Yhtä vaikeata kuin minun on käsittää, miksi RKP valitsi Nils Thorvaldsin presidenttiehdokkaakseen, minun on ollut käsittää miksi Nils Thorvalds halusi päästä puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Sekä RKP:n että Thorvaldsin omaa valintaa luonnehtii päällimmäisenä atribuuttina arvostelukyvyn puute.

Olen toki tietoinen siitä, että RKP teki kesällä 2016 puoluekokouspäätöksen, jonka mukaan se haluaisi nähdä Suomen kymmenen vuoden kuluttua Naton jäsenenä. Puoluekokouspäätös ei kuitenkaan syntynyt suuren yksimielisyyden merkeissä. Liittymiselle asetettiin kaksi tiukkaa ehtoa: ensin asiasta tulisi käydä laaja kansalaiskeskustelu, joka kääntää yleisen mielipiteen liittymisen kannalle ja sitten asiasta tulisi päättää kansanäänestyksellä.

On turvallista olettaa, että kansanäänestys järjestettäisiin vain sellaisessa tilanteessa, jossa ensinnäkin tässä asiassa yksimielinen hallitus haluaa sellaisen järjestää ja toiseksi gallupit olisivat jo jonkin aikaa osoittaneet, että Nato-jäsenyyttä kannattaa selvästi ja vakaasti kansan enemmistö. En usko, että tuollaista tilannetta syntyy seuraavien kymmenen vuoden aikana. Se, että RKP on päättänyt sellaiseen uskoa, osoittaa jo sinänsä arvostelukyvyn puutetta.

RKP:n päätöstä asettaa tässä asiassa uskottavuudeltaan nolla-tasoinen ihminen vauhdittamaan Nato-myönteisyyttä edistävää kansalaiskeskustelua voisi virallisen liittoutumattomuuspolitiikan kannattajien keskuudessa ehkä pitää vahingoniloisesti hyvänä juttuna – ellei kysymyksessä olisi tällaiseen iloitteluun liian vakava asia. Thorvalds ei television eilisessä ( 10.1. TV1) haastattelussa tuonut esiin mitään sellaista, joka turvallisuuspolitiikkaan vakavasti suhtautuvien ihmisten mielissä voisi lisätä Suomen Nato-jäsenyyden kannatusta. Pelkään pahoin (tai yhteiseksi onneksi), että haastattelun vaikutus oli päinvastainen.

Thorvalds teki viisaasti kun ei lähtenyt perustelemaan Venäjän uhkaa Ukrainan ja Krimin tapauksilla. Useimmat ihmiset ymmärtänevät, että niissä tapauksissa Venäjä toimii opportunistisesti nojautuen venäjänkieliseen ja Venäjä-mieliseen vähemmistöön. Sellaista ei Suomessa ole eikä riittävän vahvana myöskään Baltian maissa. Itämeren turvallisuustilanne on vakaa Naton ja Venäjän molemminpuolisista, sinänsä valitettavista ja typeristä voimannäytöistä huolimatta. Politiikkaa, edes voimapolitiikkaa, ei voi harjoittaa ellei sille ole poliittisia edellytyksiä.

Thorvalds oli valinnut toisen linjan. Hän maalasi lähitulevaisuuteen kuvan, jossa Venäjän yhteiskunta polarisoituu vielä nykyistäkin enemmän huonon taloushallinnon ja huonon poliittisen hallinnon takia. Tämä aiheuttaisi Thorvaldsin mukaan Suomelle uhan, johon pitää vastata liittymällä Natoon. Olen Suomen entisen ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa samaa mieltä siitä, että ennustaminen, ”varsinkin tulevaisuuden ennustaminen”, on vaikeata. Jo siksi torjun Thorvaldsin spekulaation.

Vakavasti ottaen hänen spekulaatiossaan on kolme heikkoutta: 1) Meneekö kehitys Venäjällä niinkuin Thorvalds kuvittelee? 2) Jos kyllä, merkitsisikö se, että Venäjästä tulisi Suomelle sotilaallinen uhka? 3) Olisiko Nato-jäsenyys Suomen paras turva, jos Venäjä uhkaisi Suomea sotilaallisesti? Omat vastaukseni, jotka tietenkin ovat arvauksia, ovat näihin kysymyksiin: 1) tuskin, 2) tuskin ja 3) no ei missään tapauksessa.

Suomen virallinen turvallisuuspoliittinen linja perustuu 1) aktiiviseen rauhantahtoiseen ulkopolitiikkaan, 2) sotilaalliseen liittoutumattomuuteen ja 3) itsenäiseen ja uskottavaan puolustukseen. Uskon eniten kohtaan 1. Se pitää kuitenkin tulkita niin, että kysymys ei ole vain ns.rauhantahtoisesta idänpolitiikasta vaan aktiivisesta rauhaa edistävästä globaalipolitiikasta. Siksi me tuemme kansainvälistä oikeutta ja sen kehittämistä. Siksi me tuemme kehitysyhteistyötä. Siksi me tuemme kansainvälistä kriisinhallintaa ja osallistumme siihen omalla panoksellamme silloin, kun se tapahtuu YK:n mandaatilla.

Sotilaallinen liittoutumattomuus ja puolueettomuus ovat käsitteitä, jotka ovat menneet meillä (toki jonkin verran muuallakin maailmassa) julkisessa keskustelussa solmuun. Liittoutumattomuus ja sen ilmentämä puolueettomuuspolitiikka tähtäävät siihen, että kolmansien maiden sodan tapauksessa me voimme säilyä sodan ulkopuolella – siis puolueettomana maana. Puolueettomuus ei ole rauhanaikaan soveltuva käsite vaikka puolueettomuspolitiikka on.

