Luin Timo Airaksisen kirjan Jäähyväiset uskonnolle (Bazar 2020). Kirjan alaotsikko on Henkisyyden puolustus. Lukukokemus oli hämmentävä. Minulle jäi epäselväksi, mitä Airaksinen oikeastaan tarkoittaa kirjansa otsikolla. Vaihtoehtoja lienevät ainakin seuraavat:

1) Kertooko Airaksinen omista jäähyväisistään? Kirjassa ei ole kovinkaan paljon omaelämänkerrallista ainesta teemasta ’miten omat jäähyväiseni uskonnolle syntyivät’ , eikä se vähä mitä aiheesta on, ole kovin kiinnostavaa. Omista intellektuaalisista jäähyväisistään Airaksisen voi hyvällä tahdolla tulkita kertovan sitäkin enemmän. Jään kuitenkin epäilemään, onko se ollut kirjan kirjoittamisen motiivi. Selväksi nimittäin käy, että hän ei ole koskaan ollutkaan uskovainen, vaikka on saanut tavanomaisen kristillisen kasvatuksen; hän siis itse asiassa ei ole koskaan jättänyt uskonnolle jäähyväisiä.

2) Kertooko Airaksinen siitä, miten suomalainen kulttuurimme on jättämässä jäähyväiset uskonnolle? Kyllä, ja tästä aiheesta kirjassa on paljon osuvia havaintoja. Vielä enemmän on kuitenkin osuvia ja hauskan venkoilevasti kerrottujan havaintoja siitä, miksi suomalaiset eivät kuitenkaan jätä kirkkoa, vaikka ovat jotakuinkin kokonaan luopuneet uskosta – ainakin sellaisena kuin se ilmaistaan uskontunnustuksessa. Airaksinen ei kuitenkaan keskity tähän aiheeseen, vaan lörpöttelee kaikenlaista – paljolti toki oikein hauskasti ja viihdyttävästi, mutta osin myös täysin käsittämättömästi.

3) Haluaako Airaksinen vauhdittaa sitä, että ihmiset jättävät jäähyväiset uskonnolle? Tai ainakin evankelis-luterilaisen kirkolle, joka useimmille suomalaisille merkitsee uskontoa ja uskomista? Voi olla, että juuri tässä on ollut Airaksisen kirjoittamisen motiivi sen sinänsä inhimillisen motiivin rinnalla, että hän tuntuu haluavan briljeerata oppineisuudellaan.

Uskomisen ja kirkon jäsenyyden suhteesta Airaksinen onkin saanut paljon irti, mutta paljon enemmän olisi voinut saada. Nimikristillisyys on laaja yhteiskunnallinen tosiasia. Onko se siihen sisältyvän kaksinaismoraalin takia suuri yhteiskunnallinen ongelma, vai onko se syytä kuitata ihmisten vähittäisenä järkiintymisenä, jonka jatkumiseen on juuri siksi syytä suhtautua kärsivällisesti? Aihe on omasta mielestäni eettisten ja poliittisten ulottuvuuksiensa takia tärkeä; ja siitä voisi saada irti paljon enemmän kuin Airaksinen on saanut.

Kirjan alaotsikko väittää, että kirja on henkisyyden puolustus. Henkisyyden Airaksinen määrittelee mysteeriksi ja mystisiksi kokemuksiksi, jotka pitää hyväksyä retkahtamatta uskonnollisuuteen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on henkisyydestä melko niukasti. Kirjan alaotsikko synnyttääkin odotuksia, jotka jäävät suurimmaksi osaksi vaille vastausta.

Mysteeri on on hyvä käsite ainakin sellaisessa yhteydessä, jossa ihminen on kautta historian yrittänyt ymmärtää luontoa ja maailmankaikkeuden olemusta kokonaisuudessaan. Luonnontieteet kosmologiasta mikrobiologiaan ja kvanttifysiikkaan ovat vuosien saatossa poistaneet paljon maailmankaikkeuden mystisyydestä. Tuskin kannattaa kuitenkaan uskoa, että tiede tulee lopulta poistamaan kaikki olemiseen, elämään ja maailmankaikkeuteen liittyvät mysteerit. On paljon todennäköisempää, että maailmankaikkeuden olemassaolo tieteiden edistyksestä huolimatta jää sittenkin perimmältään suureksi mysteeriksi. Meidän on vain elettävä ja opittava elämään sen tosiasian kanssa.

