Olen ollut pois näiltä palstoita jo melko pitkän aikaa. Olen vähitellen palaamassa takaisin. Syy poissaolooni on ollut muutto.

Asunnon vaihtaminen, varsinkin kun on kysymys omistusasunnosta, on monimutkainen, jännitystä ja pelottaviakin hetkiä tuottava prosessi. Vuokramarkkinoilla tarvitsisi jännittää vähemmän. Helsinkiläiset taitavat kuitenkin enimmäkseen asua omistusasunnoissa. Heistä useimmat joutuvat siis tekemisiin asunnon vaihtoon sisältyvän jännityksen kanssa, kun haluavat muuttaa uuteen asuntoon.

Tiedän, että joissakin Euroopan suurkaupungeissa vuokra-asuminen on yleisempää kuin omistusasunnossa asuminen. Yksilön kannalta katsottuna siinä systeemissä olisi kaksi suurta etua. Ei tarvitsisi velkaantua ja säästää tai säästää ja velkaantua vuosikymmenien ajan. Velassa harmillisinta on tietysti korko. Ne ovat onneksi olleet jo monta vuotta matalia. Moni velkaantunut rukoilee, että pysyisivätkin alhaalla mahdollisimman pitkään.

Toinen suuri etu olisi, että muuttaminen työn perässä olisi helppoa. Muitakin etuja on helppo luetella. Suurin sellainen on asunnon vaihtamisen joustavuus erilaisissa elämäntilanteissa: perheen koon kasvaessa, puolison kuollessa, pariskunnan ajautuessa avioeroon tai, kuten meidän tapauksessa, haluttaessa vanhemmiten ns. esteetön asunto.

Yhteiskunnan ja varsinkin talouselämän kannaltakin vuokra-asumiseen perustuva systeemi olisi selvästi omistusasumista parempi järjestelmä. Miksi? No tietysti juuri siksi, että muuttaminen työn perässä olisi joustavampaa. Olettaen tietysti, että vuokra-asuntoja on riittävästi tarjolla.

Tästä olisi helppo uppoutua syvälle asuntopolitiikkaan. En aio ryhtyä siihen; mainitsen vain pari periaatetta. Ensinnäkin on olemassa asumiseen liittyvää sosiaalipolitiikkaa. Koska asuminen kylmässä pohjolassa on joka tapauksessa kallista, sosiaalipoliltiikka tässä yhteydessä on perusteltua. Sitä voidaan toteuttaa kahdella eri tavalla. Joko jukisyhteisöt (lähinnä kunnat) tuottavat ja tarjoavat sosiaalipoliittisin perustein asumista markkinahintoja edullisemmin tai julkisyhteisöt (valtio tai kunta) antavat sosiaalisin perustein asumistukea ns. markkinaehtoiseen asumiseen. On varmasti olemassa (ilman että tunnen alan tilastoja) runsaasti tapauksia, joissa yksilön kohdalla molemmat asiat toteutuvat samanaikaisesti.

Toiseksi on olemassa asumiseen liittyvää osuustoiminnallista ajattelua ja sen mukaista asuntorakentamisen ja asuntojen hallinnan organisointia. Käytän tässä osuustoiminnallinen- sanaa väljässä merkityksessä tarkoittamaan kaikkea sellaista asuntotuotantoa ja asuntojen tarjontaa, joka perustuu asukasyhteisön omaan rahoitukseen eikä tavoittele sen ulkopuolelle tilitettävää voittoa. Tästä periaatteesta käytetään myös sanaa yleishyödyllinen. Sana osuustoiminnallinen kuvaa minusta kuitenkin paremmin (nimellisestä yhteisömuodosta riippumatta), mistä on kysymys. Tämän periaatteen mukaista asuntotuotantoakin voidaan tietysti myös tukea julkisin varoin (esimerkiksi verohuojennuksin tms.), jolloin tähänkin asumiseen saadaan liittymään sosiaalipoliittinen vivahde.

Suomessa on toisen maailmansodan jälkeen syntynyt suhteellisen runsaasti osuustoiminnalliseksi luonnehtimaani yleishyödyllistä asuntorakentamista, asuntoja ja asumisen hallintoa. Toistaiseksi kuitenkin mielestäni aivan liian vähän. Edellä mainitsemistani syistä sitä tarvittaisiin paljon lisää, jotta vuokralla asumisesta tulisi pääasiallinen asumismuoto. Ja se taas olisi, kuten jo totesinkin, sekä ihmisten että koko yhteiskunnan etu.

Eksyin puhumaan asuntopolitiikasta, vaikka minun piti kertoa muutosta. Se on vaivalloista puuhaa varsinkin jos on kerryttänyt krääsää kaksikymmentäviisi vuotta samassa asunnossa ja sitten muuttaa parikymmentä neliötä pienempään asuntoon. Meidän suurin ongelmamme oli (ja on) kirjasto.

Päätimme helpottaa muuttoa siten, että veimme ensin koko kirjaston muovikasseihin pakattuna uuden asunnon kellariin. Se operaatio vei koko kellarin tilan (eikä sinne vieläkään ole juuri muuta saatu mahtumaan). Seuraava temppu oli pystyttää Lundia-hyllyt uuteen asuntoon. Näiden temppujen jälkeen sen paremmin kirjat kuin hyllytkään eivät olleet muuttopäivänä tiellä. Kun muuttolaatikoista sitten piti päästä nopeaseti eroon, lundiat toimivat oivallisesti purettavan tavaran välivarastointipaikkoina.

Paljon tämän pidemmälle emme ole päässeet vieläkään, vaikka muuttopäivästä alkaa olla jo pari viikkoa. Tavarat hakevat vain vähitellen paikkansa. Aikuiset lapsemme ovat auttaneet muutossa. Heidän kanssaan on käyty monta hauskaa keskustelua ”keventämisestä”. Viisaat lapsemme ovat neuvoneet, että jokaisen tavaran kohdalla pitää kysyä: oletko aivan varma, että tulet tarvitsemaan (ja käyttämään) tätä kalua? Olemme keventäneet aika lailla etupäässä sorti-asemalle, mutta myös esim. UFF:n vaatekeräykseen.

Meneillään on kirja-projekti. Kysymme jokaisen kirjan kohdalla (joita silti jää tuhansia), tulemmeko varmasti tarvitsemaan tämän kirjan. Parissa helsinkiläisessä divarissa on jo ihmetelty, kuinka suurta kirjastoa me oikein perkaamme?

Olen ennen ja jälkeen muuton keskustellut aiheesta monien ihmisten kanssa. Jotkut ovat kertoneet asuneensa koko ikänsä samassa asunnossa. Toiset ovat kertoneet muuttaneensa viimeisen viiden vuoden aikanakin jo useita kertoja. Sille, mikä on sopiva määrä muuttoja, on tietysti mahdotonta luoda mitään normia. Muuttaminen on tuskallista, mutta on siinä hauskatkin momenttinsa.

Uuden kodin sisustaminen entisin huonekaluin vaatii kekseliäisyyttä. Jokainen hyvä oivallus tuottaa iloa. Uusi ympäristö panee myös katselemaan vanhoja esineitään uusin silmin.

Yksi asian on aivan varma. Jos ole naimisissa, muutto laittaa parisuhteen kovalle koetukselle. Jokainen ”kaapin paikka” on neuvottelukysymys. Ehkä me olemme jo pahimmat karikot sivuuttaneet.