Kuuntelin tänään Jari Ehrnroothin kolumnin Ylen ykkösaamussa. Hänen sinänsä mielenkiintoisten pohdiskelujensa seassa oli pari ajatusta, jotka panivat höristämään korvia.

Hän sanoi vasta jälkeenpäin ymmärtäneensä millaisessa inhottavassa Kekkoslovakiassa oli elänyt 70-luvun.

Hän sanoi menevänsä äänestämään kuntavaaleissa, mutta ei äänestä puoluetta. Hän sanoi sen sijaan valinneensa ehdokkaan, jonka ajattelutapa on riittävän lähellä hänen omaansa.

Minäkään en pitänyt 70-luvun poliittisesta ja kulttuuri-ilmapiiristä, mutta en silloin enkä myöhemminkään ole syyllistänyt siitä mielessäni presidentti Urho Kekkosta tai hänen muka synnyttämäänsä muka mafian kaltaista (ulko- ja siksi myös sisä-) poliittista hegemoniaa.

Menen myös äänestämään ja toimin siinä asiassa kuten sosiologisten tutkimusten mukaan useimmat kansalaiset. Minulle on selvää, mitä puoluetta äänestän ja miksi. Ehdokkaan valitsen sen puolueen edustajista, jonka kannattaja olen (ollut pitkän aikaa; itse asiassa koko aikuisen ikäni).

Luin aikanaan Ehrnroothin väitöskirjan vuodelta 1992 Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905 – 1914. Se on ns. psykohistoriaa, eikä sellaisena aivan kehno teos, oikeastaan päinvastoin.

Psykohistoria on pyrkimystä ymmärtää historian toimijoita rekonstruoimalla heidän mielenmaisemaansa ja sieltä nousevia motiiveja. Psykohistoria poikkeaa perinteisestä suurmieshistoriasta myös siinä, että historian toimijoina ei nähdä vain yksilöitä, vaan myös sosiaalisia ryhmiä, joukkoja, luokkia. Itse asiassa kaikki hyvä historiankirjoitus on aina myös psykohistoriaa. Koska se on kussakin historiallisessa tilanteessa vaikuttaneiden monien keskinäisessä vuorovaikutuksessa olleiden toimijoiden motiivien rekonstruointia, siinä tulee kuitenkin olla varovainen ja esittää käsityksensä pikemminkin valistuneina olettamuksina kuin ehdottomina totuuksina. En ryhdy tässä pohtimaan, miten hyvin Ehrnrooth oli ymmärtänyt tämän väitöskirjaansa kirjoittaessaan.

Nuo pari outoa ajatusta, jotka hän esitti Ylen ykkösaamussa, panivat minut kiinnostumaan. Mitä mies on tehnyt väitöskirjansa jälkeen? Miksi hän puhuu tuollaisia? Tietysti kysyin mielessäni sitäkin, miksi hänellä katsotaan olevan niin suuria ansioita, että hänet on valittu Ylen ykkösaamun kolumnistiksi? Ehkä tyydyttävä vastaus viimeksi mainittuun kysymykseen on vain: onhan hän kiinnostava – ehkä juuri siksi, että hänellä on outoja ajatuksia.

Kaivoin esille miehen kirjallisen tuotannon Wikipediasta ja Jaakko Lyytisen kirjoittaman vuoden 2015 tammikuussa Hesarin kulttuurisivulla ilmestyneen esittelyn kirjailija Jari Ehrnroothista. Mies on ollut ahkera, kirjoittanut monta kirjaa. Lyytisen esittelyn jälkeen viime vuonna ilmestyi Ehrnroothin uusin kirja Hyvintoimintayhteiskunta.

Ehrnroothin mielestä hyvinvointiyhteiskunta perustuu valheelle. Se on korvannut aatteet ja ideologiat. Välttelemme henkistä ja moraalista kasvua. Mistä tällaiset ajatukset kumpuavat?

Ehrnrooth on syntynyt vuonna 1959 kyläkoulun johtajaopettajan uskonnolliseen perheeseen. Pojan oppikouluaikana perhe muutti Joensuuhun ja hän tempautui 70-luvun lopulla mukaan taistolaiseen liikkeeseen. Nykyisin hän pitää jälleen uskontoa tärkeänä, muttei enää kuulu kirkkoon. Siihenkin Ehrnroot on pettynyt. En voi olla ajattelematta, että hän ei ole ainoa marxilaisuuteen/sosialismiin/työväenliikkeeseen pettynyt entinen taistolainen, joka on hakenut (tai hakee edelleen) elämän syvempää tarkoitusta uskonnosta.

