Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on kiertänyt Lähi-Idässä ja Euroopassa. Euroopan mediassa hänen esiintymisiään matkan eri kohteissa on tietysti arvioitu ja arvosteltu. Arviot eivät ole olleet mairittelevia. Kammottavan taustan melkein kaikille arvioille on muodostanut se, että presidentin poikkeuksellisen narsismin, lapsellisuuden ja tietämättömyyden huomioon ottaen, on ollut vaikeata tietää, edustaako hän oikeasti Yhdysvaltojen näkemyksiä vai vain omiaan. Kun kysymys on maan presidentistä, jolle perustuslaki tarjoaa erittäin laajat valtaoikeudet, tämä kysymys on paitsi tärkeä myös uskomattoman kimurantti.

Matkan ensimmäinen kohde oli Saudi-Arabia, ja seuraava oli Israel. Molemmissa maissa Trumpin retoriikka kohdistui maiden yhteisen vihollisen Iranin mustaamiseen ja sillä pelottelemiseen. Jos haluaa, voi ehkä nähdä Trumpilla sellaisen kätketyn tavoitteen, että syyttämällä ja varoittelemalla yhteisestä vihollisesta, saudien ja sitä myöten laajemminkin arabien ja Israelin välit paranevat. Jos tämä todella on ollut Trumpin motiivi, valittu menetelmä on äärimmäisen vaarallinen.

Iranin ja kansainvälisen yhteisön välinen skisma on koskenut Iranin ydinvoima- ja mahdollista ydinase-ohjelmaa. Toisen taustan kansainvälisen yhteisön suhtautumiselle Iraniin on muodostanut se, että Iran on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Lähi-Idän maa, jossa on tehty täysverinen islamistinen vallankumous ja perustettu islamistinen teokratia. Uskonnollisen fanatismin pelko onkin lännessä liitetty pitkään nimenomaan shiia-islamilaisuuteen, jota Iran edustaa. Tässä suhteessa tilanne on kuitenkin Syyrian (ja Irakin) sisällissodan jatkuessa muuttunut: islamilaista kalifaattia terroristisin keinoin tavoitteleva Isis edustaa sunni-islamilaisuutta.

Olivat Trumpin motiivit – siis ottaa Iran kohteeksi ja yrittää tehdä siitä yhteinen vihollinen – mitkä hyvänsä, valittu keino on virheellinen ja muistuttaa aivan liikaa sitä maailmanhistoriasta liiankin tuttua voimapoliittista peliä, jossa yhtäältä rakennetaan liittokuntia ja toisaalta keskitytään vihollis(t)en nimeämiseen ja demonisoimiseen. Tuloksena on yleensä ollut sota.

Trumpin retoriikka tuo tietysti mieleen myös hänen edeltäjiensä Ronald Reaganin ja Georg W. Bushin puheet ”pahan akselista”, joissa USA näyttäytyi ”hyvyyden” globaalina puolustajana ”pahuutta” vastaan. Tuollainen retoriikka on manikealaista järjettömyyttä ja kansallisena ideologiana äärimmäisen vaarallista kuten mm. Afganistanin ja Irakin sotaretket ovat osoittaneet. Järkevä kansainvälinen politiikka lähtee kaikkien kansojen olemassaolon itsestään selvästä hyväksymisestä ja kansojen välisten intressi-erimielisyyksien sovittelemisesta. Hitlerin Euroopan juutalaisiin kohdistaman kansanmurhan muiston pitäisi varoittaa sellaisesta ideologiasta, joka uskoo hyvän ja pahan välisen taistelun lopulliseen ratkaisuun eliminoimalla pahuus eliminoimalla pahat.

Se, että Trump kohdistaa vihan lietsontansa Iraniin, tuntuu sitäkin omituisemmalta kun maan viimeaikaisen presidentin aikana Iran ja kansainvälinen yhteisö ovat jo päässeet melko hyvään yhteisymmärrykseen maan ydin-ohjelmasta; ja lohdullista on sekin, että sama maltillinen presidentti on juuri valittu jatkamaan virassaan.

Brysselissä Trump osallistui Naton huippukokoukseen ja Naton uuden hienon päämajan vihkimistilaisuuteen. Pitämäänsä puheeseen Trump sisällytti kaksi teemaa, vaatimuksen nousta voimakkaammin terrorismia vastaan ja moitteen USA:n Nato-liittolaisille siitä, että ne panostavat asevoimiinsa liian vähän rahaa.

Jo Georg W. Bushin epäonistuneiden sotaretkien Afganistaniin ja Irakiin olis pitänyt opettaa, että ”sota terrorismia vastaan” hyökkäämällä sellaisiin maihin, joiden epäillään rahoittavan ja suojelevan terrorismia, tuottaa tavoitteisiinsa nähden täysin päinvastaisen tuloksen. Uskonnolla legitimoitu terrorismihan on lisääntynyt sen sijaan, että se olisi vähentynyt. Voi kuitenkin olla niinkin, että Bushin konservatiivisilla taustavoimilla ei tässä suhteessa ollutkaan mitään illuusioita, että pääasia oli käydä jossakin sotaa (mikä on edullista asevarustelu-teollisuudelle) ja toisaalta lujittaa USA:n geopoliittisia ja strategisia asemia Lähi-Idässä. Jos viimeksi mainittu olisi totta, siirtyminen ”totuuden jälkeiseen aikaan” ei tapahtunut vasta nyt Trumpin aikana, vaan jo Georg W. Bushin aikana.

