Helsingin Sanomien pääkirjoitus tarttuu tänään kutkuttavaan aiheeseen otsikolla ”Jokaisen työtunnin tulisi kannattaa”. Jutun alaotsikko sanoo, että ”Suomen on pystyttävä nostamaan tehtyjen työtuntien määrää”.
Kimmokkeen juttu on saanut pohjoispohjalaisesta Kempeleen kunnasta, joka on luonut mallin, jolla on vähennetty sairauspoissaoloja. En mene tässä Kempeleen malliin syvällisemmin. En tunne sitä voidakseni kommentoida. Poimin sen sijaan pääkirjoituksesta pari mainintaa Sanna Marinin sanomisista.
Kun nykyinen pääministeri Sanna Marin (sd) oli liikenne- ja viestintäministeri, hän pohti työn määrää Twitterissä: ’Työajan lyhentämisestä voi ja pitää keskustella. 4 päivän työviikko tai 6 tunnin työpäivä elämiseen riittävällä palkalla on tänään ehkä utopiaa, mutta voi olla tulevaisuudessa totta.”
Kaiketi tuo Marinin toteamus oli Twitterissäkin, mutta muistini mukaan hän puhui aiheesta Sdp:n puoluekokouksessa korostaakseen kannanottonsa periaatteellista merkitystä. Niin tai näin; Hesari kuitenkin jatkaa:
Marinin ajattelu on tämän jälkeen kehittynyt – nyansoidumpaan suuntaan. ”Keskeistä ei ole pelkkä työllisyysaste, vaan työtunnit ja lopulta palkkasumman kehitys – kaikki mittarit (pitänee olla: mittareita), jotka kuvaavat tehtyä työpanosta kansantaloudessa. Niiden kaikkien tulee kasvaa” hän sanoi Sdp:n puoluevaltuuston kokouksessa viime viikonloppuna.
Tarkastelunsa lopuksi pääkirjoitus toteaa yksikantaan: Jos hyvinvointivaltion maksuperusta halutaan turvata ja työvoimapulaa helpottaa, Suomen on pystyttävä nostamaan nimenomaan tehtyjen työtuntien määrää. Murusetkin lasketaan.
Saan pääkirjoituksesta sellaisen vaikutelman, että se uskoo Marinin luopuneen neljän päivän työviikosta ja kuuden tunnin työpäivästä yhteiskuntapoliittisina tavoitteina, koska ne olisivat epärealistisia hyvinvointivaltion rahoittamisen näkökulmasta. En ole lainkaan varma, ajatteleeko Marin niin. Häneltä pitäisi kysyä. Asia on minusta kuitenkin paljon monimutkaisempi. En näe välttämättä sitä ristiriitaa noiden Marinin lausuntojen välillä, jonka Hesarin pääkirjoittaja on näkevinään.
Niiden parametrien mukaan, jotka nykyisin ovat ikäänkuin perusolettamuksia, Suomen todellakin on pysyttävä nostamaan tehtyjen työtuntien määrä, jos halutaan, että maamme nykyinen hyvinvointivaltio voidaan edelleen kustantaa.
Asian ajattelussa on kuitenkin syytä mennä juuriin. Ennen kaikkea: hyvinvointivaltio ei ole vain elämän riskejä tasaava sosiaali-valtio. Se on pikemminkin työvoiman osaamista ja tuottavuutta rajusti nostava koulutus-valtio.
Teknologiset innovaatiot plus jatkuvasti koulutetumpi ja osaavampi työvoima ovat merkinneet sadassa vuodessa – erityisesti viimeisinä vuosikymmeninä – työn tuttavuuden huikeaa nousua. Kasvun rajat ovat kuitenkin tulleet siinä mielessä vastaan, että se elämän uusintamiseen perimmältään tähtäävä työ, jota ihmiset tekevät päivittäin tuotannossa ja kaupassa, koettelee nyt hälyttävästi luonnonvarojen riittävyyttä ja maapallon asuttavuutta. On alettu ymmärtää, että tarvitsemme kokonaan uuden taloustieteen.
Kannattaa muistaa, että hyvinvointivaltio on erittäin nuori keksintö. Vasemmistolaisittain katsoen se on työväenluokan tai kansan valtio. Aikaisemmin valtio on ollut kansakunnasta riippuen lähinnä yövartija-, kuri- tai sota-valtio. Sosiologisesti ne ovat kaikki olleet herra- tai herruus-valtioita.
Paitsi uuden taloustieteen, tarvitsemme myös uuden politologian. Ennen kaikkea meidän tulee ymmärtää, että valtio ja kansakunta eivät ole synonyymejä eikä niitä pidä käyttää synonyymisesti. Nykyaikaista yhteiskuntaa on alettu kutsua hyvinvointi-yhteiskunnaksi. Se on hyvä ja kannatettava sana. Sehän on arvio joko toteutuneesta tilasta tai ainakin tahdon suunnasta. Se tarkoittaa siis yhteiskuntaa, jossa voidaan hyvin, tai joka ainakin on yhteinen yhteiskuntapoliittinen tavoite.
Hyvinvointiyhteiskunnan oleellinen kivijalka on hyvinvointivaltio, eli niiden lakisääteisten instituutioiden kokonaisuus, jotka on perustettu turvaamaan ja edistämään yksilön ja koko yhteiskunnan hyvinvointia.
Toinen kivijalka on reilu sopimus-yhteiskunta tai reilu kansalaisyhteiskunta. Se tunnustaa yleisesti työn ensisijaisen merkityksen yleisen hyvinvoinnin rakentamisessa, muttei kiellä myöskään pääoman ratkaisevan tärkeätä roolia.
Vanhassa kylmän sodan vuosilta perityssä politologiassa käsitteet kapitalismi ja sosialismi viittasivat sen ajan vaihtoehtoisiin talous- ja yhteiskuntajärjestelmiin. 1900-luvun jälkeen monien ihmisten on edelleen mahdotonta mieltää todellisuutta muulla tavoin. Siihen pitää terveen järjen nimissä kuitenkin pystyä.
Uudessa politologiassa, joka pitää demokratiaa ja markkinataloutta ihmisen itsestään selvänä toimintaympäristönä, noita käsitteitä – kapitalismi ja sosialismi – ei hylätä, mutta ne saavat uuden merkityksen.
Kapitalismi tarkoittaa pääomien omistajien, sijoittajien, kohtuutonta valtaa ja etuoikeuksia luokkana.
Sosialismi tarkoittaa yhteiskuntapoliittista ideologiaa ja etiikkaa, joka korostaa sukupuoleen ja etniseen taustaan katsomatta jokaisen ihmisten arvoa, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa kaikkien yhteisöjensä jäsenenä.
Sosialistisen demokratian kontekstissa kysymykset työviikon ja työpäivän pituudesta joutuvat aivan uudella tavalla ajattelun keskiöön. Vauraus rajattomana käsitteenä ei voi enää olla meidän yhteinen yhteiskuntapoliittinen ihanteemme ja tavoitteemme. Ei myöskään vapaa-aika, jos se tarkoittaa meille vain aikaa kuluttamiseen. Harrastukset, sivistys ja kulttuuri ovat niitä asioita, joita meillä tulee olla mielessämme kun ajattelemme sitä, mitä teemme lisääntyvällä vapaa-ajallamme.