Marraskuun 1. päivää kutsutaan veropäiväksi, koska silloin verohallinto julkistaa edellisen vuoden verotiedot. Jotkut mielestään fiksut kutsuvat päivää myös kateuspäiväksi. Tämän vuoden veropäivä oli eilen. Tänään asiaa on uutisoitu ja kommentoitu lehdistössä.

Verohallinto julkisti alkuviikosta myös teettämänsä tutkimuksen, jonka mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä veronmaksajia. Melkein neljä viidestä suomalaisesta maksaa veroja mielellään. Edellinen tutkimus asiasta teetettiin neljä vuotta sitten. Silloin mielellään veroja maksavia oli kymmenen prosenttiyksikköä vähemmän.

Helsingin Sanomien jutussa verojen maksamisen sankareiksi on nostettu Supercell ja sen perustajajoukko. Veronmaksajain keskusliiton pääekonomisti hehkuttaa supecelliläisiä: ”He ovat valmiita maksamaan takaisin luomistaan tuloista. Se on voinut vaikuttaa asenteisiin monella tapaa. Ehkä ajatellaan, että verojen maksamisesta voi ottaa ihan kunniaakin?”

Sitten HeSa jatkaa toteamalla, että veronmaksuhalukkuuden korostaminen luo Supercellille luonnollisesti hyvää julkisuuskuvaa ja mainetta. Lehti siteeraa yhtiön keulakuvia Ilkka Paanasta ja Mikko Kodisojaa, jotka ovat korostaneet: ”Suomen yhteiskunta on yrityksille tärkeä vetovoimatekijä, kun se houkuttelee pelialan ammattilaisia Suomeen”.

Lehti on haastatellut myös Helsingin yliopiston professori Juha Siltalaa, joka sanoo mm: ”Suomessa valtion ajatellaan kuitenkin jollakin tavalla edustavan veronmaksajia itseään”. Siltalan mukaan suomalaisten laaja halu maksaa veroja perustuu siis siihen, että valtion nähdään aidosti edustavan kansaa.

Verotuksen oikeudenmukaisuutta lähestytään jutun mukaan myös usein ekonomisti Amartya Senin ja filosofi Martha Nussbaumin muotoileman ”toimintakykymallin” mukaan. Sen mukaan jokaisella kansalaisella on oltava aidot mahdollisuudet kehittää kykyjään hyvää inhimillistä elämää varten. Valtiolla on oikeus kerätä veroja ja toteuttaa tulonsiirtoja, jos se luo edellytyksiä hyvän elämän takaamiseksi.

Sitten jutun kirjoittaja Niko Vartiainen tekee mahalaskun: ”Mutta tuo on ylätason teoretisointia. Verot tuntuvat arjessa. Omasta pussista otetaan, ja se, että sinne myös saa, on tärkeää.” Vai onko Vartiaisen kommentti sittenkään mahalasku? Eikö siinä itse asiassa vain pelkisty se, mitä Juha Siltala, Amartya Sen ja Martha Nussbaum sanovat. Verot ovat maksu jostakin. Jos vastikkeeksi saadaan jotakin, mitä arvostetaan, verot ovat OK.

Verot siis tuntuisivat olevan OK; jos niillä ylläpidetään hyvinvointivaltiota. Mutta veroja on kerätty aikojen alusta, jo silloinkin, kun vielä ei ollut sen paremmin demokratiaa kuin hyvinvointivaltiotakaan. Pitkään valtion veronkanto-oikeuden ”rationaalinen” puolustus noudatelikin englantilaisen 1600-luvun alkupuolella vaikuttaneen filosofi Thomas Hobbesin ajatuksia. Hänen mukaansa valtio on rahoitettava, koska se estää kaikkien sodan kaikkia vastaan ja mahdollistaa ihmisten järkiperäisen yhteiselämän.

Rationaalinen ja järkiperäinen järjestys tarkoitti Thomas Hobbesin aikaan sääty-yhteiskuntaa ja feodalismia. Siis suuria kartanoita , joiden mailla ns. suuri yhteinen kansa eli vuokraviljelijöinä. Pojoismaissa malli ei koskaan kehittynyt samaan mittaan kuin Keski- ja Etelä-Euroopassa ja Brittein saarilla. Täällä tilat olivat pienempiä, vuokraviljelijoitä oli vähemmän eikä renkejä ja muitakaan palkollisia ollut niin runsaasti kuin muualla Euroopassa.

Sitten tuli teollinen vallankumous, joka muutti kaiken. Sen mukana esiin nousi ns. sosiaalinen kysymys. On tietysti yksinkertaistus sanoa, että yritykset ratkaista tuo 1800-luvun alkupuolella noussut sosiaalinen kysymys, johtivat sekä sosiaalivaltion että demokratian kehittymiseen. Oikeusjärjestyksen, ja turvallisuuden (sekä sisäisen että ulkoisen) takaamisen lisäksi valtiolle alkoi kasaantua lisääntyvästi velvoitteita, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia: koulutus, eläketurva, työttömyysturva, terveydenhuolto jne. 1960-luvulta alkaen on puhuttu hyvinvointivaltiosta (Welfare State).

