Tänä vuonna sää suosi Vapun viettoa, mutta omien havaintojeni mukaan väkeä Helsingin Kansalaistorilla oli vähemmän kuin viime vuonna. Oliko se merkki vasemmiston alakulosta?

Mielialat saattavat vaihtua, mutta vasemmisto on historiallinen liike, eikä hiekka sen tiimalasissa ole valunut loppuun. Odotan siis luottavaisesti, että vasemmisto kokoontuu Vapun viettoon taas ensi vuonna ja seuraavana ja sitäkin seuraavina – Helsingissä samaan paikkaan. Kansalaistori on jo muutaman vuoden ollut Vapun juhlakenttä. Paikka ei voisi olla parempi.

Helsingissä on myös pitkä perinne, jonka mukaan Vappujuhlan järjestävät molemmat vasemmistopuolueet Sdp ja Vasemmistoliitto yhdessä paikallisten ammattijärjestöjen kanssa. Järjestäjien joukko ei voisi olla parempi.

Helsingin Sanomien Marko Junkkari kirjoittaa tänään (7.5.) lehtensä sunnuntai-osastossa, että ”hyvät toverit eivät ole enää niin hyviä tovereita, ja se on Sdp:n ongelma”. Kimmokkeen Junkkari oli saanut Sdp:n varapuheenjohtaja Sanna Marinin puheesta Kansalaistorilla.

Mihin Junkkari viittaa? Hänen mielestään Sdp:ssä on käynnissä repivä valtataistelu. Todisteluun Junkkari käyttää parikymmentä palstasenttimetriä, mutta päätyy kuitenkin itsekin epäilemään analyysinsä pätevyyttä. Silti hänen johtopäätöksensä on selvä: ”Sdp:n sisäinen epäluottamus on syvä”.

Kun Junkkari viittaa Sdp:n sisäiseen riitaan ja valtataisteluun, nousee hakematta mieleen kysymys: miten asiat ovat Vasemmistoliitossa? Vasemmistoliiton edeltäjä-puolueessa Skdl:ssä ja etenkin sen suuressa kollektiivisessa jäsenjärjestössä Skp:ssä riideltiin rajusti ja avoimesti 60-luvun puolivälistä alkaen kaksikymmentäviisi vuotta. Vasemmistoliitossa tuo julkinen riitely on sittemmin vähitellen tyyntynyt ja selkeät jakolinjat poistuneet. Suurin syy siihen on ollut Neuvostoliiton kuolema vuonna 1991.

Ehkä vasemmiston – siis sekä Sdp:n että Vasemmistoliiton – suuri (ja yhteinen) ongelma ei olekaan riitely ja valtataistelu, vaan epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan edustetaan, mitä tavoitellaan.

Tässä perspektiivissä riitely ja valtataistelu ovat helposti vain kinastelua siitä, minkälaisin argumentein puolue tekee parhaiten itsensä tykö äänestäjille ja kannattajille. Tällaiseen riitelyyn ei myöskään ole mitään ratkaisua, jos yhteiset tulevaisuuden rakentamisen kriteerit puuttuvat. Kyynikko ehkä sanoisi, että puoluetoiminta – siis politiikka merkityksessä politics – ei olekaan mitään muuta kuin valtataistelua ja siihen tietysti oleellisesti kuuluvaa riitelyä.

Minä en ole kyynikko. Toivottavasti en myöskään ole tosikko. Olen kuitenkin sitä mieltä, että politiikan ymmärtäminen edellyttää pitkää historiallista katsetta.

Seitsemänkymmentäluvun ns. laululiike julisti yhdessä kuuluisimmista teksteissään: Opi perusasiat! Omissa kuvitelmissaan siitä, mitkä ovat perusasioita, he olivat väärässä. Kehotus sinänsä oli kuitenkin silloin, niinkuin se on tänäänkin, oikea. Mutta mitkä ovat vasemmiston perusasioita?

Me tiedämme nyt, että leniniläiseen marxismiin (jota nimitän historiallisista syistä kommunismiksi, vaikka se on eri kommunismia kuin se, josta Marx puhui ja kirjoitti) sisältynyt ajatus etujoukosta oli kohtalokas ja hirvittävä erehdys. Jo ajoista ennen ensimmäistä maailmansotaa suhde tuohon erehdykseen jakoi vasemmiston kahtia.

