mielellään kävisi tositoimiin uusine varusteineen? Kuva: Puolustusvoimat / Juhani Kandell

Rosa Meriläinen tutkailee Suomen presidenttiä Vihreän langan blogissaan. Kirjailijalla sellaiseen on toki oikeus, vaikka hiukan vaikuttaa, että Taxellin komitean sormeileminen on vain tekosyy. Vihreille asiantuntijoille ominaiseen tyyliin Meriläinen näet käyttää leijonanosan tekstistään vain haukkuakseen mahdollisimman inhottavasti kaikkia näkemiään vasemmistopoliitikkoja (miksiköhän, muuten?).  Mutta tekstin loppusuoralla sentään päästään asiaan. Rosa Meriläinen päätyy samaan johtopäätökseen kuin Kaasuputki-blogin betaversiossa jo lokakuussa uumoiltiin.

Suomesta on tehtävä monarkia.

Meriläisen ehdotus personaaliunionista lienee fiskaalisesti tehokkaampi kuin omilla verotuloilla ylläpidetty kruunupää, sillä jäisihän tuolloin kuningashuoneen ylläpito tukholmalaisten päänvaivaksi. Mutta entä itsenäisyys, kulttuuri, henkinen hyvinvointi ja Suomen voitokas armeija? Missä on isänmaallisuus?

Palautetaanpa siis mieleen, mitä lokakuussa kirjoitettiin:

Suomalainen oikeisto inhoaa kahta asiaa yli muiden: sosialismia ja rauhaa. Kaikki, mukaan lukien maahanmuutto ja femininismi, ovat vain näiden penteleiden sivutuotteita. Sotaa on janottu esimerkiksi Nato-jäsenyyden siivellä, mihin myös sosialismin saattaisi haudata.

Presidentti Tarja Halonen on jo jonkin aikaa edustanut Nato-vastaista rauhanasiaa. Siksi hänellä on vannoutuneita vihamiehiä vallankin kokoomuslaisten riveissä. Halos-inho naamioidaan yleensä vaatimukseksi presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Kimmo Sasi ei ole koskaan jättänyt ainoastakaan puheestaan pois catomaista ceterum censeo -lisäystä: ”Presidentin valtaoikeudet ovat jäänne suomettuneisuuden ajalta.”

Ennätyksellisessä epäsuosiossa vellova SDP on lähtenyt mukaan leikkiin. Puolueessa ei ole ainuttakaan varteenotettavaa presidenttiehdokasta varastossa, joten torjuakseen kokoomuslaisten diktatuurin hekin kiirehtivät poistamaan seuraavalta valtionpäämieheltä luvan mihinkään muuhun kuin pönöttämiseen toisten valtionpäämiesten hautajaisissa.

Itse asiassa kaikki eduskuntapuolueet ovat hämmästyttävän yksimielisiä presidentti-instituution romuttamisesta. Ja tämä avaa täysin uuden mahdollisuuden, johon ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen tulisi tarttua kaksin käsin.

Ilman vahvaa presidenttiä, näet, Suomi voisi saavuttaa kaksi kokoomuslaisten ikivanhaa tavoitetta. Viimeinkin.

1. Kuningas

Täysin vallatonta seremoniapresidenttiä ei kaipaa pirukaan. Toisaalta maa tarvitsee keulakuvan, jonkin likaisen päivänpolitiikan ja ennen kaikkea inhan sosialismin yläpuolella olevan hahmon. Kokoomuksella oli jo aikoinaan ratkaisu, joka jäi toteutamatta. Suomesta pitää tehdä kuningaskunta.

Kuninkuuden eräs periaate on sen tuonpuoleinen ulottuvuus. Kansa ei voi valita kuningasta. Hänellä on oltava jumalallinen suosio joko suurten tekojen, historian pyhittämän sukupuun tai hallitsevan kuninkaan suorittaman adoption kautta. Kun Norjan kuningaskunta perustettiin, sinne kutsuttiin hallitsija Oldenburgien Tanskasta. Entä Suomi?

Ruotsissa, jolla on Suomen kanssa tuhatvuotinen historia, olisi joutilas mies: Carl Philip Bernadotte. Suomen valtio voisi juhlallisesti pyytää hänet johtamaan maatamme, maailman toista virallisesti ruotsinkielistä kansakuntaa.

