Tämän viikonvaihteen KU:n Viikkolehdessä Elias Krohn esittelee Vesa Puurosen ja Kari Saaren toimittaman tutkimusraportin nuorten yhteiskunnallisesta osallistumisesta ja oikeistopopulismista. En ole lukenut raporttia. Tukeudun siis tässä Elias Krohnin välittämiin tietoihin. Ne ovat äärimmäisen hämmentäviä.
Yhtäältä hyvinvointivaltio ja tasa-arvo-ajattelu saavat nuorilta laajaa tukea. Toisaalta kielteiset asenteet etnisiä vähemmistöjä kohtaan ovat yleisiä. Tämä kertoo mielipiteiden ja asenteiden jakautumisesta. Tosin samallakin ihmisellä (etenkin nuorella?) voi epäjohdonmukaisesti olla molemman tyyppisiä asenteita.
Kysymys on EU:n rahoittamasta kansainvälisestä tutkimushankkeesta, jonka Suomessa toteutti Itä-Suomen yliopisto Kuopion, Lieksan ja Nurmeksen alueilla vuosina 2011-2015. Kun tutkimus kertoo, että Lieksassa ja Nurmeksessa nuorista 46 prosenttia koki perussuomalaiset itselleen läheisimmäksi puolueeksi, jää mietiskelemään minkälaisia kannatusprosentteja perussuomalaiset mahtavat (tai mahtoivat silloin tai olisivat mahtaneet) saada yleisemmin Suomessa. Minkälaisia demografisia eroja nuorten perussuomalaisille antamassa kannatuksessa on? Miten aika (ja mm. aikuistuminen) on vaikuttanut ja vaikuttaa nuorten asenteisiin? Niinkuin usein, tutkimus herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.
Tutkimuksen mukaan sosiaalivaltio (tai hyvinvointivaltio, eli siis esim. tasa-arvoiset sosiaaliturvajärjestelmä, koulusmahdollisuudet ja julkinen terveydenhuolto) saivat nuorilta yleisesti tukea. Hyvinvointiyhteiskunnan luontevaan kannatus-klusteriin listaan myös sellaiset nuorten yleiset huolenaiheet, jotka kohdistuvat nuorisotyöttömyyteen, nuorten syrjäytymiseen, tuloerojen kasvuun ja esim. seksuaali- ja sukupuoli-vähemmistöjen epätasa-arvoiseen kohteluun.
Sitten on tämä toinen asenne-klusteri, jossa tunnetaan epäluuloa politiikkaa kohtaan, ollaan epäluuloisia vähemmistöjä ja ulkomaalaisia (varsinkin ”väärän värisiä”) kohtaan, vastustetaan maahanmuuttoa ja vastustetaan Euroopan unionia (mistä tosin Elias Krohn ei mainitse mitään, mutta mitä tutkimus tuskin on sivuuttanut). Kutsuisin näitä asenteita nationalismi-klusteriksi.
Kun hyvinvointiyhteiskunnan ja nationalismin kannatus menevät päällekkäin (eli samat henkilöt kannattavat molemman tyyppisiä asenteita) ollaan tekemisissä sen asenne-maailman kanssa, josta poliittisina liikkeinä keräävät kannatuksensa populismi ja protofasismi. On siis kysymys juuri siitä, mitä tutkimus raportoi perussuomalaisen kannatuksesta Pielisen Karjalassa.
Uskon, että modernissa politologiassa yhteiskuntapoliittiset asenteet on asian lähtökohtaisen ymmärtämisen kannalta hyödyllistä tiivistää kolmeen pääasialliseen vaihtoehtoon, jotka ovat liberalismi, sosialismi ja nationalismi. Näistä vaihtoehdoista sosialismi on suurelle yleisölle hämärin, koska se vallan legitimaationa on 1900-luvulla ollut näistä ideologioista väärinkäytetyin. Aatehistoriallisesti järjellisesti ymmärretty sosialismi on demokraattinen ideologia, joka kritiikillään ja poliittisilla aloitteillaan ylittää liberalismin, muttei luovu demokratiasta ja ihmisoikeuksista (jotka ovat aatehistoriallisesti liberalismin perustaa). Hyvinvointivaltiot on rakennettu sosialismin ideologiaan nojautuen.