Asenteissa oli kuitenkin paljon vivahteita. Suomen vasemmiston historia on tässä suhteessa erityisen opettavainen. Kansalaissodan jälkeen 20-luvulla Suomessa ei voinut laillisesti toimia marxilais-leniniläinen kommunistinen puolue. 30-luvun alussa Sosialistinen työväenpuoluekin kiellettiin ns. kommunisti-lakien nojalla. Minusta on kuitenkin aina ollut tärkeätä ymmärtää se perusasia, että tuon puolueen kannattajista vain harvat olivat Nkp:n ja Kommunistisen internationaalin tarkoittamassa merkityksessä marxismi-leninismin kannattajia. Useimmat olivat ajatustavaltaan kautskylaisia sosiaalidemokraatteja. Ne opit ja asenteet oli imetty väkevästi suomalaiseen työväenliikkeeseen 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Fasismin hegemonia 30-luvulla ja toinen maailmansota eivät olleet omiaan selkeyttämään vasemmiston identiteettiä ja ideologiaa Euroopassa. Italiassa ja Ranskassa kommunistipuolueet nousivat mahtipuolueiksi, mutta se ei perustunut marxismi-leninismin ideologiseen viehätykseen vaan näiden (silloin maanalaisten) puolueiden sodanaikaiseen sankaruuteen fasismin ja natsismin vastaisessa rintamassa. Uncle Joekin eli Josef Stalin oli Ison Britannian ja USA:n liittolaisena näyttäytynyt demokratian puolustajana.

Kun kylmä sota puhkesi pari vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, alkoi taistelu rauhasta. Neuvostoliitto sai ihmisten silmissä paljon anteeksi sodan aikaisten suurten uhraustensa ansiosta. Toisaalta Nato ei ihmisten silmissä näyttäytynyt pelkästään viattomana puolustusliittona vaan aggressiivisena Neuvostoliiton ja sen Itä-Euroopan valtapiirin piirittäjänä. ”Erilaisten yhteiskuntajärjestelmien rauhanomaisen rinnakkainelon” äänekkäästi toistetulla tunnuksella Neuostoliitto sai paljon ymmärtäjiä niidenkin keskuudessa, joita kommunismi sinänsä epäilytti.

Suomi oli tapaus sinänsä. Maa oli käynyt sotaa Natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Kun Saksan häviö alkoi näyttää selvältä, Suomen päättäjät olivat äärimmäisen monimutkaisessa tilanteessa. Sdp ja sen keulakuvana Väinö Tanner olivat olleet sodanaikaisia päättäjiä. Kysymys oli nyt siitä, miten saada rauhanajan suhteet kuntoon liittoutuneisiin, ennen kaikkea Neuvostoliittoon. Vain hieman mutkat suoristaen voidaan väittää, että perustettu Skdl näyttäytyi ensimmäisissä sodan jälkeisissä vaaleissa työväenliikkeen paasikiviläisenä siipenä, jonka ydin oli sodanaikaisessa rauhanoppositiossa.

On aivan selvää, että Skdl:n valtava menestys ei perustunut kommunismin (siis marxilais-leniniläisen yksipuolue-järjestelmän) kannatukseen, vaan haluun rakentaa realiteetit tunnustaen maan hyvät suhteet itäiseen naapuriin ja sodanaikaiseen viholliseen. Yhtä itsestään selvää on, että Sdp aloitti propagandakampanjan, jossa ”kommunistit”, joilla Sdp tarkoitti kaikkia kansandemokraatteja, yrittävät Neuvostoliiton avulla kumota Suomen demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ja tehdä Suomesta kommunistisen maan. Tämä kahden työväenpuolueen keskinäinen vihanpito oli tärkein muoto, jonka kylmä sota sai Suomessa.

Kolumnissaan Junkkari pohdiskelee pitkään, mitä merkitsi, että Sanna Marin ei vappupuheessaan käyttänyt kertaakaan perinteistä ”Hyvät toverit” -puhuttelua. Hän muistuttaa, että pari vuotta sitten Pertti Paasio  oli Hesarin haastattelussa todennut, että tuo puhuttelu on ”puolueen ohjelma pähkinänkuoressa”. Hän muistuttaa siitäkin, että ”toveri” -sanan käyttö juontaa juurensa Ranskan vallankumouksesta, jossa otettiin käyttöön kansalaisten tasa-arvoa korostava puhuttelu citoyen. Siitä sosialistit saivat 1800-luvulla idean ottaa käyttöön puhuttelun ”toveri”.

En tietenkään voi tietää (ellen kysy), miksi Sanna Marin ei kertaakaan maininnut sanaa ”toveri”, mutta minustakin tuo sana on saanut ummehtuneen kaiun. Tuo vanhempi ”kansalainen” kuulostaa jo paljon avarammalta ja asiallisemmalta. Ehkä ”kansalainen” sana voisikin kohota symbolisoimaan sitä välttämätöntä ideologista uudelleen ajattelua, jota vasemmisto tarvitsee juuri nyt.