Carl Philip saisi siis määrärahan, palatsin, ritarikuntien suurmestariuden, Ritarihuoneen avaimet ja oikeuden kutsua silmäätekeviä tanssiaisiin joka joulukuun 6:ntena. Voisiko hän kieltäytyä? Suomi on yksi planeetan rikkaimmista maista. Mikäli kuningaskandidaatti empisi, hänelle voisi siirtää kannustimeksi joko suoraan tai säätiöitynä joidenkin miljardien eurojen salkun kansallisvarallisuutta. Lisäksi Carl Philip johtaisi Suomen armeijaa, asia johon palaamme myöhemmin, ja pönkittäisi yhteiskuntarauhaa palauttamalla säädyt ja jakamalla arvonimiä ansioituneille kansalaisille.

Lama kaatuisi jo yksin siihen, kun suomalainen ja skandinaavinen juorulehdistö saisi nokittavakseen kokonaisen uuden hovin ja aristokratian. Helsingin yöelämässä pörräisi vapaaherroja, kreivittäriä ja sellaisiksi pyrkiviä. Pois joutavat tusinajulkkikset, tilalle aitoa kimallusta!

Kuninkuuden etuja olisi myös lapsesta asti jatkunut koulutus vaativaan edustustehtävään. Poliitikot ja järjestöihmiset kiinnittävät enemmän huomiota lakipykäliin kuin markkinointiin.

2. Suur-Suomi

Marsalkka Montgomeryn laatimien sodankäynnin sääntöjen ensimmäinen pykälä on: ”Älä hyökkää Venäjälle”. Tätä virhettä ei pidä Suomen tehdä. Sen sijaan Suomella on etelänaapurissaan sotilaallinen tyhjiö.

Viro on Naton jäsenmaa, mutta käytännössä puolustuskyvytön. Venäjän hyökkäys Viroon saattaisi johtaa, etenkin Puolan taholta, Nato-vetoiseen interventioon. Mutta Suomi – se on puolueeton, rauhantahtoinen maa, joka siirtäisi joukkojaan etelänaapuriin vain siellä olevien suomalaisten ja Suomeen paenneen virolaishallituksen pyynnöstä.

Ruotsin prinssi Suomen kuninkaaksi kutsuttuna, Suomen armeijan ylipäällikkönä, takaisi mahdollisessa konfliktissa Suomelle Ruotsin sotilaallisen tai vähintään taloudellisen ja diplomaattisen tuen. Tätä ei pidä väheksyä etenkään Itämeren piirissä, missä ruotsalaisilla on jokunen kana kynimättä useimpien naapurimaiden kanssa.

Jos ja kun Viron vapautussodalle haettaisiin vielä ymmärrystä Venäjältä mm. lupaamalla uusia neuvotteluita Viron itärajasta ja Viron venäläisten oikeuksista, Suomella olisi operaatiolleen niin vahva alueellinen tuki, ettei Yhdysvallatkaan sitä horjuttaisi. Pienen Viron tapauksessa kovinkaan moni Nato-maa ei katsoisi tilannetta muutenkaan 5. artiklan arvoiseksi.

Epäilemättä lyhyeksi jäävän, voitokkaan sodan valloitetut alueet voisi kaikeksi vakuudeksi liittää Suomen kuninkaan perintömaihin. Tämän lupauksen jälkeen tuskin olisi suunnaton ihme, mikäli Viro-offensiivia tukisi jokunen laivue svealaisia hävittäjälentokoneita, sukellusveneitä ja muita tarpeellisia laitteita.

Virosta Suomi saisi viljavan ja luontevasti suomalaistettavan eteläisen maakunnan. Sotasankareita voisi palkita arvonimin, joista toki Virumaan suurherttua olisi itseoikeutetusti kruununperijän titteli. Eri hautausmaat Suomessa, Ruotsissa ja ex-Virossa saisivat respektiiviset sankarivainajansa. Veteraanijärjestöt voisivat jälleen kerätä rahaa hyvällä syyllä. Viron urhea kansakunta saisi sosiaaliturvan.

Ja suomalaiset nettinatsit pääsisivät viimeinkin tekemään sen, mistä ovat kaikki nämä masentavat rauhan vuodet haaveilleet: kuolemaan isänmaansa puolesta.

