Toukokuun 9. on Eurooppapäivä. Muista vielä niitä irvistelyjä, joilla muistutettiin, että Unioni nyt ei tokikaan ole koko Eurooppa. Sen jälkeen kun itäisen Keski-Euroopan maat tulivat Unionin jäseniksi, tuollaiseen irvistelyyn on tietysti ollut paljon vähemmän aihetta: 28 (-1) on melkein koko Eurooppa.

Sitäpaitsi eihän Eurooppapäivän nimeen pidäkään sisällyttää ajatusta, että Unioni on täysin sama asia kuin maantieteellinen Eurooppa. Eurooppapäivä juhlistaa ennen kaikkea Euroopan poliittisen integraation ajatusta – EU:n ideaa.

Britannian Brexit oli niiden juhlaa, jotka eivät usko Euroopan integraatioon. Ranskan presidentinvaalin tulos on nyt niiden juhlaa, jotka uskovat, että integraation idea on terve ja yhtä oikea nyt kuin viimeiset puoli vuosisataa. Se mitä nyt vain tarvitaan, on integraation syventäminen edelleen ja yhteisten (ennen kaikkea taloudellisten) vaikeuksien voittaminen.

Onko integraatio hyvästä vai pahasta?

Muistelen 70-luvun alkupuolen mielenosoituksia, joissa kannettiin kylttejä ”YYA kyllä! EEC ei!”. Ne liittyivät poliittiseen prosessiin, joka johti tasavallan presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalintaan poikkeuslailla. En ole koskaan jaksanut selvittää itselleni, kuinka moni suomalainen ymmärsi tämän yhteyden; ehkä aika pieni joukko loppujen lopuksi.

Urho Kekkonen oli saanut neuvotelluksi Neuvostoliiton kanssa, että se ei aseta esteitä, jos Suomi tekee EEC:n kanssa vapaakauppasopimuksen, mutta haluaa takeet, että Suomi jatkaa omaksumallaan (ja YYA-sopimuksen ilmentämällä) turvallisuuspoliittisella linjalla.

Oma ajatukseni oli silloin, että monet ikätoverini, jotka olivat joko Skdl:n tai Sdp:n jäseniä, tai ainakin äänestäjiä, olivat perusteellisesti ”metsässä” kantaessaan mielenosoituksissa edellä mainittuja kylttejä. Parempi iskulause olisi ollut ”EEC kyllä! YYA kyllä!”.

Tässä ei ole tarpeen mennä syvällisesti siihen poliittiseen prosessiin, joka johti Urho Kekkosen uudelleenvalintaan poikkeuslailla. Poikkeuslakihan aiheutti kyllä merkittävässä joukossa julkisia intellektuellejakin närää. Poliittiseksi tosiasiaksi jää kuitenkin, että Kekkonen osoitti presidentillistä neroutta luotsaamalla Suomen poliittiseen ja taloudelliseen länsi-integraatioon säilyttäen samalla hyvät suhteet Neuvostoliittoon ja säilyttäen kaikki ne kaupalliset edut, jotka Suomen talous sai siltä suunnalta. Poikkeuslain ”tyylivirhe” oli sittenkin pieni hinta siitä kiistämättömästä edusta, jonka Kekkonen oli Suomelle neuvotellut.

Miksi vasemmistolaiset ikätoverini kantoivat noita kylttejä? Valistunut arvaukseni on, että Euroopan unionin edeltäjä EEC liitettiin monien vasemmistolaisten mielissä kylmän sodan asetelmassa Natoon ja ideologisesti kapitalismiin. Molemmat olivat asioita, joita tuli kavahtaa. Mutta olivatko nämä assosiaatiot eli mielleyhtymät oikeita?

Euroopan hiili- ja teräsunionin ja sittemmin Euroopan talousyhteisön synnyllä yhtäältä ja toisaalta Naton synnyllä on molemmilla oma itsenäinen logiikkansa. Kun sanotaan, että Euroopan unioni on syntynyt rauhanprojektina, sitä on turha epäillä. Se oli koetun sodan jälkeen monien keskeisten hanketta puuhanneiden valtiomiesten vahva motiivi. Tottakai motiivi oli myös laajempien markkinoiden rakentaminen yrityksille ja yhteinen vaurastuminen. Nämä motiivit eivät kuitenkaan olleet silloin, eivätkä ole nytkään, toisiaan pois sulkevia.

Euroopan taloudellinen integraatio ei lähtenyt liikkeelle sotilaallisista motiiveista tai Natosta. Se lähti liikkeelle taloudellisista motiiveista ja rauhaa edistävästä pyrkimyksestä estää uuden sodan syttyminen eurooppalaisten valtioiden välillä.

