Jos muistan ja olin aikanaan ymmärtänyt oikein, suomalaiset sotilaat kutsuivat toisen maailmansodan aikana kivääriään Kyllikiksi. Tuo assosiaatio tuli nyt mieleeni, kun olen juuri kuunnellut päivän Ykkösaamun, jossa ruodittiin Merja Kyllösen eilinen esiintyminen presidentinvaalitentissä.
Asiantuntijoina haastatellut olivat sitä mieltä, että tämä Kyllikki on tiukka akka, joka ei pyrkinytkään laajan kannatuksen kosiskeluun, vaan nyt vain vasemmistoliittolaisten ”omien” kannattajien mobilisointiin. En ota tuohon kantaa; kyllä Merja Kyllönen minusta edusti eilen koko lailla samaa linjaa, jolla hän on toiminut vaalikampanjassaan tähänkin asti.
Kommentoin tässä vain kahta esillä ollutta asiaa: sodan todennäköisyyttä ja ehdottomaan liittoutumattomuuteen pitäytymistä.
Kyllönen on sitä mieltä, että paljon suurempia, ja samalla kiireellisempiä toimia vaativia uhkia kuin sota, ovat ilmaston muutos ja ihmisten eriarvoistuminen. Minä pidän tätä arviota oikeana, mutta aivan ilmeisesti Kyllönen kulkee tässä arviossaan valtavirran ajattelua vastaa. Valtavirta ei huomaa pitää eriarvoistumista – meillä ja maailmalla – juuri minkäänlaisena turvallisuuspoliittisena uhkana. Ja voi olla, että useimmat niistäkin, jotka tiedostavat ilmastonmuutoksen ongelmaksi, eivät tiedosta sitä juuri turvallisuuspoliittiseksi uhkaksi. Heidän olisi syytä ajatella asiaa – varsinkin syitä ja seurauksia – syvällisemmin.
Valtavirta-ajattelu on saatu uskomaan, että sodan vaara on todellinen ja akuutti. Media – myös julkisen palvelun Yle – on levittänyt tässä asiassa olettamuksia, jotka lähentelevät hysteriaa. Perustelu on Venäjän Putinin kasvanut aggressiivisuus Ukrainan, Krimin ja sitä ennen Georgian tapahtumien yhteydessä. Tottakai Venäjän toiminta on vastoin kansainvälistä oikeutta, mutta pelkän tuomitsemisen (mikä sinänsä on välttämätöntä) sijaan suurvaltaa, jonka kunniaan vuosien 1989-91 tapahtumat jättivät syviä haavoja, tulee myös ymmärtää.
Sekä Georgiasssa että Ukrainassa on ollut kysymys venäjänkielisistä ja Venäjä-mielisistä vähemmistöistä, jotka ovat pyytäneet Venäjän apua. Se, että Venäjä on antanut pyydettyä apua sotilaallisesti, on ollut typerää, mutta ymmärrettävää. Syntynyt tilanne olisi nyt jotenkin purettava ja palattava normaaliin kansainväliseen järjestykseen. Kyllönen ehdotti, että pakotteilla voisi tässä asiassa käydä kauppaa. Menemättä spekulaatioihin syvemmin voi sanoa, että kaikkien etu olisi – myös lännen – että pakotteista päästäisiin eroon. Kyllösen ajatuksen leimaaminen jonkinlaiseksi rintamakarkuruudeksi olisi erittäin epäviisasta.
Onko sodan vaara akuutti – tai pidemmälläkään aikavälillä reaalinen – Itämeren ympäristössä? Putin on tunnetusti yltiöisänmaallinen nationalisti, mutta Venäjän pitäisi saada johtoonsa paljon vähä-älyisempi johtaja, jotta se ryhtyisi aseellisiin toimiin, joita se ei voisi perustella samoin kuin Georgiassa ja Ukrainassa.
Venäjän taholta Suomea tai Balttian maitakaan ei uhkaa sodan vaara, mutta tilanteet ennen kaikkea Ukrainassa ja Krimillä, mutta myös Georgiassa, ovat sellaisia, että kansainvälisen yhteisön pitäisi yhdessä Venäjän kanssa kyetä normalisoimaan ne mahdollisimman pikaisesti. Kyllönen ehdotti suurta kansainvälistä konferenssia, jossa kaikki osapuolet olisivat mukana. Rinnastus Helsingin Ety- kokoukseen olisi ontuva, koska silloin elettiin aivan toisenlaisessa tilanteessa, mutta kokouksen kokoluokan ja tavoitellun merkityksen pitäisi olla samaa luokkaa. Tässä olisi työmaata Suomenkin presidentille.