Oma intellektuaalinen elämäni on ollut paljon tasaisempaa. Olen Ehrnroothia kaksikymmentä vuotta vanhempi. 60-luvulla minusta – osin kodin perintönä, mutta paljon enemmän oman lukemiseni ansiosta – tuli sosialisti. Juuri vuonna 1960 täysi-ikäiseksi tultuani erosin omaksumani humanistisen vakaumuksen vuoksi kirkosta. Vuonna 1969 jo kolmekymmentä vuotta täytettyäni liityin Skdl:n jäseneksi. Tärkein motiivini oli mennä mukaan tukemaan puolueen enemmistöä, sen sosialistisiipeä ja heidän kanssaan yhteistyössä toimineita ns. enemmistökommunisteja. Taistolaiskommunismin, johon Ehrnrooth tempautui mukaan, ymmärsin uskonnon kaltaiseksi vaaralliseksi hurmosliikkeeksi. Minun tärkein motiivini valita puolueekseni Skdl oli se, että he olivat olleet sodan jälkeen työväenliikkeen paasikiviläisiä ja harjoittivat edelleen samaa realistista ulkopolitiikkaa tukemalla Kekkosta.

70-luvun taistolaisuus ratsasti Kekkosella pyrkimällä olemaan jos mahdollista vielä enemmän Kekkosen ulkopolitiikan kannalla kuin Kekkonen itse. Pelkään pahoin, että Ehrnroothin täysin järjetön mielikuva jonkin Kekkoslovakian olemassa olosta perustuu hänen omaan 70-luvun taistolaismenneisyyteensä. Valitettavasti hän ei ole ainoa, joka on pannut Kekkosen syyksi kaikki myöhemmin katumansa taistolaisuuden synnit. Toivottavasti Ehrnrooth vielä joskus päätyy selvittämään tätä psykohistoriallista sotkua sekä omassa päässään että laajemmin yhteiskunnassa.

Ehrnroothin julistus, että hän äänestää ihmistä eikä puoluetta, on oppineen ihmisen julistukseksi naiivi. Hän haluaisi korvata koko puoluejärjestelmän. En nopean kuulemisen perusteella täysin käsittänyt mitä hän halusi sen tilalle. Itse olen joskus haikaillut sen vaalijärjestelmän perään, jonka nykyisin voimassa oleva puoluelaki syrjäytti. Puolueet ovat kuitenkin – välttämättä – demokratian ydintodellisuutta. Kuvitelmat agoralle kokoontuvien kansalaisten suorasta demokratiasta kuuluvat antiikin Kreikkaan, eivät tämän päivän väkirikkaisiin yhteiskuntiin. Jos päättäjiksi pyrkivät eivät esiinny puolueiden edustajina ennen vaalia, he ryhmittyvät puolueiksi joka tapauksessa vaalin jälkeen. Vain fasismissa ja neuvostomallisessa kommunismissa on selvitty ilman vaihtoehtoja tarjoavia puolueita.

Puolueet ovat välttämätön osa demokratian todellisuutta. Viisas ymmärtää, että ne tarjoavat vaihtoehtoja edetä nykytilasta johonkin suuntaan (tai säilyttää nykytila). Viisas ymmärtää myös, että demokratiassa eteneminen on aina välttämättä hidasta lainsäädäntötyötä, jolla yhteiskunnan erilaisia instituutioita muokataan. Sellainen hyvinvointiyhteiskunnan summaarinen haukkuminen, johon Ehrnrooth syyllistyy, on suurin piirtein typerintä, mihin yhteiskunnallisesti valistuneena esiintymään pyrkivä ihminen voi syyllistyä. Hyvinvointiyhteiskunta on – luojan kiitos – kohtuullisen yhteinen käsitys yhteiskunnan sivistyneestä yhteiselämästä. Sen tarjoaman viitekehyksen sisällä on turvallista kinastella siitä, mistä leikataan ja mihin panostetaan enemmän.

Puuttuuko siitä, kuten Ehrnrooth valittaa, henkinen ulottuvuus ja sivistyksen rakkaus? Minä väitän, että politiikalta ei pidä odottaa jotakin sellaista, mitä se ei tarjoa, eikä sen tulekaan tarjota. Jokainen poliitikko ja jokainen poliittinen puolue, joka tarjoaa eskatologisia näkyjä politiikkansa tavoitteeksi, on vaarallinen. Politiikka on yhteiselämän pelisäännöistä sopimista – tässä ja nyt. Ei enempää, muttei myöskään vähempää.

Politiikkaa suuremmat unelmat, joita tarjotaan politiikan käärepaperissa, on syytä jättää 20- ja 30-luvuille.