Tänään blogissa on vuorossa tieteellisiä jaarituksia. Ne liittyvät jälleen rikollisuuden kehityksen kannalta tärkeään asiaan, lasten kaltoinkohteluun. Pohdittavana on se, voisiko kaltoinkohtelun merkkejä tunnistaa lapsen piirroksista.

Lapset tuovat usein piirroksiin ajatuksia ja tunteita, joita he eivät kykene puhumalla tai kirjoittamalla ilmaisemaan. Jos lapsella on kielelliseen ilmaisuun liittyviä kehitysviiveitä tai muita ongelmia, piirtäminen saattaa olla paras kanava tavoittaa lapsen kokemuksia. Piirtäminen on lapsille myös osa leikkiä; he voivat uppoutua piirtämiseen ja unohtaa muun ympäristön, mikä vähentää vaikeiden asioiden välttelyn tai salaamisen vaaraa.

Piirtämistä on usein käytetty myös projektiivisena menetelmänä. Piirrosten avulla voidaan saada tietoa asioista, joita lapsi ei muulla tavoin pysty kertomaan. On kuitenkin huomattava, että piirroksia ei koskaan tule käyttää diagnoosin perusteena tai esimerkiksi lapsen pahoinpitelyn tunnistamisessa, vaan piirroksista saatu aineisto voi enintään täydentää muilla menetelmillä saatua tietoa.

Lapsen piirroksia arvioitaessa on otettava huomioon tietysti hänen ikänsä ja kehitystasonsa. Piirtämisen taito kehittyy vaiheittain siten, että esiskemaattisessa vaiheessa noin 4–6-vuotiaana lapsi ei vielä osaa piirtää tarkoin, mitä hän näkee, vaan piirtää sen, mitä tietää (ks.  Veltman & Browne, 2002). Esimerkiksi ihmishahmossa voi olla selvästi erottuvia kehon osia, mutta asioiden väliset suhteet ja sijainnit eivät välttämättä ole vielä todellisuutta vastaavia.

Noin 7–8-vuotiaana lapsi siirtyy visuaalisen realismin vaiheeseen. Silloin hän kykenee jo tuottamaan aikaisempaa enemmän todellisuutta vastaavia hahmoja ja lisäämään piirroshahmoihin lisää yksityiskohtia, kuten vaatetusta ja koristelua. Visuaalinen realismi edustaa kognitiivisessa kehityksessä piirtämisen skemaattista vaihetta, jossa lapsi osaa jo piirtää asioita tietyistä näkökulmista ja pyrkii piirtämään objektien välisiä suhteita.

Tekniset taidot kehittyvät edelleen 10–11-vuotiaana, jolloin lapsi kopioi mielellään kuvia taidokkaista malleista ja piirtää yhä taitavammin kaksi- ja kolmiulotteisia kuvia. Värien käyttäminen kehittyy niin ikään iän myötä (Veltman & Browne, 2003). Pieni lapsi pitää usein kirkkaista väreistä, jotka eivät ehkä vastaa kohteen todellista väriä. Keskilapsuudessa pyritään jäljittelemään kohteiden todellisia värejä, ja nuori käyttää värejä yhä luovemmin myös itseilmaisuun ja tunteiden ilmaisuun.

Lapsen kokema väkivalta ja laiminlyönti voi paitsi heijastua kognitiiviseen kehitykseen ja aiheuttaa piirrostaitojen kypsymisen hitautta myös näkyä piirrosten sisällössä esimerkiksi ahdistavina ja aggressiivisina sisältöinä ja hälytysmerkkeinä. Eri tutkimuksissa on havaittu, että lapsen perhesuhteiden laatu voi näkyä piirroksissa esimerkiksi hahmojen kokoon ja sijaintiin liittyvinä merkkeinä ja hahmojen poisjättöinä tai kehon osien poisjättöinä. Kahden hahmon etäisyys piirroksessa voi kuvastaa tunne-etäisyyttä. Pois jätetty hahmo perhepiirroksessa on ehkä jollakin tavoin ahdistusta aiheuttava vanhempi.

Perhesuhteiden vaikeuksia voivat ilmentää perhepiirroksessa perheenjäsenten väliin piirretyt objektit tai jonkin perheenjäsenen karsinointi erilleen muista. Hallitsevat perheenjäsenet tai heidän kehonsa osat voidaan piirtää liioitellun kookkaiksi. Alistuvat, huomaamattomat perheenjäsenet voidaan piirtää liian pieniksi tai jättää kokonaan pois. Myös piirrosjäljen laatu tai värien käyttö voivat kertoa lapsen tunteista.  Hyvin sopeutunut lapsi yleensä käyttää useita eri värejä, kun taas tunne-elämän vaikeuksista kärsivä lapsi käyttää värejä yksipuolisemmin. Toisinaan hahmojen toiminta piirroksessa paljastaa perheen merkittäviä tapahtumia. Piirroksissa voi olla synkkiä värejä tai vaarallisia luonnonvoimia (myrskyä, ukkosta ym.), jotka voivat kuvastaa vaikeita tunteita.

Kaltoinkohdeltujen lasten piirroksia on verrattu ei-kaltoinkohdeltujen lasten piirroksiin esimerkiksi Kinetic Family Drawing (KFD) -menetelmällä, jossa lapsen tehtävänä on yksinkertaisesti piirtää oma perheensä tekemässä jotakin. Tehtävässä ei ole aikarajaa. Muita käytettyjä piirrosmenetelmiä ovat olleet muun muassa Favorite Kind of Day (FKD)-, Draw-A-Person– ja House-Tree-Person (HTP) -menetelmät (Veltman & Browne, 2001, 2003).