Mannerheim menettää muistinsa

14. helmikuuta 2010, kello 18.02 - Jami Järvinen

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Kerran aamiaispöydässä istuttaessa Marski rupesi kertomaan Venäjän-Japanin sodasta. Yleensä hän muisti tavattoman hyvin kaikki nimet, laivat ja niin poispäin, mutta sinä päivänä hän oli väsynyt ja suuttui ja oli oikein vihainen, kun ei muistanut, kuka oli ollut sen ja sen panssarilaivan päällikkönä. Hän kysyi majuri Enckelliltä, kuka se oli ollut. Majuri Enckell vastasi, että se oli ollut amiraali Se ja se ja että hänen esikuntapäällikkönsä nimi oli Se ja se.

– En ole kysynyt, kuka hänen esikuntapäällikkönsä oli, tiuskaisi Marski.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Mannerheimin sutkaus

7. helmikuuta 2010, kello 22.02 - Jami Järvinen

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Ollessaan 30-luvulla puolustusneuvoston puheenjohtajana Mannerheim antautui tavanomaisella tarmollaan asemansa vaatimiin tehtäviin. Hän tunsi elävästi vastuun kaikesta ja seurasi tarkoin armeijan jokaista yksityiskohtaa. Eräs herra oli lähetetty Helsinkiin suorittamaan jotakin armeijaa koskevaa tehtävää, mutta kuluttikin aikansa joutavuuksissa ja huvitteluissa naisten parissa. Muutamien kuukausien jälkeen tuli esitellyksi Mannerheimille ja sanoi:

– Mikä vahinko, että olen ollut täällä niin kauan kohtaamatta Teitä!

– Me emme kai liiku samoissa piireissä, vai kuinka? vastasi Mannerheim tyvenesti.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Valtiopäivittelyä

4. helmikuuta 2010, kello 17.02 - Jami Järvinen

Kalterit ovat edelleen liian harvassa. Kuva: Vesa Lindqvist / Eduskunta

Valtiopäivät avattiin jälleen. Kansanedustajat palasivat jouluvapailtaan kuuntelemaan, mitä tasavallan presidentti ja kuningas halusivat heille sanoa. Kurkistus pidettyihin puheenvuoroihin muistuttaa omalla masentavalla tavallaan, miksi eduskuntatyö ei suorastaan kilpaile ihan-minkä-tahansa kanssa tv-katsojan mielenkiinnosta.

Tarja Halonen ei ole vielä saavuttanut aivan kuolematonta mainetta järisyttävänä reetorina – eikä tämä puhe tule muuttamaan tilannetta. Laskevalla nuotilla pudotellut viisaudet kuulostavat liiaksi koulussa annetuilta ulkolukutehtäviltä. Puheen terävät kärjet haudataan kapulakieleen. Kun tavallinen kuolevainen sanoisi, että keskellä lamaa ja työttömyyttä on sadistista julmuutta riistää ihmisiltä perusturva ja pakottaa heidät elämään Pyhän Hengen varassa, Halonen muotoilee asian näin:

Yksittäisten ihmisten halu muutoksiin ei korkean työttömyyden aikana ole suuri. Siksi on tarpeen, että luodaan luottamusta sosiaaliturvan riittävyyteen ja siihen, että yhteiskunnan tuki todella auttaa vaikeiden aikojen yli. Tulevaisuus vaatii kestäviä sosiaalipoliittisia ratkaisuja sekä työelämän sisältöjen kehittämistä.

Onko kukaan muistanut kertoa Haloselle, että talvisotakortti on jo pelattu? No, riittäähän näistä 105 kunnian päivästä puhuttavaa. Vaikka tämä lienee ensimmäinen kerta, kun talvisodan henki ja kestävä kehitys pääsevät samaan kontekstiin. Jonkun pitäisi kai kertoa tästä uudesta tammikuun kihlauksesta myös työmarkkinajärjestöille, etenkin työntekijäpuolella.

