Otsikon kysymys on Moskovan Garnegie instituutin johtajan Dmitri Treninin pienen kirjan nimi.1 Siinä ”me” viittaa ensisijassa amerikkalaisiin ja länteen, mutta viime kädessä kaikkiin Venäjän ulkopuolella. Garnegie-säätiö on yhdysvaltalainen. Sen Moskovan instituutin johtaja Dmitri Trenin on kuitenkin venäläinen. Valmistuttuaan Neuvostoliiton armeijan yliopistosta Trenin palveli vuodesta 1972 aina vuoteen 1993 Neuvostoliiton armeijan palveluksessa; suuren osan tästä ajasta korkeatasoisissa aseidenriisuntaan ja kansainväliseen asevalvontaan liittyneissä tehtävissä.

Mikä on Garnegie-säätiö eli Garnegie Endowment for International Peace? Lyhyesti sanottuna think tank, eli ns. ajatushautomo. Sen perusti huomattavalla rahalahjoituksella vuonna 1910 teollisuusmies Andrew Garnegie, joka oli vaikuttunut vahvasti Woodrow Wilsonin kansainvälisestä ajattelusta. Jo vuonna 1912 säätiön kustannuksella rakennettiin Haagin rauhanpalatsi Haagin kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen oikeuden kirjaston toimitaloksi. Säätiön toimipisteitä on tänään Washingtonin lisäksi Beirutissa, Brysselissä, Moskovassa, New Delhissä ja Pekingissä.

Dmitri Treninin tausta on siis mitä mielenkiintoisin. Kun hän kirjoittaa Venäjästä, hänen asiantuntemustaan tuskin käy kiistäminen.

Mikä sitten on Treninin vastaus? Tuleeko meidän pelätä Venäjää? Treninin omin sanoin kirjan esipuheessa: ”Lyhyt vastaus kuuluu näin. Useimmat Venäjään kohdistuvat pelot ovat aikansa eläneitä tai perusteettomia. Samalla koko joukko sellaisia vaaroja, jotka liittyvät sen suhteisiin Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan, sivuutetaan liian helposti. Toisin sanoen: Venäjää ei pidä pelätä, mutta sen sijaan kohdella varoen – with care.” Ja sitten Trenin jatkaa: ”Jos olet kiinnostunut hieman pidemmästä vastauksesta, lue kirja.”

Minä luin kirjan ja olin vaikuttunut. Yritän tiivistää joitakin sen argumenteista.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen suuri osa venäläisistä näki tulevaisuutensa osana länttä; lännen itänä, kuten Trenin sattuvasti tiivistää. Monet seikat kuitenkin johtivat siihen, että Venäjällä oltiin lisääntyvästi tyytymättömiä siihen asemaan, jota sille lännestä tarjottiin. Erityisen hankalaksi tilanteen teki Itä-Euroopan hinku päästä Naton jäsenmaiksi – ja Naton varomaton myöntyminen Itä-Euroopan vaatimukseen. Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa tulivat tässä prosessissa omaksuneeksi koko joukon itä-eurooppalaisten Venäjään kohdistamia pelkoja. Se puolestaan johti siihen, että Venäjällä Naton läheisyys alettiin kokea uhkana.

Kun aikaa oli kulunut tarpeeksi, Venäjällä alettiin kokea, että sen visio Venäjästä lännen itänä ei ollut toteutumassa. Sille ei ollut avautumassa sen tavoittelemaa tasa-arvoista kumppanuutta USA:n ja EU:n kanssa. Tämä johti protesteihin Naton laajentumispyrkimyksiä kohtaan; ensin Georgiassa vuonna 2008 ja sitten Ukrainassa vuonna 2014.

Vladimir Putinin hallinnon vahvistumista suosi pitkään korkealla pysynyt öljyn hinta. Se mahdollisti monien venäläisten elintason nopean kohentumisen. Venäläinen nationalismi vahvistui ja omaksui ortodoksisen kirkon tukemana monia konservatiivisia asenteita. Kun virallinen propaganda alkoi esittää Naton ja lännen uhkana, oli maaperä loukatulle kansallistunteelle ja vahvalle – tarvittaessa asevoimankin käyttöön valmiille – nationalismille valmis.

Kansainvälinen geopoliittinen näyttämö muuttui. Yleisesti alettiin puhua nousevista BRICS-maista. Vaikka niiden taloudellinen kehitys ei ole ollut niin nopeaa ja vahvaa kuin muutama vuosi sitten uskottiin, poliittisesti kansainvälinen tilanne on muuttunut lopullisesti. Uudessa tilanteessa Venäjä on alkanut tuntea houkutusta olla idän länsi, kun sen unelma tulla lännen idäksi on turhautunut.

Trenin lopettaa kirjansa toteamukseen, että ”siinä missä Venäjän haaste lännelle on oleellisesti ulkopoliittinen asia, Venäjälle haaste kohdata umpikujansa lännen kanssa on valtaosaltaan sisäpoliittinen”. ”Todellinen taistelukenttä Moskovalle ei ole sen paremmin Ukraina kuin Syyria, vaan itse Venäjä.”

Öljyn hintakehitys ei jatkunut pitkään Venäjälle suotuisana. Sen, miten Venjä pystyy hoitamaan kriisinsä ja onnistuu saattamaan maan taloudelliselle kasvu-uralle, Trenin näkee riippuvaiseksi Venäjän eliitistä. Tähän mennessä eliitti on näissä ydinkysymyksissä onnistunut huonosti. Jos se ei onnistu, maan tulevaisuus ei näytä hyvältä. Suurin haaste on päästä eroon korruptiosta ja rakentaa tehokkaalle taloudelliselle toimeliaisuudelle välttämätön oikeusvaltio.

Yleisen yhteiskunnallisen selittämisen tasolla Treninin kirja tuo minulle etsimättä mieleen Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Why Nations Fail2,joka on nerokas koko maailmanhistoriasta todistusaineistonsa poimiva kirja vapaiden ja tasa-arvoisten poliittisten instituutioiden merkityksestä tehokkaiden taloudellisten instituutioiden syntymiselle.

Ajankohtaisen kansainvälispoliittisen selittämisen tasolla Treninin kirja tuo mieleen Richard Sakwan kirjan Taistelu Ukrainasta.3 ’Jatkolukemista’ sivuillaan Trenin suosittelee Sakwan kirjaa. Yhdyn suositukseen. Minulle itselleni Sakwan kirja oli silmiä avaava ja runsaasti ymmärrystä lisäävä lukukokemus – ei vain koskien Ukrainaa, vaan koko aikakautemme luonnetta.

1Dmitri Trenin: Should We Fear Russia, Polity Press 2016, 125 sivua

2Daron Acemoglu & James A. Robinson: Why Nations Fail, Crown Business 2012. (Kirja on ilmestynyt suomeksi Terra Cognita-sarjassa virheellisellä nimellä ’Miksi valtiot kaatuvat’)

3Richard Sakwa Taistelu Ukrainasta -Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät, Vastapaino 2016, 464 sivua. (Olen kirjoittanut tästä kirjasta esittelyn, joka ilmestyy lähipäivinä Ydin-lehdessä.)