Sain pari päivää sitten luetuksi Jaakko Iloniemen ja Jarno Limnéllin kirjan Uhkakuvat. Olin luvannut kirjoittaa kirjasta arvion Ydin-lehteen, minkä teinkin. Kirjaesittely ilmestyy lehden seuraavassa numerossa. Tänään kuuntelin aamulla uutisia IPCC:n eli kansainvälisen ilmastopaneelin uusimmasta raportista.

Minun tuskin tarvitsisi kertoa lukijoilleni, mikä on IPCC:n tuoreen raportin ydinsisältö – tehän seuraatte uutisia – mutta kertaan varmuuden vuoksi. Maailman keskilämpötilan nousun hillitsemistavoite 2 Celsius-asteeseen on liian löysä. Tavoitteen pitää olla max. 1,5 astetta. Ja päästövähennysten rajoittamisella on kova kiire. Kaksi seuraavaa vuotta ovat ratkaisevia.

IPCC on YK:n alainen elin. Tuoreen raportin tarkoitus on pohjustaa Puolan Katowicessä ensi joulukuussa järjestettävää kansainvälistä ilmastokokousta. Kokouspaikka on valittu mielestäni erinomaisesti. Se on Puolan hiilikaivos- ja terästeollisuuden ydinalueella.

En ole käynyt Katowicessä, mutta muistan hyvin käyntini 70-luvulla läheisessä Krakovassa ja sen kyljessä olevassa teollisuuskaupunki Nova Hutassa. Keskustelu ilman saasteista oli silloin jo lähtenyt käyntiin ja siitä, miten Nova Hutan tehtaiden päästöt tuhosivat Krakovan linnaa ja kaupungin muita historiallisia arvorakennuksia puhuttiin ja kirjoitettiin ympäristötietoisissa piireissä. Se, mitä näimme, oli vakuuttavaa. Krakovan korvaamattomia kulttuuriaarteita oli tuhoutumassa.

Tämän päivän tietojemme valossa silloiset johtopäätöksemme ja huolen aiheemme olivat kuitenkin naiiveja ja tietämättömiä. Fossiilisten polttoaineiden aiheuttamat päästöt olivat saamassa aikaan paljon muutakin kuin korvaamattomien kulttuuriaarteiden tuhoutumista. En muista, milloin ilmaston lämpenemisestä alettiin puhua vakavasti. Historian mittapuulla siitä on vain vähän aikaa. Nyt tiedämme kuitenkin, että se aiheuttaa mannerjäätiköiden sulamista ja sen seurauksena merien vedenpinnan nousun. Se aiheuttaa laajojen alueiden aavikoitumista ja niiden muuttumista asumisen kannalta kelvottomiksi.

Presidentti Obama on sanonut viisaasti, että olemme ensimmäinen sukupolvi, joka tiedostaa ilmastonmuutoksen ja viimeinen, joka voi estää sen tuhot.

Uhkakuvat?

Iloniemi ja Limnéll mainitsevat toki kirjassaan sen ihmiskunnan elinmahdollisuuksiin kohdistuvan uhan, jonka ilmaston lämpeneminen muodostaa. Kirjassa myös palautetaan mieliin, että kymmenisen vuotta sitten valtioneuvoston turvallisuuspoliittisissa selonteoissa otettiin käyttöön laajan turvallisuuden käsite, jolloin käsitteeseen sotilaspoliittisen turvallisuuden lisäksi liitettiin mm. ympäristöturvallisuus sekä sellaiset lääketieteelliset näkökohdat kuin pandemiat.

Silloisissa omissa kirjoituksissani kritisoin laajan turvallisuuden käsitteen ottamista nimenomaan turvallisuuspoliittisten selvitysten ja turvallisuuspolitiikan perustaksi. Pidän silloista kritiikkiäni edelleen oikeutettuna, koska ottamalla ”laaja turvallisuus” selvitysten lähtökohdaksi, pyrittiin vain luomaan kuva, että ollaan moderneja ja ajan hermolla. Kuitenkin turvallisuuspoliittisilla selonteoilla tähdättiin operatiivisesti vain puolustusvoimille tulevissa budjeteissa varattavien määrärahojen ja tiettyjen suurten puolustustarvikemenojen legitimoimiseen.

Tavat ovat niistä ajoista hieman siistiytyneen. Viimeksi on tehty eriksee ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ja puolustuspoliittinen selonteko.

