Rafael Sabatini: Scaramouche

Tämä on uutta Suomessa. Kansalaiset yhdistivät voimansa eri puolilla poliittista kenttää, nostivat meteliä netissä ja baaripöydissä ja saivat aikaan muutoksia vallan kabineteissa sovittuun poliittiseen lehmänkauppaan. Elinkeinoelämän, valtamedian, korkeiden virkamiesten ja oikeistopoliitikkojen yritys tyssäsi laajaan kansanrintamaan, joka sanoi pontevasti EI.

Occupy Wall Street sai suomalaisen vastineensa.

Ei, tällä ei tarkoiteta Torikokousta, jossa ei laimean alkuinnostuksen jälkeen ole ollut kipinää muualla kuin hamppuaktivistien jointeissa.

Occupy osoittaa, miten vaikeaa on tuoda aktivismia Yhdysvalloista Suomeen. Yhteiskunnalliset ongelmat Yhdysvalloissa ja Suomessa ovat aivan liian erilaiset toimiakseen samoilla iskulauseilla. Rapakontakaiselle Occupy-aktivistille Suomi on valmis utopia, jossa ei ole muuta vikaa kuin vasemmistolaisuus ja bensiinin hinta. Mitä Occupy-liike voi vaatia maassa, jossa on maailman laajin ilmaisunvapaus, ilmainen korkeakoulutus ja valtiollinen sairausvakuutus?

Tietenkin on paljon tehtävää. Suomi ei ole likikään valmis. Saavutettua hyvinvointia romutetaan kaikkialla ideologisin perustein ja systeemissä on valuvikoja ennestäänkin. Mutta ollakseen vakuuttava kansanliikkeellä on oltava selvästi artikuloitu ajatus. Pelkkä teltta ja tuohtumus eivät riitä. Pari kolme ikiopiskelijaa kirjoittamassa blogia Kiasman nurmikolla ei ole kansanliike.

Itse asiassa kotimainen Occupy-porukka ei kauempaa katsottuna eroa mitenkään minikaivurissa istuvista Facebook-vedonlyöjistä. Pienellä lisämietinnällä nämä kaksi olisi voinut jopa yhdistää, mikä olisi ollut voitto jokaiselle osapuolelle. Ketään ei olisi häädetty leiripaikoiltaan, sponsorit olisivat tukeneet hanketta avokätisesti ja vuoden telttailun jälkeen mielenosoittajat olisivat saaneet kaivurit omakseen.

Unohdetaan siis teltat.

Ja unohdetaan muuten samaan syssyyn Pekka Haavisto.

Muutamien media- ja politiikka-asiantuntijoiden mukaan Haaviston presidenttiehdokkuus synnytti poikkeuksellisen aktivisminpuuskan, lähestulkoon Suomen arabikevään. Politiikan toimittajat ajattelivat Lähi-idän kansannousua ja laativat kolumneja siitä, miten Haavisto on Suomen Twitter-presidentti.

Kieltämättä Haaviston vaalikampanjalla oli mittava mediahuomio. Syystäkin, olihan kyseessä Anssi Kelan ja Tommy Lindgrenin Movember-tempauksen jatko-osa. Hurjan näkyvyyden saavuttanut idioottimainen viiksenkasvatus muuttui vaalityöksi jotakuinkin vuorokaudessa.

Jälkiviisauden räikeässä valokeilassa on helppo nähdä, että haavistolaiset tekivät virheen tulkitessaan toimittajakavereittensa metelin aidoksi kannatukseksi. Occupyn tavoin asia tuotiin näyttämölle ilman sisältöä. Keskiluokan asiaa myytiin vasemmistohipeille. Tai päinvastoin. Ehdokkaan aate katosi ”vihreään hämärään”. Haavistoa myytiin omille kannattajilleen väsähtäneen ironisin ”kakkonen on ykkönen” -iskulausein eikä missään varsinaisesti perusteltu, miksi tämä ukko olisi parempi kuin se toinen.

Löysät puheet ”Haavisto-ilmiöstä” jäivät pelkiksi toiveiksi. Kampanja yhdisti kansalaisia joka väestöryhmästä vain siinä tapauksessa, että Anssi Kela, Pertti Jarla ja Jussi Lähde tulkitaan väestöryhmiksi.