Trumpin Brysselin puheita kommentoivat tämän aamun (pe 26.5.) Ykkösaamussa europarlamentaarikot Anneli Jäätteenmäki (kesk), Miapetra Kumpula-Natri (sd) ja Henna Virkkunen (kok). Kommentaattoreista ehdottomasti selväjärkisin oli Anneli Jäätteenmäki.

Jäätteenmäki asetti vahvasti kyseenalaiseksi, voidaanko tämän päivän turvattomuuteen varautua parhaiten, tai edes mitenkään, asevarustelua lisäämällä. Hänen mielestään tärkeimmät uhat liittyvät ilmastonmuutokseen, joka tuottaa aavikoitumista ja siitä seuraavia kansainvaelluksia, jotka puolestaan tuottavat poliittista rauhattomuutta jne, jne. Trumpin Nato-maille kohdistama vaatimus nostaa puolustusmenonsa kahteen prosenttiin BKT:stä voi siis olla hukkainvestointi, jos halutaan oikeasti lisätä turvallisuutta. Jäätteenmäki esitti voimakkaan vetoomuksen kehitysyhteistyön rahoittamisen puolesta.

Eikö vain olekin mielenkiintoista, että aikaisemmin lähinnä yleisinhimillisin humanitaarisin motiivein perustellusta kehitysyhteistyöstä onkin – jos niin ymmärretään ja halutaan nähdä – tullut turvallisuuspolitiikkaa? Miten siitä sanoikaan vanha kansa: ”Niin muuttuu maailma, Eskoseni”.

Henna Virkkunen moitti Trumpia siitä, että hän ei tuonut puheessaan esiin Naton 5. artiklaa ja sen velvoitetta puolustaa ”kovan paikan tullen” eurooppalaisia liittolaisiaan. Virkkunen ei olekaan ainoa eurooppalainen kommentaattori, joka on moittien kiinnittänyt huomiota Trumpin puheen tähän puutteeseen. Mielenkiintoista Virkkusen kommentissa oli kuitenkin se, miten hän lohdutti itseään ja kuulijoita: 5. artikla on koko Naton olemassaolon ydin (Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!). ”Ei USA voi siitä livetä, koska on Naton jäsen.”

Henna Virkkunen näyttää kuuluvan niihin ihmisiin, jotka asiaa sen enempää problematisoimatta ajattelevat, että turvallisuus tarkoittaa nimenomaan sotilaallista turvallisuutta. Sen turvallisuus-käsityksen ydin on pelote. Ajatuksen logiikka kulkee niin, että olemme turvassa, jos voimme uskoa, että vihollisen laskelmissa hyökkäys maatamme kohtaan tulee liian kalliiksi verrattuna siitä saatavaan hyötyyn.

Onneksi maailma ei ole koskaan rakentunut pelkästään tuohon logiikkaan, vaan kansainväliset suhteet ovat aina rakentuneet myös ajatuksiin yhteisestä turvallisuudesta, sopimuksista ja keskinäisestä luottamuksesta, mitkä kaikkia asiat voidaan perustaa yhteisen edun ajatukselle.

Anneli Jäätteenmäen ja Henna Virkkusen kommentit edustavat oleellisesti kahta vaihtoehtoista tapaa hahmottaa turvallisuuspolitiikan vaatimukset. Aikaisempina vuosikymmeninä Henna Virkkusen hahmotustapaa pidettiin ”realismina”. Maailman radikaalisti muututtua on tullut yhä selvemmäksi, että vain Anneli Jäätteenmäen tapa suhtautua turvallisuuteen on aidosti realismia.

Maailma ei pääse todennäköisesti koskaan eroon tarpeesta turvautua joissakin tilanteissa aseelliseen voimaan. Sivistyneissä demokratioissa poliisi tarvitsee kuitenkin voimankäyttöä vain harvoin. Olemme kahden maailmansodan, siirtomaiden vapautumisen ja kolonialismin tuomitsemisen jälkeen, sekä taloudellisen imperialismin saadessa osakseen lisääntyvää kritiikkiä, siirtymässä globaaliin kansainväliseen maailmaan, jossa vallitsevat samanlaiset yhteisen turvallisuuden normit kuin sivistyneissä demokratioissa kansallisesti. Se tarkoittaa tarvetta voiman käyttöön vain sellaisissa tilanteissa, joissa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä rikotaan.

Kehitysyhteistyö ja kriisinhallinta ovat tämän päivän turvallisuuspoliittista realismia. Kaikki intellektuaaliset ponnistukset turvallisuuspolitiikan alueella kannattaa nyt kohdistaa siihen, miten sen eri alueilla olevia tehtäviä hoidetaan siten, että yhteisen turvallisuuden edellytykset vahvistuvat ja rahat käytetään tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.

Trump on menneen maailman presidentti, joka on tullut valituksi maailman ehkä vaativimpaan kansainvälis-poliittiseen luottamustoimeen kansallisista syistä (jotka olisivat kokonaan toisen tarkastelun aihe). On maailman onni, että Yhdysvaltojen demokratia on niin terve, että Trumpin valinta on nostanut valtavan protestiliikkeen, joka häpeää maansa presidenttiä ja ilmaisee selvin sanoin, että ”He is not our president”.