Onko ehdoton sotilaallinen liittoutumattomuus tämän päivän maailmassa viisasta?
Pitää muistaa, että otamme kantaa tähän kysymykseen maailmassa, jossa ei ole akuuttia sodan vaaraa. Sen sijaan on käynnissä paha varustelukilpailu ja sitä perustellaan joka puolella kehittelemällä kauhistuttavia viholliskuvia. Järkevä ratkaisu ongelmalliseen tilanteeseen ei ole kenenkään kannalta entistä vahvemman pelotteen rakentaminen, vaan luottamuksen palauttaminen siihen globaaliin kansainväliseen järjestykseen ja kollektiiviseen turvallisuuteen, jota YK:n peruskirjan noudattaminen merkitsee. Jos tämä ei onnistu, jonkin paikallisen kriisin eskaloituminen ensin alueelliseksi ja sitten globaaliksi, voisi merkitä ihmiskunnan itsemurhaa. Välineet siihen ovat olemassa.
Mutta spekuloidaanpa paikallisella tai alueellisella kriisillä, jota käytäisiin tavanomaisin asein, ja jota suuri osa maailmaa seuraisi ikäänkuin katsomosta.
Sotilaallisen liittoutumattomuuden logiikka tällaisia tilanteita ajatellen on, että se tähtää maan säilymiseen sotilaallisen toiminnan ulkopuolella. Liittoutumattomuus on siis puolueettomuuspolitiikkaa. Se tähtää puolueettomuuteen kolmansien valtojen käydessä keskenään sotaa. Kun nyt monet hokevat, että eihän Suomi enää ole mitenkään puolueeton, koska se on Euroopan unionin jäsen, on hokemassa kaksi virhettä. Looginen virhe on, että puolueettomuudesta puhuminen on relevanttia vain suhteessa sotaa käyviin osapuoliin. Poliittinen virhe olisi kuvitella, että se solidaarisuuslauseke, joka on sisällytetty Lissabonin sopimukseen, merkitsisi automaattista sotaan osallistumisen velvoitetta – muille meidän puolustamiseksi tai meille muiden puolustamiseksi.
Sotaan joutumisen välttämiseksi sotilaallinen liittoutumattomuus on siis paras strategia ajatellen mahdollista alueellista konfliktia maamme lähiympäristössä. Oleellista tällaisessa liittoutumattomuudessa on sen selväksi tekeminen kaikille, että Suomi ei luovuta omaa aluettaan sotatoimien alustaksi mitään maata vastaa.
Luultavasti liittoutumattomuuden arvo sekä oman maan turvallisuuden että kansainvälisen yhteisen turvallisuuden kannalta realisoituu kuitenkin parhaiten juuri nyt – rauhan aikana. Se mahdollistaa sotilaallisesti liittoutumattomalle maalle – kuten tiedämme Suomen historiasta – erittäin uskottavasti toiminnan yhteisen globaalin turvallisuuden edistämiseksi.
Suomen ulkopolitiikkaa ja presidentin toimintaa ajatellen Merja Kyllösen usko siihen, että sodan vaara ei ole akuutti, on järkevä. Sen kanssa on myös erinomaisessa sopusoinnussa se ajatus, että Suomen on syytä pysyttäytyä sotilaallisesti liittoutumattomana maana.
Viittaan edelliseen kolumniini, jossa puolustin Sauli Niinistöä Yleä vastaan. Hänen esiintymisistään on käynyt ilmi, että näissä kahdessa asiassa, joita olen käsitellyt tässä kolumnissa, hänen käsityksensä eivät poikkea kovinkaan paljon Merja Kyllösen ajatuksista. Vain esitystapa on erilainen.
Nämä ovat tällä hetkellä ulkopolitiikkamme peruskysymyksiä. Jos käynnissä oleva vaalikampanja saa aikaan sen, että Suomi jatkaa entistä tietoisemmin näissä asioissa järkevällä linjalla, silloin vaalikampanja on täyttänyt sen tehtävän, jonka se nyt voi parhaimmillaan täyttää. Se on vakuuttanut entistä suuremman määrän ihmisiä Suomen vakiintuneen turvallisuuspoliittisen linjan järkevyydestä.
Mitä vähemmän sitä linjaa rukataan aseisiin uskovaan suuntaan, sen parempi. Mitä enemmän sitä linjaa rukataan kansainvälisen yhteistyön lisäämisen suuntaan, sen parempi.