Parasta olisi ollut vain jatkaa Movemberia. Kela ja Lindgren olisivat sinnikkäästi tuuheuttaneet kalapuikkojaan, haastaneet muita mukaan ja muistuttaneet äänestäjiä siitä, mistä Haavisto tunnettiin parhaiten – viiksistä, jotka hän ajoi pois ryhtyessään harmaatukkaiseksi keskustaoikeistolaiseksi valtiomieheksi. Kukaties se olisi palauttanut etenkin varttuneempien äänestäjien mieleen sen Vihreää liittoa perustamassa olleen aatteellisen räkäjarru-Pekan, joka ei koskaan rinnastaisi sikalan nurkalla hiiviskeleviä salakuvaajia tiluksilla larppaaviin uusnatseihin.

Sauli Niinistö valittiin tasavallan presidentiksi kaikkien aikojen äänivyöryllä. Haaviston kampanja ei haastanut ketään eikä mitään.

* * *

Todellinen Suomen Occupy on Helsingin Guggenheim-projekti. Tai oikeammin siihen kohdistunut kritiikki.

Helsingin kokoomuslainen kaupunginjohto yritti pakottaa demokraattiset luottamuselimet hyväksymään kaikkien aikojen vedätyksen sillä varjolla, että kyse on vaihtoehdottomasta, ainutkertaisesta tilaisuudesta. Valtuuston olisi pitänyt toimia pelkkänä kumileimasimena.

Projektille saatiin tukijoita kaikkialta sieltä, mistä niitä ei olisi jo ihan imagosyistä pitänyt hakea. Guggenheim-museota lobbasivat yhden prosentin edustajat – kokoomuspoliitikot, Vihreiden oikean laidan kulttuurivaikuttajat ja elikeinoelämä.

Ja kaikki haluttiin toteuttaa julkisin varoin: selvitys, lisenssimaksut, rakennustyö. Puheet yksityisestä rahoituksesta jäivät pelkäksi utuiseksi lupailuksi niin kauan kuin ainutkaan hanketta mainostanut miljonääri ei oikeasti latonut taaloja tiskiin. Ehkä jokunen miljoona olisi saattanut etsiä tiensä Solomon R. Guggenheim -säätiön pohjattomalle tilille, mikäli Rafaela Seppälän ja hänen pohattaystäviensä ajama vaatimus lahjoitusten verovähennysoikeudesta olisi toteutunut. Mikä olisi tietenkin tarkoittanut sitä, että jokainen rikkailta kerätty Guggenheim-euro olisi ollut mutkan kautta pois julkisesta rahoituksesta.

Ei mikään ihme, että Jussi Pajusen esittämän Guggenheim-hankkeen vastustus laajeni huomattavan nopeasti yli kaikkien puolue- ja aaterajojen. Yhteiskunnallisen nelikentän äärimmäisissä kulmissa libertaarit ja kommunistit tai niin ikään omilla tahoillaan punavihreän Voima-lehden ja kansallismielisen Hommaforumin aktiivit saivat yhteisen vihollisen, jota kelpasi pommittaa jopa vaikka ristiriitaisemminkin argumentein.

Vastarinta sai aivan erityistä pontta, kun taiteilijat itse ottivat – Osmo Rauhala ja Nanna Susi ymmärrettävästi poislukien – vahvasti skeptisen asenteen prosessiin, joka mitä ilmeisimmin perustui kaikkien olemassa olevien ja suunniteltujen suomalaisten taideohjelmien ja -instituutioiden loputtomaan halveksuntaan.

Blogit, YouTube-videot ja kansalaisadressit ovat sinkoilleet pitkin nettiä toinen toistaan tuuppien siitä sekunnista alkaen, kun oman taidemuseonsa Guggenheimille uhrannut Janne Gallen-Kallela-Sirén esitteli hankkeen yhtään minään muuna kuin miljoonaluokan puhalluksena.

Vastustuksen monipuolisuus hämmensi museohankkeeseen sitoutunutta Helsingin Sanomia siinä määrin, ettei julkaisu osannut päättää, pitäisikö sen syyttää vastustajia natseiksi vai bolševikeiksi. Pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield kokeili viimein molempia kortteja.

(Jos sattumalta joku ei kaikkia vaiheita muista, keskustelun elementit voi  kerrata täällä, täällä ja täällä.)

Yleensä Suomessa ei voida vaikuttaa päätöksiin, joista ”on sovittu”. Guggenheimin tapauksessa oli jo hyvissä ajoin predestinoitu museon sijaintipaikka, säätiön perustaminen ja arkkitehtikilpailun järjestäminen, koko homman rahoitus ja epäilemättä myös keskeiset johtajanimitykset. Kanavaterminaalin purkutyöt käynnistettiin oitis. Tarkoitus oli selvä: kunhan rahaa olisi poltettu kyllin monta miljoonaa ja tonttikin olisi paalutettu, rakennustyötä ei olisi enää mitään mieltä estää. Yritykset vaikuttaa jotenkin ”on sovittu” -prosessiin olisivat quijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan.

