Tuore Viikkolehti sisältää ajankohtaisen haastattelun Timo Harakasta, joka on haastanut Antti Rinteen kisaan SDP:n pian pidettävässä puoluekokouksessa puheenjohtajan paikasta. Katselin myös – toissapäivänä se taisi oli – TV1:n vaalipaneelin, jossa haastateltiin samanaikaisesti kaikki kolme puheenjohtaja-ehdokasta.
Harakka oli TV:n vaalipaneelissa ylioimaisesti eniten minun makuuni. Älykäs, asiallinen, rauhallinen ja – ennen kaikkea – hyvin strategiansa valinnut: hän haluaa SDP:stä tulevaisuuspuolueen. TV-keskustelu osoitti, että puhe tulevaisuuspuolueesta ei ole hänelle tyhjä slogaani. Esiintyminen vakuutti.
Vakuuttava on myös Viikkolehden haastattelu. Sen tekijä Joonas Pulkkinen oli keksinyt kysyä Harakalta sosialismista. Se toi etsimättä mieleeni Hesarin toimittajan kysymyksen Mauno Koivistolle, kun tämä oli valittu tasavallan presidentiksi: ”Minkä sortin sosialisti Te oikein olette?”
”No sellainen bernsteinilainen” oli Koiviston vastaus. Me, jotka olemme perehtyneet poliittiseen historiaan muistamme, että Eduard Bernstein oli se Saksan SPD:n älykkö, joka haastoi eniten puolueen pääideologin Karl Kautskyn oikeaoppista marxilaisuutta. Historian ironiaa oli, että vaikka puoluekokoukset aina äänestivät Kauskyn teorioiden puolesta, käytännössä puolue noudatti Bernsteinin oppia: ”Tärkeintä on liike”.
Omassa ajattelussani – vaikka olen aina pitänyt Bernsteinin Kautsky-kritiikkiä oikeutettuna – olen aina pitänyt hänenkin käsitystään sosialismista liian järjestelmäsidonnaisena. Minulle – ja monille eurooppalaisille – sosialismi ei ole tulevaisuuden utooppinen yhteiskuntajärjestelmä, vaan poliittinen filosofia ja etiikka, jota voi noudattaa poliittisissa valinnoissaan aina tässä ja nyt.
Näin ajatellen sosialismi on ihmisten peruuttamattoman keskinäisen riippuvuuden tiedostamista ja poliittis-eettisten johtopäätösten tekemistä tämän tietoisuuden pohjalta. Se on liberalismin filosofian ylittämistä, ei sen totaalista hylkäämistä. Se korostaa yksilöiden tasa-arvoa ja vapautta, mutta se korostaa myös ihmisten yhteisvastuuta. Sosialismi on liberalismia modernimpi ja pätevämpi tulkinta maailmasta ja sen politiikalle asettamista haasteista.
Harakka sanoo ajatelleensa, ”että jos sosialismi koskee työn ja pääoman suhteen määrittelemistä, on mielekästä puhua sosialismista pyrkimyksenä tasoittaa talouteen ja eriarvoisuuteen liittyviä eroja”. Kyllä, kyllä niinkin, mutta on syytä mennä syvemmälle.
Marx abstrahoi sosialismin problematiikan uuden arvon tuottamisen prosessiin, jossa työ ja pääoma kiistelevät tuotetun uuden arvon jakamisesta. Siinä hän näki, että pääoma(n omistaja) oli juridisesti ylivoimaisessa positiossa, työ(läinen) oikeudettomana ja siksi riistettynä.
Tämä klassinen abstraktio ei tietenkään ole tänäänkään kokonaan kelvoton lähtökohta yhteiskunnallisen todellisuuden ymmärtämiselle, vaikka paljon on muuttunut. Demokratia ja hyvinvointivaltio ovat sadassa vuodessa muuttaneet olosuhteita niin paljon, että arvon tuottamisen prosessin abstraktioon on syytä lisätä kolmantena osapuolena yhteiskunta. Se on aina läsnä sekä aineellisen että henkisen infrastruktuurin tuottajana ja tarjoajana. On sosialismia ymmärtää, että kaikilla kolmella osapuolella on legitiimi oikeus tuotettuun arvoon. Politiikkaa on vääntö siitä, mikä jaossa on oikeus ja kohtuus.
Sosialismia on myös ymmärtää, että tämän kolmijäsenisen abstraktion mukainen todellisuus monistuu lukemattomina erilaisina versioina paikalliselta tasolta aina globaaleihin mittasuhteisiin. Tähän problematiikkaan iskee Harakan tokaisu: ”En ole kuitenkaan kuullut, mikä oikeastaan on vasemmistoliiton suhde EU:hun.”
Euroopan unionin voi nähdä eurooppalaisten valtioiden yrityksenä pärjätä globalisoituvassa maailmassa. On sosialismia ajatella, että Euroopan unionilla tulee olla myös globaali missio. Se on sellaisten globaalien pelisääntöjen puolesta tapahtuva toiminta, jotka auttaa ihmisiä ja yhteiskuntia kaikkialla maailmassa pärjäämään. Kohtuullisesti ja oikeudenmukaisesti.
Kun Harakka osoittelee tässä asiassa vasemmistoliittoa, hän luultavasti – toivottavasti! – osoittelee mielessään omaa demaripuoluettaankin. Eivät sen Eurooppa-visiot ole sen jämäkämpiä kuin vasemistoliitonkaan.
Odotan sitä päivää, jolloin Suomen molemmat vasemmistopuolueet nähdään likipitäen samanlaisina globaalin perspektiivin omaavina sosiaalisina tulevaisuuspuolueina.
Toivotan Harakalle menestystä! Hän ei ehkä (vielä?) voita puolueensa puheenjohtajuutta, mutta hän on jo tehnyt avauksillaan palvelun tämän päivän ja tulevaisuuden realistiselle vasemmistolaisuudelle.