Kokonaan toinen asia on meidän ihmisten keskinäinen sosiaalinen elämä. Airaksinen ei oikeastaan erottele mitenkään luonnon ja ihmisten sosiaalisen elämän erilaisuutta. Kirkon ideologian kehitystä tarkastellessaan hän puhuu kuitenkin pitkään tärkeästä asiasta. Kirkko on helvetillä ja kiirastulella pelottelemisen sijaan keskittynyt nykyisin rakkauden sanomaan. 60-luvulla laulettiin All you need is love! Tänään kirkon viesti on sama; kirkko siis seuraa aikaansa. Tästä teemasta Airaksinen saakin – irvaillen – melko paljon irti.

Entäpä jos onkin niin, että keskittyessään rakkauden sanomaan, kirkko vain ilmentää omalta osaltaan globaalisti elintärkeän asian vähittäistä tiedostetuksi tulemista. Imastonmuutos ja pandemiat ovat herättämässä koko ihmiskuntaa tiedostamaan kaikkien maapallon ihmisten peruuttamattoman keskinäisen riippuvuuden. Siihen voi reagoida perimmältään vain kahdella tavalla: 1) persuillaan: pannaan rajat kiinni, viedään rautaa rajalle ja pidetään huoli vain omasta onnelastamme; 2) luodaan kaikille yhteiset pelisäännöt ja politiikat: turvaudutaan globaaliin kansainväliseen yhteistyöhön ja olemassa oleviin kansainvälisiin insitituutioihin, joiden avulla torjutaan ilmastonmuutos ja pandemiat. All you need is love?

Rakkaus yhteiskunnallisena sanomana ei ole romanssi, se on parhaimmillaan järkevää, realistista ja tosiasiat tunnustavaa politiikkaa. Jos Airaksisen kirja auttaa ymmärtämään, ehkä melko tahattomasti, että se yhteiskunnallisten valtasuhteiden vääränlainen mystifiointi, jota uskonnot ovat kautta historian tukeneet, on tuhoisaa, silloin Airaksisen kirjan on kannattanut lukea.

Airaksinen on ottanut tehtäväkseen puolustaa henkisyyttä, jonka hän määrittelee mysteerin käsitteellä. Ainakin olisi hyvä ymmärtää, että yhtäältä on aitoja mysteerejä ja toisaalta asioiden tarkoitushakuista, mutta toki myös vain naiivia, mystifiointia. Henkisyys, englanniksi spirituality, on vaikea asia. Parasta, mitä minä olen siitä lukenut, on kirjoittanut englantilainen uskonnoista luopunut entinen nunna ja sittemmin uskonnon tutkijaksi ryhtynyt Karen Armstrong. Totean tämän tässä kuitenkin vain kirjallisuusvihjeenä.

Enemmän kuin henkisyyden käsitteestä pidän käsitteistä sivistynyt humanismi ja humanistinen sivistys. Näen, kuten Thomas Piketty uudessa kirjassaan Capital and Ideoogy, että kaikkialla maailmassa uskontojen roolina on ollut tuhansia vuosia vallinneissa kolmijakoisissa yhteiskunnissa – eliitti, papisto, kansa – olemassa olevien valtasuhteiden legitimointi eli oikeuttaminen. Samalla näen kuitenkin myös sen toisen puolen, että aina on ollut ihmisiä, jotka ovat uskontojen kielen ja mielikuvien avulla tavoitelleet sortavista valtasuhteista irrottautumista, oikeudenmukaisuutta ja ihmisten tasa-arvoa: poliittista rakkautta.

Näen kuitenkin myös, senkin Pikettyn tavoin, että olletikin kehittyneissä ns. kapitalistisissa yhteiskunnissa uskontojen rooli valtasuhteiden legitimoijana on rajusti vähenemässä. Tilalle on tulossa jotakin suoremmin poliittista.

Mutta globaalisti tarkastellen uskontojen rooli on samaan aikaan identiteettipoliittisesti kasvamassa. Se on kehitystä, johon sisältyy hirvittäviä vaaroja. Jos olisin uskovainen anoisin, että luoja meitä siltä varjelkoon. Nyt sanon vain, että meidän sietää kaikkien olla tarkkaavaisia ja säilyttää pää kylmänä muistaen, että ihmiset ovat tasa-arvoisia ja maailma kuuluu meille kaikille.