Seurasin sote-politikoinnin etenemistä luultavasti tarkemmin kuin kansalaiset keskimäärin. Koko harjoituksen lähtökohtana – ainakin yhtenä keskeisenä – oli käsite integraatio. Se maistui minusta alun pitäen hyvältä. Ajatus kuntia laajemmista hallintoalueista tuntui myös lähtökohtaisesti järkevältä, koska se helpottaisi integroidun – ja tapauskohtaisesti ”hoitoprosessia”integroivan – järjestelmän aikaansaamista. Intuitiivisesti hyvältä tuntui myös kombinaatio so-te, eli siis ajatus että sosiaalitoimi ja tereyspalvelut toimivat integroidusti ja hyötyvät mahdollisimman paljon siitä synergiasta, joka sosiaali- ja terveyshuollon yhteistyöllä – siis myös ”potilaskohtaisella” yhteistyöllä – saadaan aikaan.

Koko harjoitukseen kaiketi lähdettiin alun perin kuitenkin pikemminkin taloudellisista kuin kansanterveydellisistä syistä. Sipilän hallituskauden alussa ja sitten pitkin matkaa puhuttiin paljon kolmen miljardin euron säästöistä. Itse tykönäni ajattelin, että okei, jos järjestelmä rationalisoimalla saadaan aikaan säästöjä ja systeemi kansanterveyden ylläpitämisen ja edistämisen näkökulmasta toimii paremmin, niin sehän on mainiota. Ehkä tämä oli naiivi ajatus. Väestö vanhenee, hoidot kallistuvat. Pyrkimys toiminnan taloudellisuuteen on joka tapauksessa järkevää, jos sitä ei toteuteta hoidon ja hoivan laadun ja helpon saavutettavuuden kustannuksella.

Sitten tuli tämä kepun ja kokoomuksen diili: kepu saa maakunnat ja kokoomus saa terveydenhuollon valinnanvapauden. Olin hämärästi käsittävinäni, miksi kepu halusi maakunnat: uusi systeemi säilyttäisi kunnat ja niiden luottamusmiespaikat. Kepun poliittinen voima on maakunnissa. Siitäkö oli kysymys? Jos oli, niin oliko se erityisen tuomittavaa?

Mutta kepun kaupalla oli hintansa. Valinnanvapaus tuntui lähtökohtaisesti merkitsevän täyttä antautumista kokoomuksen markkinamallille – ja sitä myöten vieraan elementin tuomista mukaan – tai ainakin sen merkittävää kasvattamista nykyisestä. Sipilän diili rupesi näyttämään alkiolaisin mittapuin arvostellen moraalittomalta. Sipilästä ja hänen hallituksensa sotesta minulta meni maku kokonaan siinä vaiheessa kun perussuomalaisten puolue hajosi ja Sipilän hallitus jäi äärimmäisen kapean tuen varaan eduskunnassa.

Ainoa valopilkku prosessin tässä vaiheessa oli sen valiokuntakäsittely eduskunnassa. Kokoomuksen valinnanvapaustavoitteet saivat ankaraa kritiikkiä perustuslakinäkökohtien sivuuttamisesta. Lopulta Sipilä itse ymmärsi lopettaa mauttoman näytelmän ja vihelsi pelin poikki. Pelastiko hän sillä oman paikkansa poliitikkona, se jää nähtäväksi.

Ehkä sote-jupakasta on jo kirjoitettu viisaita analyyseja. En oli niitä intohimoisesti metsästänyt. Erittäin viisas jälkiarvio oli eilisessä Hesarissa Anna-Stiina Nykäsen viikon lopuksi -kolumni otsikolla ”So, so keskiluokka” (HS 17.3. sivu B12).

Nykänen nojaa artikkelissaan Itä-Suomen yliopiston sosiaalityön professori Marja Vaaramaan ja kirjoittaa hauskasti: ”Oikeasti terveysongelmien suurin taustatekijä ei ole joogan puute tai punaisen lihan syöminen. Isoimmat riskitekijät ovat yksinäisyys, pitkäaikaistyöttämyys ja pienituloisuus. Ei niitä lääkäri yksin ratkaise.” Näin Nykänen johdattelee lukijan sote-uudistuksen alkuperäiseen lähtökohtaa, joka oli integraatio. Paitsi sosiaalilääketiedettä tarvitaan sosiaalitoimen ja terveyshuollon innovatiivista yhteistyötä, jos halutaan että kaikki ihmiset saavat hoitoa, joka tehoaa.

Heikki Hiilamoakin, Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professoria, Nykänen siteeraa: ”Kaikki käyvät lääkärillä, mutta kaikki eivät ole käyttäneet sosiaalipalveluja. Tässä on menty keskiluokan ehdoilla.”

Eilinen Hesari kannattaa kaivaa esiin ja lukea siitä Anna-Stiina Nykäsen kolumni.