Keskellä talvisotaa, 70 vuotta sitten solmittiin työmarkkinajärjestöjen ”tammikuun kihlaus”. Se oli signaali ulkopuoliselle maailmalle Suomen kansan yhtenäisyydestä. Samalla se loi myös pohjaa vuosikymmeniä jatkuneelle sopimusyhteistyölle. Sopiminen on mahdollistanut hyvinvoinnin vakaan ja pitkäjänteisen kehittämisen. Sitä tarvitaan edelleen ihmisen ja luonnon kestävän kehityksen turvaamiseksi tässä globaalissa maailmassa. Sopimisen muodot voivat muuttua, mutta luottamuksen säilyminen edellyttää yhteiskunnan päättäjien ja eri osapuolten yhteistä tahtoa ja toimia.

Puhetaidolliset helmet ovat muualla puheessa. Presidentti Halonen on innokas kuvataiteilija, mutta runotkaan eivät ole hänelle tuntemattomia. Näin siteerataan työministeri Anni Sinnemäen nuoruudentuotantoa:

Valitettavasti aseellisiakin konflikteja on jatkuvasti olemassa. Nämä konfliktit ovat muuttuneet entistä monimutkaisemmiksi ja siten vaikeammiksi hallita.

Muuten, muistakaa jatkossa, rouva Tasavallan Presidentti, te ette – todellakaan ette – voi aloittaa mitään virkettä sanoilla ”globalisoituvassa maailmassa”.

873 sanaa myöhemmin päästään asiaan:

Julistan vuoden 2010 valtiopäivät avatuiksi.

Kiitosta vain, siis.

Jos kohta Tarja Halosen puheen rattaissa oli jokunen kapula, ei Sauli Niinistökään aivan luonteva ole. Kuningas Sauli vaikuttaa Yle Areenan välittämän kuvan mukaan kärsivän jostakin, arvatenkin kankkusesta. Ehkäpä siksi puhemiehen vastausoratoriossa on aimo annos messiaanisia sävyjä.

Kansallisen yhteistyön osalta palaatte hetkeksi talvisodan tunnelmiin. Totta on, että Suomi kuuluu sotien jälkeen maailman parhaiten menestyneisiin maihin. Ulkonaisia edellytyksiä siihen on ollut niukanlaisesti niin maan väkimäärään, sijaintiin, kieleen tai vaikkapa luonnonvaroihin nähden. Ellei siis ole ollut materiaa, on ollut henkeä. Mitä enemmän vaikeuksia on ollut, sen paremmin niistä on yhteishengellä ja -vastuulla selvitty.

Tällaisten verbaalisten kultahippujen ansiosta Niinistöä pidetään yleisesti Suomen viisaimpana miehenä. Eikä ihme, ajatuksessahan piilee koko joukko zeniläistä filosofiaa. Vain barbaarit nojaavat materiaan. Suomalaiset ovat onneksi keskittyneet kansalliseen meditaatioon.

Jos Tarja Haloselle talvisota merkitsee ilmastonmuutoksen torjumista (missä kieltämättä on semanttisesti oma pistämätön logiikkansa), Sauli Niinistölle talvisota on lastentekoa:

Pääministerimme on, aivan aiheellisesti, kaivannut lisää lapsia syntyväksi. On kestämätön ristiriita, jos samaan aikaan päästämme yhden ikäluokan verran lapsia syrjäytymään. Ei kaveriakaan jätetty, miten voisi lapsen jättää?

Voi vain arvailla, käväisikö Jenni Haukion hartioilla puheen näillä kohdin tahaton puistatusrefleksi. Kameramies ei hennonut taltioida nuorikon kasvoja, kun kansakunnan isä ja isoisä vihjasi aikeistaan ruveta pukkaamaan jo toista sarjaa maailmaan.

Lopuksi on pohdittava vakavissaan, onko tämä lupaus vai uhkaus:

Ojensitte yhteistyön käden. Me, täällä, tartumme siihen.

Mannerheimin miniatyyri

31. tammikuuta 2010, kello 22.01 - Jami Järvinen

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Mainitulla Englannin-matkalla [vuonna 1936] ohjelmaan kuuluivat Englannin hallituksen viralliset päivälliset. Kaksi päivää ennen niitä [Mannerheim] astui adjutanttinsa huoneeseen ja sanoi:

– Huomaan, että minun täytyy olla frakissa ja miniatyyrikunniamerkit rinnassa, mutta minulta puuttuu miniatyyrina Suomen Punaisen Ristin kultainen mitali. Mitä minä teen? Enhän voi mennä päivällisille. Sehän on mahdotonta! Eikä sitä mistään voi enää kahdessa päivässä hankkia.

