Olen toiminut luokanopettajan ammatissani vuodesta 1997. Suurimpia mullistuksia työssäni ovat ehkä olleet digiloikka, Wilman käyttöönotto, kolmiportaisen tuen uudistus  ja siihen liittyvien asiakirjojen laatimisvaade, jotkut opetussuunnitelmamuutokset sekä siirtyminen parakkeihin sisäilmaongelmien myötä, ja henkilökohtaisella tasolla äitiyslomapätkät. Muuten työelämän saralla olen saanut elää tasaista virassa olevan opettajan eloa – vuodet ovat seuranneet toisiaan aika samanlaisina.

Sitten tuli kevät 2020. Vuodenvaihteen juhlissa muistan kilistelleeni ystävien kanssa iloisena, tervetuloa  uusi vuosi, uusi vuosikymmen, hauska palindromiluku tuo 2020, tästä se lähtee!

Tuo muisto saa naurahtamaan hiukan ironisesti.

Koronan ehdoilla

Tuli koronapandemia. Karkauspäivänä juhlimme vielä puolisoni kanssa häitämme isossa porukassa, kreivin aikaan.

Sitten kaikki tapahtui nopeasti. Maaliskuussa siirryimme etäopetukseen. Turkulaisissa kouluissa olimme varsin hyvässä asemassa, koska kaikilla oppilaillamme on käytössään henkilökohtaiset päätelaitteet, iPadit. Kolmasluokkalaisillekin saatiin omansa, kun otettiin käyttöön myös yhteiskäyttötabletit. Pienimmät jäivät ilman. Myös päättäjät olivat uudessa tilanteessa – korjausliikkeitä jouduttiin tekemään, kun huomattiin, ettei ohjeistus pienempien oppilaiden lähiopetusoikeudesta olisi mennyt läpi perustuslakivaliokunnassa. Niinpä osa pikkuoppilaista kävi koulua “lähinä” ja osa sai ohjeistuksia Wilman kautta tai opettajien ja avustajien videopuhelujen välityksellä.

Tieto etäkouluun siirtymisestä tuli maanantaina. Keskiviikkona oppilaat jäivät kotiin. Minä sen sijaan tulin joka aamu koululle, tyhjään parakkirakennukseen, en osannut jäädä kotiinkaan. Luokassa minulla oli iso näyttö, oppimateriaalit ja työrauha. Perjantaisin pidettiin moikkaustunti, jonka koin oikein hyväksi käytännöksi – oppilaat kävivät “näyttämässä naamansa” minulle, sain kysyttyä kuulumisia, jaettua läksymonisteet ja materiaalit taitoainetta varten. Samalla oppilaat jättivät edellisen viikon tehtävät minulle tarkistettavaksi, jäipä joku tukiopetukseenkin. Ja kun oppilaat tulivat yksitellen käymään, ei syntynyt ruuhkiakaan. Erityisopettaja oli apunani tarvittaessa.

Pidin oppituntini Teams-alustan välityksellä. Ehdimme harjoitella sen käyttöä pari päivää ennen tositoimia. Pidin oppitunteja pääsääntöisesti klo 9-12, ja aluksi oppilaat jaksoivat varsin hyvin olla mukana, tavoitin kaikki päivittäin. Ensin oppilaat olivat innoissaan – ei tarvinnut nousta sängystä, lounaaksi sai syödä nuudelia! – mutta jo parin viikon kohdalla huomasin uupumista ja turtumista etäilyyn – sain patistaa oppilaita osallistumaan, läksyjä palauteltiin kännykkäkuvina vähän laiskemmin, iloisia jutusteluita oli harvemmin, alkoi kuulua valitusta etäkoulun raskaudesta. Useimmat olivat iloisia, kun saimme palata kevään lopulla kouluun pariksi viikoksi. Kevätjuhlat jäivät väliin. Pelättyä tautipiikkiä ei kesällä tullut.