Tutkimuksen toimittajat Vesa Puuronen ja Kari Saari ovat huolissaan etenkin nuorten maahanmuutto-vastaisista asenteista. He suosittelevat ennakkoluulojen vähentämiseksi lisää tietoa maahanmuutto-politiikasta, vähemmistökielistä ja -kulttuureista. He ehdottavat myös, että tarvitaan monikulttuurista nuorisotyötä. En tietenkään vastusta tällaisia suosituksia, mutta kysyn menevätkö ne tarpeeksi syvälle?
Minun käsittääkseni ongelmaa tulee hahmottaa siten, että on kysymys yhtäältä nuorten reaalielämästä (opiskelumahdollisuuksista ja työnsaanti-mahdollisuuksista) ja toisaaalta siitä, mitä nuoret tietävät yhteiskunnasta (eli käytännössä siitä, mitä he oppivat kotona, kouluissa ja yliopistoissa). En puutu tässä enempää reaalielämän mahdollisuuksien järjestämiseen, koska niiden kuntoon saattamisen tärkeydestä on helppo päästä (ainakin poliittisen retoriikan tasolla) laajaan konsensukseen. Sanon muutaman sanan yhteiskunnallisen tiedon tärkeydestä.
Nykyihmisen on ymmärrettävä oleelliset asiat maailman modernisaatiosta. Se on merkinnyt siirtymistä maatalousvaltaisen yhteiskunnan (melko pitkälti) omavaraisista talouksista vaihdantalouteen ja syvään työnjakoon. Ihmisoikeudet ja demokratia kuuluvat oleellisesti modernisoituvaan maailmaan. Modernisaation demokraattiset pääideologiat ovat korostaneet joko pääoman omistajien johtavaa ja järjestävää osuutta (liberalismi) tai kansalaisuutta, joka korostaa työntekijöiden tasa-arvoisia oikeuksia sekä taloudessa että politiikassa (sosialismi). Molemmat aatesuunnat ovat ymmärtäneet, että jatkuvasti syvenevän työnjaon maailman on oltava yhteistyön maailma. Modernissa maailmassa tavara-, työ- ja tietysti myös pääomamarkkinat ovat jo pitkään olleet perimmältään globaaleja. Kysymys on sekä kansallisella että gobaalilla tasolla siitä, millä pelisäännöillä yhteistyötä pelataan.
Tarina ei lyhyesti ilmaistuna ole tuon monimutkaisempi. Käytännössä sen syvällinen ymmärtäminen edellyttää kuitenkin paljon historian, taloustieteen ja politologian opiskelua. Mutta tarinan oleellinen ymmärtäminen on modernin sivistyneen ihmisen mitta. Nykykulttuurissa kaikkien ihmisten tulee olla yhteiskunnallisesti sivistyneitä kansalaisia.
Modernisaation vaatimusten näkökulmasta nationalismi on taantumuksellinen reaktio, jos se hakee etuja protektionismilla tai imperialismilla, ja varsinkin jos siihen liittyy kansojen (tai etnisten ns. rotujen) eriarvoisuuteen kohdistuvia ennakkoluuloja ja uskomuksia. Nationalistinen populismi on siis ymmärrettävä sekä liberalismin että sosialismin yhteiseksi kilpailijaksi ja viholliseksi.
Modernisaation nykyvaiheessa nationalistinen populismin pukeutuu monissa maissa demokratia puolustajan valheelliseen viittaan. Sitäkin tärkeämpää on ymmärtää yhteiskunnallisen kehityksen sekä kansalliset että globaalit megatrendit ja niiden perusteet.
Sivistyneessä modernisaatiossa eläminen on siis paljolti prosessia, jonka on perustuttava kehitystä oikein ymmärtävään tietoon. Se on valtava haaste koulutukselle, joka nykyisellään lähes laiminlyö tehtävänsä tässä suhteessa. On tietysti aivan välttämätöntä, että jokainen nuori oppii johonkin ammattiin, mutta aivan yhtä tärkeätä on, että jokainen nuori oppii modernin kansalaisuuden perusasiat.