Adjutantti kehoitti häntä suhtautumaan asiaan rauhallisesti ja sähkötti Helsinkiin Tillanderin kultasepänliikkeeseen. Merkki tuli lentopostissa, ja Marski saattoi mennä päivällisille.

Tätä tapausta ei ehkä kuitenkaan sovi panna pelkän turhantarkkuuden tiliin, sillä yhtenä selityksenä saattaa olla sekin, että merkin unohtaminen merkitsisi epähienotunteisuutta sen antajaa kohtaan.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Haudassa on aikaa keskustella

27. tammikuuta 2010, kello 20.01 - Jami Järvinen

Kuva: KT/Henna Aaltonen

Jarkko Tontti pohtii Vihreän Langan blogissaan, voisiko Suomi kasvaa kahvilakulttuuristaan kuuluisaksi sekulaariksi kansalaisyhteiskunnaksi. No, miksipä ei. Ja jos ei koko Suomi, niin Mikonkadun ja Aleksanterinkadun risteys nyt ainakin.

Siis jos Luoja suo.

Sallittakoon nyt teologiselle diletantillekin oikeus pohtia samaa kysymystä. Faktoissa saattaa olla onnahtelua ja johtopäätökset kumpuavat suoraan lauseiden välistä, mutta silti: Onko Suomella mitään keinoa olla sekulaari keskusteluyhteiskunta?

Tontti ei peittele iloaan siitä, että kirkoksi kutsutusta julkisyhteisöstä erotaan rivakkaan tahtiin. Oikeassahan hän onkin, ettei kirkosta eroaminen ole tykkänään arvoista tyhjä ilmiö. Mutta tarkoittaisiko se Suomen väestön muuttumista keskusteleviksi pariisilaisfilosofeiksi?

Tuskin.

Meillä on näet historia. Suomeen on 1600-luvulta alkaen juurrutettu hyvin määrätietoisesti hallintomallia, jossa erehtymätön pappiskuningas johtaa sekä valtiota että kirkkoa. Asetelma on melko suoraan peräisin uskonsotien ajoilta ja rauhan tarjonneesta ad hoc -ratkaisusta ”cuius regio, eius religio”. Maalliset ruhtinaat saivat luterilaisen kirkon hoteisiinsa.

Vaasa-kuninkaat ja Axel Oxenstierna tekivät luterilaiselta pohjalta kokonaisen kulttuurivallankumouksen, jossa luotiin kirkko-, hallinto- ja opetusuudistuksin vankka yhtenäisvaltakunta. Niin vankka, että se on yhä olemassa. Vielä vastikään Suomessakin kuninkaanvaltaa käytellyt presidentti nimitti piispat ja teologisen tiedekunnan professorit. Valtion arvostelu on jumalanpilkkaa. Vahvan presidentin kaipuu ei ole, kuten Tontti tuntuu uskovan, yksinomaan venäläinen piirre. Sillä on pitkät ruotsalaiset perinteet.

Adding insult to an injury, kuten sanotaan, suomalaista kirkkokansaa riivaa inhottavin kaikista reformaation lajeista, pietismi. Yksinkertaistetusti ja kärjistetysti sanottuna se on kuin kalvinismia, mutta ilman menestysteologista aspektia. Se on luterilaista puritanismia. Siinä, missä kalvinistille työ on Jumalan siunaus, pietistisuomalaiselle työ on kärsimystä. Elämästä ei pidä nauttia, sillä vain tuskan kautta kirkastumme.

Pietismin ja koko vanhan herännäisyyden vaivalloisin piirre on se, että opin perusteisiin kuuluu roikkuminen mukana kirkon toiminnassa. Toisin sanoen pietismi hapatti koko kirkon muutamassa vuosikymmenessä. Vallankin, kun kirkolla oli varta vasten hyvin tehokas opetusorganisaatio. Seuraus? Yksinvaltaisen kuninkaan johtama, tarkkaan työnjakoon perustuva säätyvaltio, jossa tavallisen torpparin suurin onni oli kuolla nälkään.

Malli elää ja voi hyvin. Vaikka Jumala on jo pitkälti poistettu yhtälöstä, arvot ja asenteet sinnittelevät.