Tutkimuksissa on todettu, että pahoinpidellyt piirtävät ei-pahoinpideltyjä lapsia enemmän vääristymiä ihmispiirrokseen (Veltman & Browne, 2002). Heillä on piirroksissa myös vähemmän yksityiskohtia ja enemmän traumasta kertovia merkkejä, esimerkiksi aggressiota ja huonon sään kuvausta. Pahoinpidellyt lapset piirsivät Veltmanin ja Brownen (2003) tutkimuksessa verrokkilapsia enemmän epätäydellisiä hahmoja, joilta puuttui jotakin tai joista oli jätetty yksityiskohtia pois. Perheenjäsenen koko oli pahoinpideltyjen lasten piirroksissa suhteettomampi kuin vertailuryhmässä. Esimerkiksi raajat saattoivat olla pidennettyjä tai suhteettoman kokoisia. Pahoinpidellyt piirsivät myös itsensä muita useammin suhteettoman suureksi tai pieneksi.

Piperno, Di Biasi ja Levi (2007) havaitsivat, että fyysisesti pahoinpideltyjen lasten graafisen kypsyyden taso oli heikompi kuin hyväksikäytetyillä tai vertailulapsilla. Peräti 67 prosenttia pahoinpidellyistä ja 42 prosenttia hyväksikäytetyistä jätti vanhemman pois piirroksesta. Verrokkilapset piirsivät sen sijaan useimmiten itsensä lähelle vanhempia tai vanhempien väliin.

Pahoinpidellyt ja hyväksikäytetyt lapset piirsivät itsensä etäämmälle vanhemmista. Suomalaisessa aineistossa, jossa lasten piirrokset saatiin osana taideterapeuttista työskentelyä, väkivaltaa kokeneet lapset jättivät väkivaltaisen vanhemman tai itsensä piirtämättä, eristivät väkivaltaisen perheenjäsenen muista perheenjäsenistä omaan lokeroonsa kuvassa tai piirsivät perheen väkivaltaisia tapahtumia (Keränen, 2001).

Piirrosten sisältöön saattoi suomalaisaineistossa vaikuttaa se, mitä lasten kanssa piirrostilanteessa puhuttiin tai mitä aikaisemmin oli puhuttu. Osa väkivaltaa kokeneista lapsista piirsi idealisoidun kuvan, jossa perheenjäsenet olivat hymyileviä ja onnellisia. Perhepiirroksen sisällön tulkinta ilman muuta tietoa tai ilman tietoa lapselle annetusta ohjeesta voi siten johtaa harhaankin.

Seksuaalisesti hyväksikäytettyjen ja muiden lasten välillä on havaittu eroja piirroksissa. Spontaani sukuelinten piirtäminen ihmishahmoon on tutkimuksissa tullut esiin yhtenä hyväksikäyttöön mahdollisesti viittaavana merkkinä (Veltman & Browne, 2002). Hyväksikäyttöä voivat osoittaa esimerkiksi piirroksessa kuvatut tapahtumat, piirrokseen kirjoitetut tekstit, kasvojen ilme tai ilmaistu tunne, käsien korostaminen, käsien tai kehon alaosan poisjättö, keskivartalon korostaminen ja ahdistusta kuvaavat varjostukset. Hyväksikäytetyt lapset voivat kieltäytyä piirtämästä hyväksikäyttäjää, itseään tai koko perhettä.

Tutkimuksista voi päätellä, että lapsen kokema väkivalta voi näkyä perhe- ja ihmispiirroksissa ensinnäkin hahmojen koon vääristyminä ja eri kehon osien korostamisena. Toiseksi hahmojen sijoittuminen perhepiirroksessa ja esimerkiksi perheenjäsenten väliset etäisyydet voivat kertoa perheen tunnesuhteista. Kolmanneksi kehonosien ja ihmishahmojen poisjätöt saattavat olla merkkejä vaikeuksista. Neljänneksi piirrosten sisältö voi suoraan kertoa lapsen kokemuksista.

On kuitenkin korostettava, että piirrosta ei koskaan voi käyttää ainoana menetelmänä persoonallisuuden arvioinnissa tai kaltoinkohtelun tunnistamisessa. Lisäksi on otettava huomioon piirtäjän ikä ja kehitystaso. Tutkimuksissa olisi aina selostettava tarkasti piirrostehtävässä annetut ohjeet ja käytetty menetelmä.

 

Lähteet:

Keränen, E. (2001). ”Isää en piirrä”. Lasten väkivaltakokemusten käsittely kuvailmaisun avulla. Teoksessa M. Oranen (toim.), Perheväkivallan varjossa (s. 123–149). Helsinki: Ensi- ja turvakotien liitto.

Piperno, F., Di Biasi, S., & Levi, G. (2007). Evaluation of family drawings of physically and sexually abused children. European Child and Adolescent Psychiatry, 16 (6), 389–397.

Veltman, M. W. M., & Browne, K. D. (2001). Identifying childhood abuse through favourite kind of day and kinetic family drawings. The Arts of Psychotherapy, 28, 251–259.

Veltman, M. W. M., & Browne, K. D. (2002). The assessment of drawings from children who have been maltreated: A systematic review. Child Abuse Review, 11, 19–37.

Veltman, M. W. M., & Browne, K. D. (2003). Trained raters’ evaluation of Kinetic Family Drawings of physically abused children. The Arts of Psychotherapy, 30, 3–12.