Vasemmiston ei missään tapauksessa tule unohtaa historiaansa, mutta on välttämätöntä, että se kykenee elämään yli niiden riitojen ja vihamielisyyksien, jotka ovat 20- ja 30- lukujen ja sodanjälkeisen kylmän sodan ajan perua. Vasemmiston katsetta tulevaisuuteen ei tule enää perustaa sen suhteisiin marxismi-leninismiin, kommunismiin ja Neuvostoliittoon. Niitä ei enää ole. Nyt on kysyttävä aivan kuten 1800-luvun lopulla, mikä on vasemmiston idea?

Tärkein historian opetus on, että ei ole olemassa porvarillista demokratiaa ja sosialistista demokratiaa. On vain demokratiaa, tai sitten on erilaisia manipulaation ja autoritaarisuuden muotoja.

Vasemmiston ideologia on sosialismi, jonka se ymmärtää liberalismin historiallisesti ylittäväksi yhteiskunnalliseksi ajattelutavaksi ja filosofiaksi. Liberalismin suuri historiallinen arvo on siinä, että se toi yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun ihmisoikeuksien, ihmisten poliittisen tasa-arvon ja demokratian käsitteet.

Sosialismin lisä liberaaliin poliittiseen ajatteluun on elämän ja kaiken taloudellisen tuotannon ja toiminnan yhteisöllisyyden korostaminen. Jo Ranskan vallankumouksen tunnuksissa oli sana solidarité. Se ymmärretään yleensä eettiseksi velvoitukseksi tyyliin ”ketään ei jätetä”. Sosialismi, mielestäni oikein ymmärrettynä, pohjaa kuitenkin solidaarisuuden eettisenä velvoitteena elämän ja tuotannon yhteisöllisyyden kovaan tosiasiaan ja siitä loogisesti johtuvaan oikeudenmukaisuuden vaatimukseen. Sosialismi ei ole hyväntahtoisuuden filosofiaa, se on oikeudenmukaisuuden filosofiaa.

Tottakai sosialistille pääomat ovat olemassa siinä kuin kapitalistillekin. Pääomat kaikissa muodoissaan ovat välttämättömiä. Ne tulevat kehityksen myötä aina vain välttämättömimmiksi. Pääomien kohtuuton palkitseminen suhteessa työn palkitsemiseen on kuitenkin kapitalismia. Kapitalismi on sosialistille pejoratiivinen ilmaisu.

Yksi tärkeimmistä historian opetuksista on, että markkinatalous ja kapitalismi eivät ole sama asia. Siirtyminen omavaraistaloudesta vaihdantatalouteen on merkinnyt sosialistin silmissä elämän ja tuotannon yhteisöllisyyden lisääntymistä. Markkinataloudessa yhä suurempi osa elämän välttämättömyyksiä (ja turhakkeita) ostetaan. Se on yhteiskunnan kehitystä.

Se, että yhteiskunnissa tuloerot kasvavat ja varallisuus keskittyy pienelle joukolle ihmisiä samaan aikaan kun suuria määriä ihmisiä syrjäytyy työelämästä (eikä siis myöskään saa työstään tuloja lainkaan) tai joutuu työskentelemään palkoilla, joilla ei tule toimeen, on epäoikeudenmukaista ja tarpeetonta. Se on yhteiskunnallista taantumista.

Marko Junkkari lopettaa kolumninsa toteamalla, että ”Marin ei puhunut työväenliikkeen historiasta vaan keskittyi tulevaan. Hän siteerasi Liisa Jaakonsaaren ohjeita, joiden mukaan ihmisten luottamus politiikkaan voidaan palauttaa vain puhumalla totta, tarjoamalla ratkaisuja ja luomalla toivoa”.

Junkkari päättää kolumninsa toteamukseen, että ”tämä voi olla myös Sdp:n ainoa toivo”.

On sympaattista, että Junkkari päättää kolumninsa näin kannustavasti. On kuitenkin ymmärrettävä, että totuus, ratkaisut ja toivo eivät ole synonyymejä. Totuus on ehdotonta rehellisyyttä tosiasioille. Toivon rakentamisessa on kysymys arvovalinnoista, siis etiikasta, tavallisen ihmisen näkökulmasta siitä, mitä olen edellä nimittänyt sosialismiksi. Ratkaisut ovat realistista ja innovatiivista politiikkaa, joka perustuu yhteiskunnan instituutioiden huolelliseen analyysiin, tosiasioihin ja toivoon.

Se, minkä Junkkari uskoo olevan Sdp:n ainoa toivo, lienee myös Vasemmistoliiton ainoa toivo. Junkkari ansaitsee kiitoksen ajatuksia virittäneestä vappukolumnistaan.