Muutamat kauppiaat ovat ottaneet tavakseen julkaista sosiaalisessa mediassa myymälävarkaiden kuvia siinä toivossa, että joku nämä tunnistaisi ja käräyttäisi. Ilmiö on huolestuttavasti yleistynyt oikeusoppineiden varoitteluista huolimatta. Tavallisesti valvontakameran kuvien ihmisiä ei sentään suoraan nimitetä varkaiksi. Esimerkiksi eräs salolainen liikkeenharjoittaja puhuu ”päivävieraista”.

Yrittäjän näkökulmasta näpistykset tietenkin harmittavat ja aiheuttavat kuluja, kun vakuutuksistakin korvauksia saa vasta isohkoista varkauksista. Turhautuminen toistuviin näpistyksiin houkuttelee rikkomaan lakia ja julkaisemaan valvontakameran otokset kymmenien tuhansien ihmisten näkyville nettiin. Kyseessä on moderni häpeärangaistus. Jalkapuuta ja teilipyörää ei enää käytetä, mutta nyt on some.

Epäiltyjen rikoksentekijöiden kuvien julkaiseminen kirvoittaa heti satoja vihamielisiä, tuomitsevia ja halveksivia kommentteja, joissa vaaditaan tekijöiden päätä vadille. Vaarana on vihan lietsominen ja lynkkausmielialan leviäminen. Ihmiset kaipaavat syntipukkeja omille kielteisille tunteilleen, ja rikoksentekijä on mitä sopivin tähän tarkoitukseen.

Valvontakameraan tallennetut kuvat ovat henkilötietoja, joten niitä koskee henkilötietolaki. Siispä kuvien julkaiseminen ilman asianomaisen suostumusta rikkoo henkilötietolakia. Jos tietojen julkaiseminen lisäksi aiheuttaa vahinkoa tai kärsimystä tai saattaa henkilön halveksunnan kohteeksi, kyseessä voi olla yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen. Monet unohtavat, että yksityisyyden suoja koskee jokaista ihmistä – myös epäiltyjä rikoksentekijöitä. Lisäksi kuvan julkaisija voi syyllistyä kunnianloukkausrikokseen, jos esimerkiksi kuva julkaistaan näpistelijän kuvana ja myöhemmin ilmenee, että epäily olikin väärä.

Tutkimukset kertovat, että näpistysten taustalla on varsin usein köyhyyttä ja sosiaalisia ongelmia. Tyypillinen myymälänäpistelijä varastelee ruokaa, juomaa tai välttämättömyystarvikkeita, joihin hänellä ei juuri sillä hetkellä ole varaa. Osa hankkii varkauksilla rahaa velkoihinsa tai rahoittaa aineidenkäyttöä. Myymälänäpistyksiin voi liittyä mielenterveys- ja päihdeongelmia. Toisinaan näpistelijä tekee tekonsa jonkun toisen pakottamana ahdinkotilassa. Lapset ja nuoret näpistelevät usein kokeilevasti ja kavereiden ryhmäpaineen takia. Toistuvat alaikäisten näpistykset voivat puolestaan kertoa kaltoinkohdellun lapsen yrityksestä varastaa rakkautta tai huomiota. Vain pieni osa näpistelijöistä sopii psykiatrisessa tautiluokituksessa olevan kleptomanian määritelmään. Kleptomania on impulssikontrollin häiriö, johon liittyy pakonomaista ja toistuvaa usein turhien tavaroiden varastelua.

Yrittäjä, joka lainvastaisesti julkaisee näpistelijän kuvan netissä, todennäköisesti katselee asiaa pelkästään tapahtuneen rikoksen kautta. Hän ei pohdi asian yhteiskunnallisia puolia eikä mieti rikoksentekijän taustoja tai perusoikeuksia. Yrittäjän toiminta onkin oman käden oikeutta, joka yleistyessään vaarantaa oikeusvaltion periaatteita ja lisää riskejä. Jos henkilö A on tehnyt rikoksen, niin henkilö B ei saa rikkoa lakia saattaakseen henkilön A vastuuseen rikoksesta.

Pahimmassa tapauksessa vaaratilanteet lisääntyvät, jos rikoksentekijät siirtyvät kameravalvontaa käyttävistä kohteista muihin kohteisiin, esimerkiksi kioskeihin ja putiikkeihin. Niissä kiinnijääminen on epätodennäköisempää. Samanlainen trendi näkyi siinä vaiheessa, kun pankkien turvajärjestelmät kehittyivät. Pankkiryöstöt vähenivät, mutta samalla ryöstöt kauppoihin lisääntyivät.

Yritysten tulisikin muistaa, että tavallinen kansalainen ei saa julkaista epäiltyjen rikoksentekijöiden kuvia tai muita henkilötietoja. Poliisillakin tämä oikeus tulisi olla tekijän kiinni saamiseksi vain tietyissä harvinaisissa tapauksissa, jolloin rikoksentekijä saattaa aiheuttaa välitöntä vaaraa muille tai itselleen. Esimerkkinä voisi olla satunnaisiin uhreihin väkivaltaa kohdistaneen aseistetun henkilön tavoittaminen. Poliisin kynnys julkaista rikoksentekijöiden kuvia ja nimiä tuntuu madaltuneen. Hyttysiä ei pidä ampua tykillä. Poliisitoimet pitäisi mitoittaa kulloisenkin vahingon tai sen vaaran mukaisesti.

Rikoksentekijöiden kuvien ja nimien julkistamisessa myös median tulisi käyttää huolellista harkintaa. Henkilötietojen julkaiseminen voi aiheuttaa häpeää ja muuta kärsimystä tekijän perheelle ja muulle lähipiirille. Tiedetään tapauksia, joissa nimen julkaiseminen on johtanut itsemurhiin.  Mediassa julkaisemista perustellaan usein sillä, että varsinkin pienellä paikkakunnalla vääriä henkilöitä voidaan epäillä, ellei oikean tekijän nimeä julkaista. On tosin lukuisia tapauksia, joissa tämä perustelu ei ole pitävä.

Periaatteena on sekin, että esitutkintavaiheessa epäillyn nimeä ei julkaista. Kun riittävän kova tuomio tulee, nimi on kuitenkin lehdessä. Tämä voidaan ehkä hyväksyä silloin, jos henkilöiden sekoittumisen vaara on todellinen. Jos vaikkapa Helsingin poliisin komisario on tuomittu vakavasta rikoksesta, hänen nimensä julkaiseminen voi olla välttämätöntä, ettei kaikkien helsinkiläisten komisarioiden maine vaarantuisi. Poikkeuksena on tilanne, jossa rikoksentekijän nimen julkaiseminen johtaisi uhrin tai uhrien tunnistamiseen.

Vakavia rikoksia tehneillä on varsin usein persoonallisuuden ongelmia tai psyykkisiä häiriöitä, joten henkilötietojen julkaiseminen rinnastuu jopa psykiatrisen potilaan tietojen julkaisemiseen. Kukapa voisi kuvitella julkaisevansa potilaiden nimiä, kuvia ja muita tietoja lehtien palstoilla?