Arkista rinnakkaiseloa pandemian kanssa

Nyt eletään syyskuuta. Uusi lukukausi on potkaistu käyntiin, rutiinit syntyneet – käsiä pestään reippaasti, ryhmät pysyvät yhdessä sekoittumatta toisiinsa ruokailuissa ja viettävät välitunnit omilla välituntialueillaan, lähikontakteja vältetään ja vähänkään sairaana ei tulla kouluun. Poissaoloja onkin paljon, karanteenissakin on joitakin oppilaita. Perusasiat rullaavat kuitenkin mukavasti. Silti koko ajan takaraivossa kolkuttaa ajatus – mitä jos joudutaan takaisin etäkouluun tai koulustamme löytyy koronatartunta! Elämme jatkuvasti pienessä pelon ilmapiirissä.

Uusiin rutiineihin on jo opittu. Korona ei enää vilahtele puheissa päivittäin. Käsihygieniaoppien toivoisi pysyvän mielessä epidemian jälkeenkin – itsellänikään ei ole ollut flunssaa hiihtoloman jälkeen. Lapset ovat oppivaisia ja tottuvat uusiin tapoihin nopeasti.

Koronakevään opetukset

Koronakevät osoitti meille ainakin kaksi tärkeää asiaa.

Ensinnäkin, koulu on niin paljon muuta kuin pelkkää asioiden opettelua! Koulu on inhimillisiä kontakteja, ystävyyksiä, yhteistyötä, kommunikaatiota. Etäkoulu oli hiukan kuin opetuksen luuranko tai tiivistettyä kondensaattikoulunkäyntiä, josta puuttui se kaikki muu, kuitenkin niin tärkeä. Olen kouluttautunut opettajaksi, etäkoulu ei tuntunut omalta työltäni, vaan joltain muulta – en halua tehdä töitä yksin, kuulokkeet päässä, vaan lasten ja kollegojen parissa, heidän läsnäolonsa tuntien.

Toinen tärkeä oppi on suomalaisen koulunkäynnin perustan, tasa-arvon, keskeisyys. Korona ei kohdellut lapsia ja perheitä samanarvoisina. Toisissa perheissä osataan auttaa opinnoissa, vanhemmat pystyvät olemaan kotona etätöissä ja vielä seuraamaan samalla koululaisen edesottamuksia – tosin tämä vaihtoehto on varsin kuluttava myös etätöiden tekijälle! Jos kotona ei puhuta kunnolla suomea tai oppilaalla on tuen tarpeita liittyen erityisesti toiminnanohjaukseen tai neurokirjon joihinkin haasteisiin, opiskelu itseohjautuvasti voi olla suorastaan mahdotonta. Jos perheessä on väkivaltaa tai päihdeongelmia, tilanne on vieläkin hankalampi. Yksinhuoltajat voivat olla pulassa.

Joillekin oppilaille toki etäkoulu oli melkein lahja. Jos koulussa kiusataan tai on vaikka aistiyliherkkyyksiä, kotiin jääminen saattoi olla mieluisaa. Toiset pitivät siitä, että esimerkiksi kuvataiteen työhön sai kuluttaa enemmän aikaa kuin mihin lähioppitunnilla olisi mahdollisuus.

Arvioinnin tasa-arvoisuus kärsi etäkoulussa myös varmasti varsin paljon. Ohjeissa oli eroa kuntien välillä, samoin moni ope taisteli kokeiden kanssa – miten pitää hyvä koe etänä? Voiko etäopetuksen aikainen suoritusten tason lasku vaikuttaa arvioon?

Opettaminen on sydämen ammatti. Sitä on vaikeaa tehdä etäisyyden päästä. Nyt oli pakko toimia toisin, koronan ehdoilla, ja kriisi on hoidettu kokonaisuudessaan hyvin – tähän asti, sillä pandemia ei ole vielä ohi. Valmiudet selviytyä mahdollisesta toisesta aallosta ovat nyt kuitenkin hyvät.

Kriisitilanteen tullessa koulu olkoon viimeinen toiminto, joka suljetaan, ja ensimmäinen, joka avataan.  Niin tärkeä se on meidän yhteiskunnallemme.

Mervi Uusitalo-Heikkinen

Koulutuspoliittisen työryhmän jäsen
Turun kaupunginvaltuutettu (vas)