Kirjoitin eilen tälle palstalle blogin kapitalismin käsitteen merkityksen ymmärtämisestä. Jutun otsikko on Roman Schatz ja kaksi nuorta. Kuinka ollakaan, tämän päivän Hesarissa suuresti arvostamani Sixten Korkman antaa minulle aiheen palata täsmälleen samaan asiaan. Korkmanin kolumnin otsikko on Paljon parjattu kapitalismi voi auttaa ilmastokriisin ratkaisemisessa.

Niinikään suuresti arvostamani Yrjö ”Ykä” Rautio on asiaa sen enempää kommentoimatta jakanut tänään Facebookissa Korkmanin kolumnin. Ehkä Ykä olisi jotenkin kommentoinut, jos olisi lukenut eilisen blogini.

Mistä siis on kysymys? Minun näkökulmastani lyhyesti sanottuna siitä, että sanaa kapitalismi käytetään väärin, jos sitä käytetään markkinatalous sanan synonyymina.

Perustelen tämän mielipiteeni eilisessä blogissani mielestäni melko huolellisesti. En siksi toista tässä argumentaatiotani kokonaisuudessaan. Totean vain lyhyesti viitanneeni siihen, millä tavoin ymmärrettyinä sosialismin ja kapitalismin käsitteet vakiintuivat eurooppalaisiin kieliin kylmän sodan vuosina.

Täydennyksenä siihen, mitä sanon eilisessä kirjoituksessani, lisään muutaman sanan ”esihistoriasta” eli siitä, minkälaisina sosialismin ja kapitalismin käsitteet vakiintuivat länsi-eurooppalaisessa marxismissa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja maailmansotien välisenä aikana. Käytännössä se tarkoitti ennen kaikkea Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen ohjelmaa – ja sitä myöten myös kaikkien pohjoismaiden työväenpuolueiden ohjelmia (siis myös Suomen suuriruhtinaskunnassa vanhan työväenpuolueen ohjelmaa jo ennen maamme itsenäistymistä).

Karl Kautsky oli Saksan SPD:n ideologinen johtaja. Hänestä on sanottu, että hän oli ortodoksi-marxilainen. On myös sanottu, että ns. Toisen internationaalin yhteiskunta-teoria vakiintui nimenomaan Kautskyn edustaman marxilaisuuden muodossa. Kuinka marxilaista Kautskyn ortodoksi-marxilaisuus lopultakin oli, olisi oman väitöskirjansa ansaitseva aihe. Marxista tiedämme, että hän seurasi melko huolestuneena SPD:n ohjelmien kirjoittamista.

Teoreettisena kilpailijana SPD:ssä Karl Kautskyllä oli Eduard Bernstein, joka osoitti kirjoituksissaan useita ortodoksi-marxilaisuuden ja Marxin itsensäkin ajatusten heikkouksia. Häntä on luonnehdittu pragmaatikoksi, jonka jälkimaailma muistaa ennen kaikkea hänen lanseeraamastaan iskulauseesta ”Tärkeämpää kuin päämäärä on tie”.

Tarkastelemamme asian kannalta on oleellista, että Toisen internationaalin käsitys päämäärästä oli sosialismi, jolla tarkoitettiin tuotantovälineiden ottamista yhteiskunnan (käytännössä valtion!) haltuun. Bernsteinkaan ei riidellyt sosialismin käsitteen tämän ymmärtämistavan kanssa. Hän vain suositteli pragmaattista etenemistä kohti päämäärää valtiollisten reformien ja ay-liikkeen voimistamisen avulla.

1930-luvulla fasismi sotki koko Euroopassa sosialistisen vasemmiston sekä poliittisen että ideologisen toiminnan. Sitten tuli toinen maailmansota. Sen lopputulos antoi, paitsi tavattomasti valtaa, myös valtavasti arvovaltaa Neuvostoliitolle, joka oli julistanut jo aikaisemmin, torjuakseen epädemokraattiseen hallintoonsa kohdistuneen kritiikin, että ”me kuitenkin edustamme ainoaa olemassa olevaa sosialismia”.

Sitten alkoi kylmä sota. ”Sosialistisen” Neuvostoliiton ja liberaalin lännen sodanaikaista liittoa fasismia vastaan ei osattu jatkaa minkäänlaisena poliittis-ideologisena rauhanomaisena yhteistyönä, vaikka sen verran löytyikin järkeä sekä lännen että Neuvostoliiton leiristä, että Yhdistyneet Kansakunnat järjestöä ei tuhottu. Molemmin puolin varustauduttiin hampaisiin asti tuomiopäivän aseilla, joiden käyttöön otto olisi jo 1960-luvulla tuhonnut kaiken elämän maapallolla.

