Positiivisen vapauskäsityksen voitto

Olin lukenut Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen kirjan Hegemony and Socialist Strategy¹ jo 80-luvulla pian sen ilmestyttyä. Nyt luin sen uusintapainoksen vuodelta 2014 ja jouduin miettimään, miksi lukukokemus tuntui nyt niin erilaiselta.

Vastaus voi olla vain tämä: 80-luvulla Neuvostoliitto oli vielä olemassa ja lännessä sen paremmin sosiaalidemokraatit kuin kommunistitkaan eivät olleet ymmärtäneet hyvinvointivaltion syvintä olemusta, vaikka olivat osallistuneet sen rakentamiseen jo nelisenkymmentä vuotta. Vasemmistossa yleisten – hegemonisten! – ajattelutapojen valossa Laclaun ja Mouffen teksti tuntui minusta silloin, vaikkakin äärettömän viisaalta ja ajattelemaan panevalta, silti jotenkin epätodelliselta ja poliittisesti ainakin toistaiseksi vaikeasti sovellettavalta. Nyt lukukokemukseni oli täysin toisenlainen. Näen tekstin nyt paitsi erittäin viisaana myös hämmästyttävän profeetallisena – ja tämän päivän politiikkaa ajatellen erittäin relevanttina, valaisevana ja hyödyllisenä.

Mihin kirjan nimi Hegemonia ja sosialistinen strategia viittaa? Halusivatko Laclau ja Mouffe lisätä hegemonian käsitteen avulla uuden aikaisemmista poikkeavan näkökulman sosialistiseen strategiaan, (eli sosialismin tavoittelemisen keinovalikoimaan)? Vastaus on: ei, siitä ei ollut kysymys. He halusivat sanoa pikemminkin, että harjoitetut sosialismin strategiat, kautskylainen sosiaalidemokratia ennen ensimmäistä maailmansotaa, leniniläinen kommunismi ja sittemmin bernsteinilainenkin sosiaalidemokratia, ovat itse asiassa nähneet koko tehtävän väärin. Vasemmistolaisuuden lähtökohdaksi tarvitaan kokonaan uudenlainen ajattelutapa, jonka avaa Antonio Gramscin lanseeraama hegemonian käsite.

Asia, jota jään kirjan toisenkin lukemisen jälkeen aprikoimaan, on käytetty sosialismin käsite. Laclau ja Mouffe eivät aseta kyseenalaiseksi, että sillä tarkoitetaan talous- ja yhteiskuntajärjestelmää, jossa ei ole kapitalistisia tuotantosuhteita. Valitettavasti he eivät problematisoi tuon edellytetyn olosuhteen olemusta tarkemmin. Heistä on joka tapauksessa itsestään selvää, että myös hegemonian käsitteen varaan ymmärryksensä ja strategiansa rakentava vasemmisto tulee aina pyrkimään myös sosialismin toteuttamiseen.

Kirjoittajien kritiikki kautskylaista sosiaalidemokratiaa, leniniläistä kommunismia ja myös barnsteinilaista sosiaalidemokratiaa kohtaan perustuu saman ideologisen ja sitä myöten diskursiivisen harhan paikantamiseen niiden ajattelussa: ratkaisevaan asemaan (ja siis historialliseksi toimijaksi) ne ovat kuvitelleet työväenluokan. Kautskylaisuudessa tämä harha johti passiiviseen odotteluun, leninismissä se johti totalitaristiseen etujoukkoajatteluun kaikkine rikollisine seurauksineen ja bernsteinilaisuudessa se on johtanut itsetyytyväiseen saavutettujen asemien ja valtiollisen byrokratian puolusteluun.

Hegemonian olemuksen ymmärtämisen varaan rakentuva (aatehistoriallisesti ensimmäinen) vasemmistolaisuus lähti liikkeelle modernisaation diskursseista, sen puhumisen ja ymmärtämisen tavoista. Aatehistoriallisen lähtölaukauksen sille antoi Ranskan suuri vallankumous 1789, joka kirjoitti edistyksen lippuun sanat: vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus. Ne muodostivat poliittisen liberalismin arvoperustan, ja ne johtivat askel askeleelta demokratian vallankumoukseen eli sen yleiseen hyväksymiseen ainoana kyseeseen tulevana poliittisena järjestelmänä.

Edistyksen voimien riita, joka johti niiden jakautumiseen liberaaleihin ja sosialisteihin, perustui taloudellisen toiminnan organisoitumiseen – teollisen vallankumouksen edetessä yhä kattavammin – työläisiin ja tuotantovälineiden omistajiin eli kapitalisteihin. Sääty-yhteiskunnan tilalle (aluksi tietysti rinnalle) syntyi uudenlainen kaksijakoinen luokkayhteiskunta.