Oliko Euroopan talousyhteisön rakentaminen kapitalistinen projekti? Kun esitän tuon retorisen kysymyksen, pitää muistaa, että sekä oikealla että vasemmalla kapitalismi ja markkinatalous virheellisesti samastettiin. Vasemmalla markkinatalous merkitsi kapitalismia, mikä tarkoitti sille riistoa. Oikealla markkinatalous merkitsi kapitalismia, jonka avulla heidän mielestään rakennettiin vaurautta kaikille.

Euroopan talousyhteisön rakentaminen oli markkinatalousmaiden yhteistyötä, joka tähtäsi tullirajojen madaltamiseen ja lopulta tullittomiin yhteismarkkinoihin. Samalla tietysti markkinatalousjärjestelmän vakiinnuttamiseen. Tässä merkityksessä integraatio siis oli ”kapitalistinen” projekti. Mutta vasemmistossa kielteinen asenne perustui väärinkäsityksiin (ja siihen koko poliittisen kentän yhteiseen väärinkäsitykseen, että markkintalous on kapitalismia).

Kapitalismia ja riistoa vasemmiston pitää poistaa markkinatalouden olosuhteissa. Historia on osoittanut vaaralliseksi haihatteluksi muun – erityisesti markkinatalouden korvaamisen kaikkien yritysten valtiollisella omistuksella ja suunnitelmataloudella, mikä on mahdollistakin vain yhden puolueen diktatuurin avulla.

Demokraattisissa maissa rakennetut hyvinvointi-yhteiskunnat ovat päässeet pitkälle kapitalismin ja riiston poistamisessa. Suuremman henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin rakentamisessa ja sen oikeudenmukaisemmassa jakautumisessa koko väestölle sosialistisesti ajattelevilla ihmisillä riittää vielä paljon töitä.

Onko taloudellinen (ja poliittinen) kansainvälinen integraatio hyvästä vai pahasta sosialistisen tasa-arvo-pyrkimyksen kannalta? Periaate-näkökulmasta katsoen vastaus voi olla vain integraation näkeminen hyvänä. Kasvavat markkinat, suuremmat yritykset, koneistaminen ja robotisaatio merkitsevät tuottavuuden huimaa lisääntymistä. Se avaa parempia mahdollisuuksia rakentaa kaikille hyvinvointia. Jos asioita ei hoideta oikein, kehitys voi kuitenkin merkitä työttömyyttä ja lisääntyvää taloudellista eriarvoistumista. Tässä on kysymys politiikasta.

Vasemmisto on oppinut naureskelemaan kapitalismia aikanaan vastustaneille varhaisille koneensärkijöille. Vihollinen paikannettiin väärin. Periaatteessa kansainvälisessä integraatiossa on nyt kysymys samasta asiasta. Brititkin tulevat huomaamaan, että Brexit vie umpikujaan.

Suomalaisten asenteissa kansainväliseen taloudelliseen integraatioon ja Euroopan unioniin on alusta lähtien ollut paha persu-henkinen virhe. Sitä kuvasi hyvin useita vuosia jatkunut kinastelu nettomaksajista ja nettosaajista. Se oli typerää kinastelua unionin budjetin rahoituksesta ja EU-tuista, joiden merkitys on kuitenkin täysin marginaalinen sen kansantaloudellisen hyödyn rinnalla, jonka kaikki saavat integraatiosta.

On valitettavaa, että tuo kansallinen persu-henkinen asennevirhe on tehnyt mahdolliseksi ja aivan liian monien silmissä uskottavaksi iskulauseet tyyliin: ”Missä EU siellä ongelma”. On järkyttävää, että meillä on hallituksessa puolue, jonka kaksi puheenjohtaja-kandidaattia kilpailevat nyt sillä, kumpi lupaa Suomen nopeampaa eroa unionista.

Voi olla, että Perussuomalaisten ottaminen hallitukseen oli viisasta siltä kannalta, että heidän jouduttuaan poliittiseen vastuuseen sekä sen puolueen jäsenet että sen kannattajat ovat joutuneet huomaamaan tulleensa demagogian pettämiksi. Yhteisen suomalaisen poliittisen sivistyksen kannalta olisi kuitenkin tärkeätä, että jonkinlaisella kansallisella kampanjalla tehtäisiin selväksi mahdollisimman monille suomalaisille Euroopan unionia koskevan persu-näkökulman virheellisyys. Se on mm. tietämättömyyttä, tyhmyyttä ja väärinkäsityksiin perustuvaa itsekkyyttä, viime kädessä moraalittomuutta.