Psykiatrian ongelmana on oireiden puristaminen medikalisoivan sairausmallin mukaisesti keinotekoisiin diagnoosiluokkiin. Mallia on otettu somatiikan ja fyysisten sairauksien puolelta. Psyykkisiin oireisiin sairausmalli sopii kuitenkin huonosti, koska monien oireiden alkuperä on kasvuympäristössä ja lapsuuden kokemuksissa tai aikuisiän vakavissa traumoissa. Psykiatriset diagnoosit ovat päällekkäisiä, ja parhaimmassa tapauksessa samalla ihmisellä voi olla yli 20 psykiatrista leimaa. Tämä johtuu siitä, että kirjavien oireiden taustalla on sama asia: traumatisoituminen.

Käytännössä ihminen saa psykiatrisen diagnoosin, jos joukko diagnostisia kriteereitä täyttyy. Kriteerit eivät välttämättä perustu mihinkään teoriaan tai tieteelliseen tutkimukseen ja ovat usein yksimielisyyteen pyrkivien neuvottelujen tulos. Diagnoosit myös muuttuvat ajan myötä. Tulee muotidiagnooseja ja villityksiä. Viime vuosina naistenlehdet ovat olleet pullollaan narsististen ex-puolisoiden uhreja. Yhteen aikaan kaikki sairastivat paniikkihäiriötä.

Yksi nyt vahvasti pinnalla oleva diagnoosi tuntuu olevan aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ADHD (Attention-Deficit Hyperactivity Disorder), jossa keskeisiä oireita ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus. Vanhemmat ja opettajat haluavat lapsille ADHD-diagnooseja, ja monet aikuisetkin ovat keksineet, että kaaoksessa oleva koti voikin olla oire ADHD:stä.

Rikoksentekijöiden ja vankien on todettu kärsivän tavallista useammin ADHD:stä. Oireet voivat näkyä muun muassa impulsiivisena ja harkitsemattomana toimintana, keskittymisvaikeuksina, lyhytjänteisyytenä, kärsimättömyytenä, rauhattomuutena ja motorisena levottomuutena. Mutta ovatko oireet välttämättä erityinen neuropsykiatrinen häiriö vai ovatko ne luonnollisia seurauksia rikoksentekijöiden lapsuuden traumakokemuksista?

ADHD:tä pidetään neurobiologisena ja kehityksellisenä häiriönä, jonka keskeisiä oireita ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus. ADHD voidaan diagnosoida lapsuudessa, nuoruudessa tai aikuisiässä. Oireita esiintyy eri tilanteissa, esimerkiksi kotona, opiskellessa, työssä ja harrastuksissa, ja ne haittaavat ihmisen toimintakykyä.

ADHD-diagnoosilla on päällekkäisyyttä useiden muiden häiriöiden kanssa. Traumatisoituneilla lapsilla, nuorilla ja aikuisilla ADHD-diagnoosi näyttäisi olevan yleisempi kuin niillä ihmisillä, joilla ei ole ollut traumatisoivia kokemuksia. Traumakokemukset voivat johtaa traumaperäiseen stressihäiriöön (Post-Traumatic Stress Disorder, PTSD), johon kuuluu ADHD:n tavoin ylivireysoireita, keskittymisen ongelmia ja levottomuutta. Mistä siis tiedämme, milloin kyse on ADHD:stä ja milloin traumatisoitumisesta? Emme mistään.

Väitän, että ADHD-oireet saattavatkin olla yksinomaan traumakokemusten seurausta, jos mitään aivotoiminnan häiriötä ei löydetä. Rikoksentekijöiden kehityshistoriassa on runsaasti traumaattisia kokemuksia, jotka tavallisesti johtavat traumaperäisiin oireisiin. Nämä oireet saattavat hoidon puuttuessa kroonistua ja tuottaa aikuisiän psyykkisiä häiriöitä. Usein oireet voivat ilmetä juuri ADHD-tyyppisinä ylivireysoireina, keskittymisen ja tarkkaavuuden ongelmina, impulsiivisuutena ja levottomuutena.

On mahdollista, että ei ole olemassa erillistä ADHD:tä vaan oireet selittyvät traumakokemuksilla ja traumatisoitumisella. Tämä näkemys haastaa käsityksen, jonka mukaan ADHD olisi geneettisesti säädelty kehityksellinen ja neuropsykiatrinen häiriötila. Käypä hoito -suosituksen mukaankaan ei ole löytynyt yksittäisiä geenejä, jotka altistaisivat ADHD:lle. Dopamiinin aineenvaihduntaa sääteleviä geenejä on epäilty lähinnä tiettyjen lääkkeiden ADHD-oireita lievittävien vaikutusten takia, mutta selvää näyttöä ei ole.  Mitään yksiselitteisiä keskushermoston rakenteellisia tai toiminnallisia poikkeamiakaan ei ole löytynyt.