Vaikka syntynyt sosialistinen vasemmisto lähes koko 1900-luvun keskittyi ideologioissaan ja utopioissaan luokka-analyysiin, sen todellinen yhteiskunnallinen menestys on perustunut – sen kuitenkaan itse sitä ymmärtämättä – hegemonia-diskursseihin. Luokka-analyysin perusteella tavoiteltiin vallankumousta (mieluiten toki rauhanomaista), ja kun sitä ei ole tullut, todellinen menestys on jäänyt paljolti ymmärtämättä. Menestyksen nimi on minusta hyvinvointiyhteiskunta, jonka voi määritellä koostuvan kahdesta elementistä, hyvinvointivaltiosta ja sopimusyhteiskunasta. On traagista, että suuri osa aktiivisia vasemmistolaisia näkee vieläkin nämä saavutukset niitä vähätellen vain kapitalismin paikkailuna.

Mikä on se keskeinen diskursiivinen elementti, jonka merkityksestä on riidelty ja jonka uudistuvien tulkintojen perusteella vasemmisto on saavuttanut edistyksensä? Minusta se on vapauden käsite, vaikka sen tulkintojen uudistamisessa on tietysti nojauduttu myös tasa-arvon, solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden käsitteisiin. Yhä yleisemmin on siirrytty vapauden käsitteen negatiivisesta ymmärtämisestä sen positiiviseen käsittämiseen. Vapaus ei siis enää tarkoita vain vapautta sorrosta; se tarkoittaa myös jokaisen ihmisen oikeutta inhimillisen potentiaalinsa täyteen kehittymiseen ja kykyjensä maksimaaliseen käyttöön.

Näin pitkälle uskon referoineeni kohtuullisen oikein, vaikkakin vapaasti, Laclaun ja Mouffen analyysia. Kysymys, jota he eivät avaa, koska pitivät sitä (kuten niin kovin muutkin) itsestään selvänä, on sosialismi-käsitteen sisältö. Heille tuntui riittävän, että sillä tarkoitetaan tuotantovälineiden siirtymistä tuottajien (eli siis työläisten) käsiin. Itse olen tuohon ajattelutapaan tyytymätön, vaikka kannatakin lämpimästi työntekijöiden osuuskuntia.

Minulle sosialismi on liberalismin poliittisen taloustieteen (eli liberalismin kapitalistisen talousfilosofian) positiivisesti ylittävä aate, joka hakee eetoksensa tuotannollisesta tapahtumasta, jolla uusi arvo aina tuotetaan. Siinä on läsnä kaavamaisesti sanoen kolme osapuolta, työntekijä, pääoman omistaja ja hyvinvointivaltio palveluineen ja sääntelyineen. Radikaali kysymyksenasettelu on, mikä on oikeudenmukainen tuotetun uuden arvon jako näiden osapuolten kesken. Liberalismi ja sosialismi antavat tähän kysymykseen erilaiset vastaukset.

Hyvinvointivaltio on hyvin sosialistinen ratkaisu ja osavastaus edellä sanottuu kysymykseen, mutta se ei ole sosialismia. Sosialismi on aate ja poliittinen eetos. Se on hyvin antikapitalistinen ajattelutapa siinä mielessä, että se haluaa rajoittaa kapitalistien tuotantoprosesseihin luovuttaman pääoman palkkion kohtuulliseksi, mutta se ei mitenkään välttämättä halua poistaa ihmisten oikeutta pääomien omistukseen. Mikä on kohtuullista? Mikä on oikeudenmukaista? Nämä ovat poliittisia kysymyksiä, joihin ihmiset antavat eri aikoina erilaisia vastauksia.

Sosialismista – siten kuin haluan sen ymmärtää – voi hyvin sanoa, että se on taisteleva ideologia. Sen parhaat – itse asiassa ainoat legitiimit – aseet ovat diskursiivisia. Maailma ei ole valmis; ei edes Pohjoismaissa, joissa se on paremmassa mallissa kuin suuressa osassa muuta maailmaa. Jos Laclau ja Mouffe olivat sitä mieltä, että sosialismi saa tavoitteena painua jonkin verran taka-alalle, olen eri mieltä sekä siitä, voidaanko siitä loogisesti edes puhua tavoitteena, että siitä onko se tärkeää ja ajankohtaista. Mikä voisi olla vasemmistolle tärkeämpää ja ajankohtaisempaa? Ne epäoikeudenmukaisuuden rakenteet, joita pidetään yllä hyvinvointivaltion alirahoituksella ja kehnoilla palkoilla, heijastuvat laajalle.

Minusta Laclaun ja Mouffen kirja edellä sanomastani huolimatta antaa ratkaisevia avaimia ymmärtää yhteiskuntia, joissa elämme ja samalla se avaa silmiä löytämään niitä hegemonisen politiikan polkuja, joilla yhteiskunnat (ja koko maailma) tulevat viisaammiksi, sosialistisemmiksi ja tasa-arvoisemmiksi. Se ei ole helppo kirja, mutta mikäpä uutta uraa uurtava teos olisi aivan loppuun asti ajateltu ja kristallin kirkkaaksi hiottu.