Ei tarvitse kuin lukea ”maahanmuuttokriitikoiden” ja muiden mouhujen verkkotekstejä suomalaisen miehen kukkarolla loisivista tyhjäntoimittajista: veronmaksajaa kuppaavat turvapaikanhakijat, opiskelijat, kansanedustajat ja oikeastaan ketkä tahansa, joiden voidaan olettaa näkyvän päiväsaikaan niin Itäkeskuksessa kuin Kluuvissa juomassa kahvia. Etenkin naistutkijat ja muslimimiehet tekevät sitä aivan päntiönään.

Vihainen teksti sosiaalipummeista ja laiskureista ei ole kateutta (”nuo saavat laiskotella, kun minä raadan”), vaan omasta nöyryydestä tullutta raivokasta voitonriemua. Suomalainen veronmaksaja näkee, että pakolaismiehet notkuvat Itiksen kahviloissa tienaamassa hänelle taivaspaikkaa.

Silläpä verkoissa tapahtuva huutaminen toisten laiskuudesta ja omasta ahkeruudesta on suunnattu Jumalalle. Ihan vain varmuuden vuoksi.

”Näetkö, Herra? Nuo tuolla eivät tee mitään! Sen sijaan minä lähdin jo isäni mukana savotalle kolmetoistakesäisenä! Ja nyt olen painanut niska limassa duunia, maksanut veroni valtiolle – siis Sinulle, Herra – ja nyt – nyt nuo saatananpalvojat tuolla nauttivat elämästään! Herra, otathan huomioon tämän seikan, että olen kärsinyt kauheasti?”

Huutoon antaa lämmintä lisäväriä tunne, jossa on jotain samaa kuin housuun kusemisessa talvella, mikä onkin ainoa sallittu nautinto tässä maassa. Omassa uhriudessa rypeminen yksinkertaisesti tuntuu niin järjettömän hyvältä.

Näilläkö eväillä pitäisi alkaa keskustella?

Kun suomalaiselle annetaan vapaus keskusteluun, hän käyttää vapautensa vaatimalla maalle diktaattoria, joka panee lurjukset kuriin ja tyhjäntoimittajat töihin. Kun tutkija tai poliitikko ehdottaa jotain kaikkien elämää helpottavaa uudistusta, kansan ääni tuomitsee mokoman käyttäen ylittämätöntä ad hominem -huutoa: ”Mutta onko tämä tyttö/poika tehnyt päivääkään oikeaa työtä?”

Se, mitä Jarkko Tontti ja me muutkin tarvitsisimme, on samanlainen kulttuurivallankumous kuin Ruotsin suurvalta-aikana. Totaalinen kulttuurivallankumous. Herrajjumala, neljän vuosisadan poisoppiminen! Pois kärsimysteologia, pois työmoraali, pois talvisota, pois Jorma Ollila, pois SDP, pois kaikki, jotka arvostavat ruisleivän syömistä otsa hiessä. Kaikille pakolliset kiintiölomat, joita ei voi ottaa rahana. Terapiaa miehille, jotka eivät osaa istua ruokapöydässä yli varttituntia. Suttupaperia lapsille, jotta he oppivat piirtämään.

Rohkea Mannerheim Karjalassa

24. tammikuuta 2010, kello 16.01 - Jami Järvinen

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


KERROTAAN, että Vapaussodassa kenraali Mannerheim kerran kävi tarkastusmatkalla Karjalan rintamalla ja joutui etulinjassa ankaraan luotituiskuun. Siellä hän näki karjalaisen talonpojan, joka luotien vinkunasta ja ylipäällikön tulosta piittaamatta jatkoi vain ampumistaan. Mannerheim teki kunniaa hänelle ja sanoi:

– Kiitos osoittamastanne rohkeudesta.

Karjalainen sotilas keskeytti ampumisensa tuokioksi, vilkaisi ylipäällikköön ja vastasi:

– Kiitos, sitä samaa vaan!

Oikeastaan koko Suomen kansa voi yhtyä tuohon soturiin. Marskin tunnettu ja tunnustettu rohkeus on epäilemättä hänen olemuksensa ja siis myös elämäntyönsä kulmakiviä.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Kansan Uutiset Oy | Sähköposti: ku@kansanuutiset.fi | Puhelin (09) 759 601 | Fax (09) 7596 0319