”Jos tuulimyllyt osoittautuvat aivan liian ylivoimaisiksi”, toteaa etevä päähenkilö Rafael Sabatinin mestariteoksessa Scaramouche, ” – on minun kai katsottava, olisiko tuulelle jotain tehtävissä.”

Ja tuuli kääntyi.

Guggenheim-sopimuksen äänekäs vastarintaliike keräsi kiihtyvällä tahdilla joukkoja riveihinsä, kriittinen massa saavutettiin. Yhtäkkiä Guggenheim-puuhahenkilöt huomasivat olevansa yksin. Poliittinen tuki hankkeelle katosi. Taustalla kummitteli jytkyn, Suomen todellisen arabikevään, aave. Puolueet eivät voineet ottaa riskiä: kun budjetin rivien väleihinkin katoavista pienistä menoista höylätään pois roposia, joille olisi aivan oikeaa käyttöä, miljoonien tyhjästä nyhjäistyjen veroeurojen pumppaaminen hintavaan tuotemerkkiin olisi ollut poliittinen itsemurha. Suurimpien valtuustoryhmien riveissä luettiin Helsingin Sanomain teettämää tutkimusta kauhun vallassa. Se oli kaikkine virhemarginaaleineenkin täydellinen tyrmäys: 92 % kaupunkilaisista vastustaisi Guggenheimia, jos se jäisi veronmaksajien maksettavaksi.

Isoista puolueista SDP oivalsi ensimmäisenä, ettei sen kannata edes uskollisuudesta Kokoomukselle ampua itseään päähän. Taitavina pelureina demarit sysäsivät kysymyksen asiantuntijoille ja jättivät sinivihreän enemmistön pallottelemaan palavalla pommilla keskenään.

Vihreät sinnittelivät viimeiseen minuuttiin asti. Puolueessa oli vahvaa ristivetoa niin kuin aiemminkin VR:n makasiinien ja Musiikkitalon kohdalla, mutta loppujen lopuksi hanke ammuttiin alas. Kaupunginhallitus päätti äänin 8–7, ettei asiaa viedä valtuustokäsittelyyn, vaan haudataan jonnekin peruskallioon.

Virallisen selityksen mukaan kaupunginjohtajan neuvottelema sopimus todettiin käyttökelvottomaksi ja siksi valtuustoryhmän vastarinta liian suureksi.

Luonnollisestikaan oikeiston herrat ja rouvat eivät tätä uskoneet, sillä jokin ulkopuolinen syy sille on oltava, miksi muuten niin pragmaattiset teknokraattivihreät eivät kannattaneet maailmanhistorian parasta diiliä.

Demarit puhuivat kokoomuslaiset ympäri likaisessa apulaiskaupunginjohtajapelissään. Siinäpä syy! Näin ainakin valittaa Risto Rautava. Kokoomuspomon kanssa rintamaan yhtyy Vihreiden Kimmo Helistö, jonka missio Vihreässä liitossa on olla aina eri mieltä kuin muu puolue. Hiukan samaa uumoillaan myös vastapuolella: Guggenheimia alusta asti kritisoinut Lehtiyhtymä ei mitenkään jarruttele emeritustyömarkkinajohtaja Johannes Koroman viherbashingia.

Itkuvirret motiiveista ja kostoista ovat silti vain oire. Valtamediana par excellence Helsingin Sanomat ei ole voinut sulattaa kansalaisten oma-aloitteisuutta. Aktivismi on kivaa vain niin kauan kuin se on voimatonta. Kun se merkitsee siivoustalkoita siirtolapuutarhassa tai ulosmarssia pankin sivukonttorista.

Kun kokonainen metropolialue äityy nimbyilemään, pääkirjoituksista ja kommenteista katoaa itsehillintä.

Lehdessä ollaan hyvästä syystä huolissaan. Samoin Kansallisessa Kokoomuksessa. Toistasataa vuotta kestäneen demokratiakokeilun jälkeen suomalaiset ovat oppineet jotain kansalaisvaikuttamisesta. Kun se on tehty kerran, se voidaan tehdä uudelleen.

Oululainen Kaleva-lehti, jota ei luulisi stadilaisen taidemuseohankkeen pätkääkään liikuttavan, toteaa taistolaisvihaa tihkuvassa solvauksessaan profeetallisesti:

Arhinmäen ministerikauden muistettavimmaksi saavutukseksi saattaakin jäädä taidemuseo, jota ei rakennettu.

Asia voi näet hyvinkin olla niin.