Sen sijaan monia kasvuympäristön riskitekijöitä on tunnistettu ADHD-diagnoosin saaneiden taustalta. Esimerkiksi lapsuuden kaltoinkohtelulla ja vanhemman ja lapsen kiintymyssuhteen häiriöillä on todettu olevan yhteyttä ADHD-oireiluun. Onkin johdonmukaista, että lapsen kasvuympäristössä olevat tunne-elämän ja käyttäytymisen säätelyä häiritsevät tekijät voivat johtaa impulsiivisuuteen, levottomuuteen, ylivilkkauteen ja tarkkaavuuden ongelmiin. Jos vanhemmat eivät kykene omien ongelmiensa takia tukemaan lapsensa itsesäätelyn kehitystä ja jos lapsi joutuu kokemaan traumaperäistä stressiä, tuloksena voi olla vireystilan, tarkkaavuuden ja käyttäytymisen säätelyn vaikeuksia.

Harmillisesti uusimpaan Amerikan psykiatriyhdistyksen DSM-5-diagnoosiluokitukseen ei otettu mukaan kehityksellistä traumahäiriötä, vaikka se olisi saattanut olla vuosisadan ainoa mielekäs diagnoosi – jos diagnooseja ylipäätään halutaan. Se olisi myös diagnoosi, joka tekisi suuren osan muita diagnooseja tarpeettomiksi.

Psykiatrisia diagnooseja ADHD mukaan lukien on roppakaupalla, mutta pitääkö kaikelle kehitellä diagnoosileima ja selittää oireita geneettisellä haavoittuvuudella? Psykiatriassa on totuttu puhumaan geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksesta ja geneettisestä alttiudesta psyykkisiin häiriöihin ja sairauksiin. Hyvin yleinen tapa kuitata häiriöiden etiologia on viitata geenien ja ympäristön vuorovaikutukseen. Se ei kuitenkaan kerro yhtään mitään siitä, miten psyykkiset oireet kehittyvät tai miten niitä voisi ehkäistä.

Tutkimukset geenien ja ympäristön vuorovaikutuksesta ovat ristiriitaisia, eikä kiistatonta näyttöä minkään geeniyhdistelmän yhteyksistä tiettyihin psyykkisiin häiriöihin ole olemassa. Tutkimustietoa epäsuotuisan kasvuympäristön, kaltoinkohtelun ja traumakokemusten yhteydestä psyykkisiin häiriöihin on sitä vastoin paljon. Psyykkisten häiriöiden ehkäisynkin kannalta on toiveikasta, jos pitää vaikuttaa pikemminkin kasvuympäristön riskitekijöihin kuin geeneihin.

Psykologina näen psyykkisten häiriöiden kehityksen niin, että kasvuympäristön merkitys on ratkaisevin. Vaikka yksilöllä olisi maailman surkeimmat geenit, hän selviytyy hyvin, jos kasvuympäristö on turvallinen ja kehitystä tukeva. Kasvu- ja perheympäristö eli sosiaalinen perimä on psyykkisissä häiriöissä aina paljon tärkeämpi kuin geneettinen perimä.

Joskus diagnoosiksi väännetty käyttäytymispiirteiden kokonaisuus voikin olla merkki normaalista kehityksestä tai normaalista reaktiosta epänormaaliin ympäristöön. Juuri luettiin tutkimustuloksista, joiden mukaan loppuvuodesta syntyneet lapset saavat muita useammin ADHD-diagnoosin. He eivät koulun alkaessa ole vielä kypsyneet riittävästi, joten paikallaan istuminen, keskittyminen ja impulssien hallinta voi koulussa olla vaikeaa. Siinäpä sitten opettajat, koulupsykologit, lastenpsykiatrit ja vanhemmat rupeavat hätiköiden puuhaamaan tutkimuksia ja diagnooseja, vaikka kyse on luonnollisesta kehityksen aikataulusta.

On ikävää, että monia lausuntoja ja yhteiskunnan tukia varten tarvitaan diagnoosileimoja. En näe mitään syytä siihen, että esimerkiksi kuntoutuspsykoterapian saamisen edellytyksenä pitäisi olla psykiatrinen diagnoosi. Kyllä siihen pitäisi riittää kuvaus ihmisen traumakokemuksista ja niitä seuranneesta traumatisoitumisesta. Emme hoida diagnooseja vaan ihmisiä.