Vaikka turvallisuus on sana, joka on syytä liittää lasten kolumatkaan, vanhusten lääkitykseen ja esimerkiksi porakoneen käyttöön, niin ”laajan turvallisuuden” käsite on ongelmallinen asia. Erityisen ongelmallista on, jos se käsitteenä otetaan turvallisuuspolitiikan perustaksi.

Presidentti Kekkosen aikana käsitteen ”turvallisuuspolitiikka” sisältö vakiintui ymmärrykseksi, että siinä on kaksi elementtiä 1) viisas ulkopolitiikka ja 2) puolustuspolitiikka. Edellisen tehtävänä oli pitää huoli siitä, että valtakunnan turvallisuuteen ja itsenäisyyteen ei kohdistu uhkia. Jälkimmäisen tehtävänä oli ylläpitää riittävää kyvykkyyttä torjua sotilaallinen uhka – mieluiten ennakolta, mutta myös akuutisti jos sellainen uhka aktualisoituisi.

Paasikiven presidenttikauden jälkeen viisas ulkopolitiikka ymmärrettiin ennen kaikkea viisaaksi idänpolitiikaksi. Kekkosen presidenttikausien edetessä viisas ulkopolitiikka alettiin yhä selvemmin hahmottaa aktiiviseksi toiminnaksi kansainvälisen yhteisen turvallisuuden edistämisessä. Viimeksi mainittu merkitsi aktiivista YK:n tukemista, mm. osallistumista YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Eräänlaisen kruununjalokiven presidentti Kekkosen viisas ulkopolitiikka sai hänen menestykseen johtaneesta aloitteestaan Ety-kokouksen aikaansaamiseksi, mikä toteutui vuonna 1975.

Olen joskus yrittänyt muotoilla ”turvallisuuspolitiikka” käsitteen määritelmää siten, että sillä tarkoitetaan sellaisiin yhteiskunnallisiin kehitysprosesseihin varautumista, jotka voivat johtaa yritykseen käyttää voimakeinoja ulkopolitiikan välineenä. Tämä määritelmä on minusta järkevä, koska se kunnioittaa kieleen vakiintunutta ymmärrystä käsitteen sisällöstä. Se on myös universaali.

Erikseen on tietysti opittava (se mikä Kekkosen presidenttikausien aikana osattiin itsestään selvyytenä), että järkevintä ja parasta (ja sitä paitsi taloudellisesti edullisinta) turvallisuusuhkien torjuntaa on vahvistaa kansainvälistä yhteisen turvallisuuden regiimiä.

Kun Iloniemi ja Limnéll kirjoittavat uhkista, he tietysti kirjoittavat samalla turvallisuuspolitiikasta. Kuinka hyvin heidän turvallisuuspolitiikka -käsitteensä vastaa minun suosituksiani? Ei läheskään täysin, muttei täysin kehnostikaan. Iloniemi ymmärtää paljon yhteisestä kansainvälisestä turvallisuudesta. Limnéll kirjoittaa muodikkaasta kyberturvallisuudesta; minusta hieman liian alarmistisesti, mutta asiantuntevasti.

Minua kiusaa nyt seuraava iso kysymys. Jos ilmastonmuutos on kiistattomasti suurin ja akuutein turvallisuusuhka koko ihmiskunnalle, onko sen torjunta turvallisuuspolitiikkaa? Sanat ja käsitteet ovat usein hankalia, mutta ne ovat kaikessa kommunikaatiossa välttämättömiä. Lisäksi kieli usein luo ”itse” omia merkityksiään. Selvyyden vuoksi haluan pitää kiinni siitä, että ilmaston muutoksen torjunta ei ole turvallisuuspolitiikkaa, vaan ilmastopolitiikka tai ympäristöpolitiikkaa. On turvallisuuspolitiikan kannalta tärkeätä, että pidämme kiinni sen (kohtalaisen) vakiintuneesta merkityksestä, joka liittyy voiman käyttöön politiikan välineenä.

Uhkien näkökulmasta katsoen voidaan kuitenkin – ja on viisasta – kysyä: kumpi on juuri nyt tärkeämpää, turvallisuuspolitiikka vai ilmastopolitiikka? Vastaus on minusta itsestään selvä: ilmastopolitiikka. On myös syytä ymmärtää, että jos sitä ei hoideta tehokkaasti, syntyy paljon turvallisuuspoliittisia ongelmia – humanitaarista inhimillisistä ongelmista puhumattakaan.

Elämme vaikeassa maailmassa. Asioiden hallinta tässä maailmassamme edellyttää muun viisauden ohella kielen hallintaa, niin että ymmärrämme toinen toisiamme.