Hyvinvointivaltiota on kehitetty sosiaaliliberaalin ideologian ja siihen liittyvän sanaston mukaisesti. Sitä edustavat myös edellä mainitut Juha Siltala, Amartya Sen ja Martha Nussbaum. Ei kuitenkaan ole väärin sanoa, että demokratia ja hyvinvontivaltio (sekä siihen liittyvä kansalaisten yleinen veronmaksuhalukkuus) ovat kehittyneet työväenliikkeen painostuksen ansiosta. Kehitys on ollut monien lakkotaisteluiden ja poliittisten kamppailujen seurausta.

Onko siis Bernie Sanders väärässä kun hän nimittää Pohjois-Euroopan maiden yhteiskuntamallia sosialismiksi? Minusta kyllä, mutta sympaattisella tavalla. Minusta mitään yhteiskuntamallia ei tulisi kutsua sosialismiksi, koska sosialismin käsite tulisi varata vain poliittisen filosofian, ei yhteiskuntajärjestyksen nimeksi. Sandersin virhe on siis mielestäni looginen.

Karl Marxin filosofia perustuu tuotanto-tapahtuman tai -prosessin analyysiin. Hän näkee siinä kaksi toimijaa, kapitalistin ja työläisen. Edellinen maksaa jälkimmäiselle vain osan siitä arvosta, jonka työ(läinen) on tuottanut. Siksi kysymyksessä on riistosuhde.

Marxin ratkaisuehdotus tuon eettisesti kestämättömän riistosuhteen purkamiseksi oli tuotantovälineiden ottaminen yhteiskunnan haltuun. Se oli filosofisesti elegantti, mutta poliittisesti ongelmallinen ehdotus. Se sisälsi olettamuksen kansan suuresta enemmistöstä yhteenkuuluvuutensa ja yhteiset intressinsä tiedostavana luokkana, joka kykenee tasa-arvoisesti ja demokraattisesti jakamaan työt ja tuotetun arvon siten, että kaikki saavat tarpeidensa mukaisesti ja elävät sopuisasti harmonisessa yhteiskunnassa.

Marxsin visio oli filosofisesti elegantti siksi, että siinä, kuten Adam Smithin ajattelussa vain työn nähtiin luovan arvoa. Kannattaa muistaa, että Marx näki myös pääoman (s.o. erityisesti tuotannossa tarvittavat koneet ja laitteet) esineellistyneenä työnä.

Jos ei ajatella, että kaikki pääoma on varkautta (mikä taisi olla Marxin vävypojan ajatus), yksi tapa jatkaa Marxin tuotantotapahtumaan kohdistamaa analyysia voisi olla seuraava. Tuotannossa on aina kolme osapuolta työ(läinen), pääoma (eli operatiivisesti jonkun säästöt) ja julkinen valta (joka vastaa tarvittavan infrastruktuurin ja henkisen pääoman tuottamisesta). Siis työ, pääoma ja julkinen valta.

Se, mikä on kussakin arvon tuotantoprosessissa oikeudenmukainen ja viisas tuotetun uuden arvon jako näiden kolmen osapuolen kesken, on ehkä ennen kaikkea eettinen, mutta myös mitä suurimmassa määrin pragmaattinen kysymys. On järkevää ajatella, että pääomat (sekä yksityiset että julkisen vallan pääomat) on joka tapauksessa uusinnettava. Sama koskee henkistä pääomaa.

Tämä ajattelu johtaa siihen, että palkka, voitto (jonkun suuruinen pääomasta maksettu korvaus) ja verot (miten niiden keruu on käytännössä järjestettykin) ovat kaikki kolme sinänsä legitiimejä tulon muotoja.

Sosialismi on sen ymmärtämistä, että ihmiset ovat lisääntyvästi keskinäisriippuvaisia. Tämä on se sekä käytännöllinen että eettinen perusta, josta nousee vasemmiston tasa-arvo-ajattelu. Käytännön politiikassa sitä tarvitaan sekä verotuksen oikeudenmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden harkinnassa että mm. työmarkkinapolitiikassa. Sosialistinen ajattelu ei kumoa liberalismin filosofiassa keskeistä ansainnan logiikkaa, mutta saanee sen näyttäytymään paljon kohtuullisemmassa valossa.

Hesarin jutussa tuodaan vahvasti esiin se, että vaikka jotkut saavat aivan poskettomia tuloja, niin kyllä he maksavat verojakin. Piiloviesti on tietenkin, että meidän tulee vain olla kiitollisia suurituloisille. Se on liberaalin ajattelun eetos. Sosialistisesta lähtökohdasta liikkeelle lähtien koko asia näyttää toisenlaiselta.