Kannattaa kiinnittää huomio siihen, että kansainvälisen oikeuden mukaan sota ei ole luvallinen väline valtion ulkopoliittisten tavoitteiden edistämiseksi. Niin sanoo YK:n peruskirja, jota ovat sitoutuneet noudattamaan kaikki YK:n jäsenvaltiot, käytännössä siis kaikki maapallon maat. Puolustautuminen on peruskirjan mukaan sallittua, mutta peruskirjan mukaan kiista on välittömästi alistettava turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi.

Periaatteellinen voimapolitiikasta luopuminen on valtava edistysaskel ihmiskunnan historiassa. Aikaisemmin valtioiden sotimista pidettiin niiden olemukseen kuuluvana luonnollisena asiana.

Monet maamme viralliset turvallisuuspoliittiset toimikunnat ovat viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana katsoneet, että Suomi oman ns. turvallisuusympäristönsä ja oman turvallisuuspolitiikkansa ansiosta voisi joutua aseellisen uhan kohteeksi vain laajemman eurooppalaisen konfliktin yhteydessä. Yleisesti on myös arvioitu, että tällainen ”laajempi eurooppalainen konflikti” ei olisi mahdollinen paikallisena, vaan se merkitsisi uutta maailmansotaa. Vaikka maailma on paljon muuttunut, uskon että tämä arvio on edelleen pätevä.

Kylmä sota merkitsi sitä, että länsi hyväksyi Neuvostoliiton viime kädessä asevoimaan perustuvan läsnäolon Itä-Euroopassa. Kylmän sodan aikana käytiin monia ”sijaissotia” (proxy wars) kehitysmaissa. Sekä NL että USA olivat niissä mukana ennen kaikkea aseiden toimittajina ja neuvonantajina pyrkien itse olemaan osallistumatta. USA osallistui enemmän kuin NL. Kylmä sota oli ennen kaikkea molemminpuolista ydinasepelotteen rakentamisen aikaa.

Jos YK:n peruskirjan allekirjoittaminen San Franciscossa vuonna 1945 oli valtava periaatteellinen edistysaskel ihmiskunnan historiassa, niin kylmän sodan puhkeaminen oli ikävä askel taaksepäin. Se ei kuitenkaan merkinnyt San Franciscossa saavutetun edistysaskeleen mitätöitymistä. YK:n peruskirjaan pohjaava maailmanjärjestys on toistuvasti osoittanut toimivuutensa. Vaikka paikallisia sotia on ollut paljon, uudelta suursodalta on vältytty. Kriisinhallinta on toiminut ja kehitysyhteistyöllä on saavutettu merkittäviä tuloksia.

Turvallisuuspolitiikkaa on kahdenlaista: on yhteistyövaraista ja on asevaraista. Mikää maa maailmassa ei nojaa vain jompaan kumpaan, vaan kaikki maat harjoittavat kumpaakin turvallisuuspolitiikan lajia rinta rinnan. Suomi on ollut geopoliittisen asemansa ja historiansa takia siinä onnellisessa asemassa, että meidän kansallinen turvallisuuspoliittinen coctailimme on sisältänyt enemmän yhteistyöhön perustuvia kuin asevaraisia elementtejä. Joidenkin maanmiestemme mielestä se on ollut vain välttämättömyys, mutta sen voi myös (ja minusta pitää) nähdä hyveenä.

Turvallisuus valtiollisen aseellisen väkivallan ehkäisemisenä on globaali haaste kuten myös ilmastonmuutoksen hallinta. Molemmat haasteet voi myös nähdä toisiinsa kietoutuvina monimutkaisina ja monenlaista globaalihallintoa ja yhteistyötä edellyttävinä projekteina. Jos Suomi haluaa olla maailmassa ”turvallisuuden tuottaja”, tämä perspektiivi avaa suunnan, mihin kulkea.

Kuinka oleellisia ovat turvallisuuspolitiikkamme kaksi muuta pilaria, sotilaallinen liittoutumattomuus ja uskottava itsenäinen puolustuskyky? Niiden merkitys voi olla negatiivinen, jos ne nähdään koko turvallisuuspolitiikkana tai ensisijaisina asioina. Silloin ne estävät sen ymmärtämisen, mikä turvallisuuspolitiikassa on tärkeätä. Oikein ymmärrettynä sotilaallinen liittoutumattomuus tukee aktiivista globaalia turvallisuuden tuottamista. Nykymaailmassa sotilaallisen kyvyn ja osaamisen merkitys rajoittuu pääasiassa kriisinhallintaan provosoimattomalla tavalla. Kriisinhallintaa maailman turvallisuusjärjestelmä tulee tarvitsemaan luultavasti ikuisesti aivan samoin kuin poliisin voimankäyttöä tarvitaan rikollisen toiminnan hillitsemisessä.

Thorvaldsin Suomelle tarjoama Nato-jäsenyys olisi toteutuessaan mittava turvallisuuspoliittinen askel taaksepäin. Pitääkö Suomen harjoittaa yhteistyötä USA:n kanssa? Totta kai, mitä enemmän sen parempi! USA on kuitenkin harjoittanut ja harjoittaa globaalia imperiaalista politiikkaa, josta Suomen on syytä pysyä erossa. Nato on monille sen jäsenmaille merkinnyt sitä, että ne eivät ole voineet pysyä erossa USA:n imperiaalisesta politiikasta ja sen ajoittaisista sotilaallisista operaatioista. Tämä olisi riittävä syy vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Tärkeämpi syy on, että se asevarainen pelotteeseen nojaava turvallisuus, jota Nato tuottaa, edustaa mennyttä maailmaa.

Viisasta turvallisuuspolitiikkaa rakennetaan muilla keinoin.