Maailma hahmotettiin kahden yhteiskuntajärjestelmän ja kahden ideologian välisenä kilpailuna. Neuvostoliiton näkökulmasta Länsi-Euroopan kommunistiset puolueet olivat vallankumouksen eteen työnnettyjä sillanpääasemia. Sodan loppuvaiheessa syntyneissä Neuvostoliiton satelliittivaltioissa syntyi kuitenkin jo varhain ”kurittomuutta”. Kaikkialla – Itä-Saksassa, Unkarissa, Tshekkoslovakiassa, Puolassa – se pantiin ojennukseen voiman avulla. Sitten usko Neuvostoliiton tiehen ja malliin alkoi rapistua Länsi-Euroopan sillanpääasema-puolueissa. Eräässä katsannossa pienen Suomen pieni SKP oli ensimmäinen eurokommunistinen puolue jo 1960-luvulla. Sitten kaikki muut Länsi-Euroopan kommunistiset puolueet muuttuivat 1970-luvulla eurokommunistisiksi. Se tarkoitti vallankumouksellisesta kommunismista luopumista ja sitoutumista demokratiaan.

Eurokommunismin ideologit eivät kuitenkaan koskaan kyseenalaistaneet sosialismin käsitteen vakiintunutta merkitystä. Se tarkoitti heille edelleen yhteiskuntaa, jossa valtio omistaa tuotantovälineet. Myöskään Länsi-Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueet ja niiden ideologit eivät problematisoineet sosialismin käsitettä – eivätkä myöskään kapitalismin käsitettä, jolla viimeistään 1950-luvulta alkaen tarkoitettiin lännen yhteiskuntajärjestelmää, jonka siis ymmärrettiin olevan markkinatalous plus demokratia.

Minun teesini on, että kylmä sota rampautti pahasti kieltämme ajattelun ja ymmärtämisen välineenä. Ilman kylmää sotaa olisimme ehkä jo paljon aikaisemmin päätyneet kohtuullisen yleisesti miettimään vakiintuneen sosialismin käsitteen merkityksen uudistamista ja sen laajentamista suunnilleen siten kuin Axel Honneth tekee kirjassaan Sosialismin idea. Minun ainoa kritiikkini Honnethin kirjaa kohtaan on, että hänkin tuntuu pitäytyvän siinä ajatuksessa, että sosialismi viittaa tietyin kriteerein määriteltävissä olevaan yhteiskunnalliseen tilaan, ja että sana sosialismi siis on tässä mielessä järjestelmä-käsite.

Pidän paljon selkeämpänä, että sanalla sosialismi viitataan vain ideologiaan. Sosialismi on siis liberalismin ideologiakritiikkiä. Sosialismi on samalla itsenäinen ideologia, joka ylittää liberalismin. Molempien ideologioiden – sekä liberalismin että sosialismin – arvopohja juontuu 1700-luvun viimeisiltä vuosilta ja tiivistyy sanoissa liberté, egalité, fraternité eli vapaus, solidaarisuus ja tasa-arvo. Sosialismi on kapitalismi-kriittinen ideologia, sillä liberalismin vapaus-käsite merkitsee ennen kaikkea pääoman omistajan vapautta tehdä omaisuudellaan mitä lystää. Sosialistinen kirjallisuus on jo kahden vuosisadan ajan osoittanut monin analyysein, minkälaista sosiaalista kurjuutta kapitalismin ”vapaus” on saanut ja saa aikaan. Viime vuosien kehitys pakottaa kiinnittämään paljon huomiota myös siihen, minkälaista tuhoa kapitalismi saa aikaan luontoarvoille.

Kylmässä sodassa vastakkain olivat ”sosialismi” ja ”kapitalismi”. Se oli hirmuinen, kaikkien ihmisten luihin ja ytimiin asti ulottunut ideologinen ja poliittinen konfrontaatio. Juuri siksi kylmällä sodalla on ollut niin pitkä varjo. Me tarvitsemme molempia sanoja, mutta emme missään tapauksessa niiden kylmän sodan aikaisessa merkityksessä.

Tällä hetkellä me vasemmistossa ujostelemme käyttää sanaa sosialismi ja käytämme väärin sanaa kapitalismi. Sanojen väärät merkitykset ovat syöpyneet syvälle mieliimme ja haittaavat oleellisesti kykyämme yhteiskuntana järkevään kommunikaatioon. Joudumme tekemään paljon työtä oppiaksemme pois noiden sanojen silloisista merkityksistä ja varustaaksemme ne mielekkäillä merkityksillä